maanantai 31. joulukuuta 2012

Vuosi 2012

Ihanaa, olen saanut paljon uusia lukijoita, ainakin neljä :) Sydämellisesti tervetuloa!

Jos jotain yhteenvetoa vuodelta tekisin, voisin tehdä sen Roskaruokaympyrän Gwenndelinin kysymysten kautta. Ei kun kiertoon vain kaikille.

Ihmissuhteet

01. Oletko saanut uuden ystävän tämän vuoden aikana?
Jos en nyt ihan upouutta, mutta vanha työkaverini muutti samaan taloon 
asumaan vuoden alussa ja hänen kanssaan ollaan nyt sitten muutenkin kavereita kuin työn kautta. Muuten on ollut hiljaista ystävärintamalla. Ooo ja olenhan tutustunut yhteen bloggaajaankin. :)

02. Oletko tehnyt jotain tänä vuonna, mitä et ole ennen tehnyt?
Olen tavannut livemaailmassa virtuaalitutun. 

03. Oletko seurustellut tämän vuoden aikana?
Noh, olen kyllä naimisissa, että miten se nyt sitten lasketaan... En ainakaan muiden kanssa ole seurustellut.

04. Kerro pari parasta muistoasi tältä vuodelta?
Kööpenhaminan-matka kesän lopussa. Metallica Sonispheressä. <3 Yksi juoksutapahtuma syksystä. :D

Minä

01. Oletko muuttunut paljoa viimeisen vuoden aikana?
En usko, että juuri tämä vuosi olisi minua kovasti muuttanut, sen enempää kuin muutkaan vuodet, vanheneminen ja uuden oppiminen. Toisaalta olen tässä vuoden aikana opetellut kahden pienen lapsen vanhemmaksi, arki on aika erilaista kuin yhden 
kanssa kerrallaan. Olen myös opetellut pois tekosyistäni, mikä on elämäntavan muutoksessa iso askel. Vuoden aikana tehty muutos on ollut enemmän sisäistä, pään sisäistä, itsensä edelleen paremmin tuntemaan opettelemista, omien tahtojen ja tavoitteiden selkeennyttämistä.

02. Oletko lihonut?
Vaa'assa ei muutosta juuri huomaa, peilissä sitäkin enemmän. Siis sinne hoikempaan suuntaan! :)


03. Oletko saanut porttikieltoa minnekään tämän vuoden aikana?
Haha, pitäisi olla kodin ulkopuolista elämää, että voisi edes yrittää! :D En ole saanut porttikieltoa minnekään.

04. Oletko ollut elokuvissa YKSIN tämän vuoden aikana?
En ole KOSKAAN käynyt yksin elokuvissa.

05. Oletko ottanut tatuointia/lävistystä viimeisen vuoden aikana?
Enpä ole ottanut.


Sekalaisia


01. Kuka oli paras uusi tuttavuus?
Saatiin uusi terveydenhoitaja neuvolaan, ja vaikka on ikävä sitä entistä, niin hyvin täyttää saappaat tämä uusikin.

02. Piditkö uudenvuodenlupauksesi? 
En tehnyt lupauksia.

03. Synnyttikö kukaan läheisesi?
Naapuri. Ei sukua.

04. Kuoliko kukaan läheisesi?
Ei. 

05. Missä maissa kävit?
Tanskassa.

06. Mitä haluaisit vuodelta 2013 sellaista, joka ei onnistunut vuonna 2012?
Hankin töitä. Jos teillä on käyttöä sosiologille, niin pistäkääs viestiä tulemaan. :) Aion pudottaa kymmenen kiloa painoani. Läskivuosi on vietetty, nyt on pudotuksen aika.

07. Mikä päivämäärä säilyy muistissasi vuodelta 2012?
Ei mikään erityinen. Siis pelkkään 2012 vuoteen liittyvä. Onhan noita merkkipäiviä toki synttäreistä alkaen.

08. Mikä oli vuoden 2012 suurin onnistuminen?
Ryhdinmuutos. Ja mulla on nykyään olkapäät. :)

09. …ja suurin epäonnistuminen? 
Luulin lopettavani tämän vuoden ihan eri lukemissa, mutta ihan omista valinnoistahan tuokin näköjään kiinni on. Luulin myös, että olisin saanut töitä jo tämän vuoden puolella, vaikken kyllä varsinaisesti epäonnistuneeksi itseäni tunnekaan. Onhan noissa lapsissakin oma hommansa.

10. Kärsitkö vammoista?
Asennevammoista ehkä. Penikat vaivasivat, mutteivät estäneet liikkumista.

11. Mikä oli paras asia, jonka ostit?

Jotain vaatteita. Yksi ihastuttava neulepaita. 

12. Kenen käyttäytyminen ansaitsi kiitosta?
Lasten.

13. Kenen käyttäytyminen aiheutti ahdistusta?
Lasten.


14. Mihin käytit suurimman osan rahoistasi?
Asumiseen ja elämiseen.

15. Mistä innostuit eniten?
Kamalan vaikeita tämmöset tasaista arkea elävälle kotiäidille, joka ei ole paljon ehtinyt vuoden aikana puuhata. Varmaan se matka Kööpenhaminaan oli parasta, ilman lapsia, miehen kanssa kahdestaan omaa aikaa, hotelliaamiaisia ja ennen kaikkea keskeytyksetöntä yöunta. Ja sitten tietenkin se ihastuttava kaupunki.


16. Vuoden 2012 ihmiset
Sisko. Perheenjäsenet.

17. Verrattuna tähän aikaan viime vuonna, oletko onnellisempi vai surullisempi?
En osaa sanoa. Muistaakseni oli aika hyvä mieli viimekin vuodenvaihteessa. Nyt olen täynnä motivaatiota ja suunnitelmia, hyvällä mielellä uuteenkin vuoteen.

18. Lihavampi vai laihempi?
"Laihempi". Hoikemman näköinen ainakin.

19. Rikkaampi vai köyhempi?
Aika samassa.

20. Mitä olisit toivonut tekeväsi enemmän?
Sosiaalinen elämäni on ollut aika nollissa. Olisin voinut olla aktiivisempi sen suhteen.

21. …entä vähemmän?

Vähemmän suklaata ja jaksamattomuutta ja jaksamattomuuden murehtimista.

22. Miten vietit joulun?
Kotona oman perheen kanssa. Appiukko kävi joulupäivänä syömässä ja päiväunilla.

23. Jos voisit mennä ajassa taaksepäin ja muuttaa yhden hetken menneestä vuodesta, mikä se olisi? 
Yhtä ainutta ei hyödytä muuttaa, mutta useammasta illasta kävisin hakemassa suklaat pois kädestä. :)

24. Rakastuitko vuonna 2012? 
No ehkä vähän naapurin vauvaan...

25. Kuinka monta yhden illan juttua sinulla oli?
No eipä noita ollut.


26. Mikä oli mieluisin tv-sarja, jota seurasit?
Myytinmurtajat.

27. Vihaatko tällä hetkellä ketään, jota et vihannut viime vuonna samaan aikaan?
En taida vihata ketään.

28. Mikä oli paras lukemasi kirja?
Tykästyin Jose Luis Correan kirjoitustyyliin, luin kolme kirjaa häneltä. En muista muiden nimiä kuin sen joka tönöttää omassa hyllyssä (kolme pokkaria kympillä tarjouksen seurauksena), Kuolema huhtikuussa. 

29. …entä musiikillinen löytö?
The Black Keys.

30. Mitä halusit ja sait?
Uusia liikunnallisia tavoitteita täytettyä. Onhan noita vielä jäljelläkin.

31. Mitä halusit, muttet saanut?

Töitä. Laihtua. 

32. Mikä oli vuoden suosikkielokuvasi?
Pitänee sanoa Hobitti, koska se on vuoden toiseksi ainoa, joka käytiin leffassa asti katsomassa, ja niistä kahdesta sekä viimeisempi että parempi.

33. Mitä teit syntymäpäivänäsi?
Muistaakseni ihan kotioloissa vietettiin ilman sen kummempia juhlallisuuksia. Ei ilmeisestikään mitään hurjan mieleenpainuvaa? 

34. Ketä kaipasit?
Tyttökavereita.

35. Mikä tai kuka sai sinut pysymään järjissäsi?

No en nyt tiedä, olinko vuoden aikana missään vaiheessa ihan niin reunalla, että jonkun olemassaolo olisi ollut ainoa syy pysyä järjissäni, mutta uskon kyllä, että asioilla on tapana järjestyä - ei välttämättä niin kuin olisi toivonut, mutta järjestyä silti. Huonoja aikoja seuraa paremmat ajat ja sateen jälkeen paistaa taas aurinko, ja mitä näitä nyt sitten on. Ja ennen kaikkea: ei voi aina olla kesä. Välillä on kestettävä vähän pakkastakin, että kesä tuntuu taas ihanalta ja hyvältä.


torstai 27. joulukuuta 2012

Takaisin arkeen, ainakin pariksi päiväksi

Kävin aamulla vaa'alla ja aloin nauramaan. Varmaan siksi, että muuten olis itkettänyt. En ole siis päässyt liikkumaan mihinkään pitkiin aikoihin oman ja lasten sairastelun takia. Ja se näkyy. Sormukset tuskin kääntyy sormessa, varpaissa on joskus saattanut välit olla, mutta eipä ole enää... Lasten sairastelua käytän (teko)syynä vain siinä mielessä, että olen ollut kamalan väsynyt yövalvomisten takia, enkä siis jaksanut lähteä lenkille tai salille, muutenhan siis sairaatkin lapset olisivat pärjänneet isänsä kanssa ihan mainiosti. Ei siltä kannalta olisi tehnyt heikkoa lähteä ovesta ulos. Mutta luultavasti olisin lenkin sijaan mennyt jonnekin pyöräkellariin nukkumaan. :)

Soitin äsken miehelle töihin, asianani ihan vain se, että olen menossa illalla lenkille. Varmaan kiva keskeyttää työnteko näin tärkeiden asioiden takia. :) Mutta nyt se on sanottu, eli nyt menen.

Kahvakuulaa olen varovaisesti liikutellut, ja tarkoitan nyt muutakin kuin imurin edestä nostamista. Minullahan on kuuden kilon pallo, ja nyt aionkin hankkia kahdeksikon, kunhan seuraavan kerran ostoksia teen. Tänä vuonna en aio kylläkään ostaa yhtään mitään enää. Pelkkiä Älä osta mitään -päiviä koko loppu vuosi. Katsotaan onnistuuko.

Jouluna ollaan syöty hyvin ja ääneen miehen kanssa ihmetelty, että miten vähän sieltä ruokapöydästä loppujen lopuksi tulee syötyä. Ruokailut ovat olleet mallillaan, mutta sitten ne herkut... No niitä on tullut kyllä myös ihan kiitettävästi syötyä, että jaksaa sitten taas ensi vuoteen. Ollaan lähdössä anopin luokse Uuden Vuoden tietämillä, sen reissun jälkeen voin hyvillä mielin käydä parin viikon herkkulakkoon (miehellä on synttärit tammikuun puolessa välissä, varmaan tarttee joku kakku sille pyöräyttää) kun nytkin on sellainen olo, että mielellään ei kiitos mitään muuta kuin korkeintaan vähän mandariinia. Suklaaähky on pahempi kuin minkään ruoan ähky ikinä. Toinen huonompi juttu on se, että olen juonut vettä tosi vähän. Siitäkään ratkaisusta ei elimistö kiitä.

Helppo jatkaa normaalielämää, kun tietää näin selkeästi, mitä parantaa. :) Joulu on kyllä siitä kätevä. Huonoa omatuntoa minulla ei ole, nyt vain kohti kevyempää tulevaisuutta. (Heti anoppilan reissun jälkeen!) Eilen oli tarkoitus lenkille, kun Maiju "käski", mutta menin sen sijaan nukkumaan pikkupojan kanssa melkein kolmen tunnin päiväunet. Oh well.

perjantai 21. joulukuuta 2012

Maistuu ne kasvikset joulunakin

Perinteinen suomalainen jouluruokahan ei ole loppujen lopuksi kovin paha jytky tavalliselle ruokaremonttilaiselle. Siinnon protskuja ja vitskuja ja sitten ne hemmetin laatikot, joita joka vuosi pitäisi kattaa pöytään, mutta kuka niistä oikeasti edes tykkää (paitsi mun mies)? No porkkanalaatikkoa voin kyllä syödä mutta lanttulaatikkoon en mielellään koske edes lämmitysmielessä. Kinkkuakaan en syö, nirso kun olen.

Porkkana- ja lantturaastetta röstinä, paistettu kananmunalla vahvistettuna, maustettu suolalla, pippurilla ja curryllä. Kalkkunarullan leikkeellä vahvistettuna. Maistuu karppihenkisemmällekin syöjättärelle.
Ajattelin tehdä tänä vuonna pöytään kasvispateeta. Ajattelin lainata siskoltani suorakaiteen muotoisen vuoan, koska vuosien käyttämättömyyden jälkeen heitin omani kierrätykseen viime syksynä. Ajattelin tehdä kuitenkin koeversion ja käyttää tavallista kakkuvuokaa, eihän se ole niin justiinsa, mihin muotoon sen pateensa tai terriininsä paistaa. Ohjeen otin täältä, en siis ala kopioimaan sitä tähän sen enempiä. Ainekset on helpot, ohje on helppo noudattaa. Karppaava siskoni aikoi testata ohjetta korvaamalla korppu- ja perunajauhon Ekolosta ostamallaan kikhernejauholla. Toimii kuulemma varmasti hyvänä korvikkeena.

Tässä kohtaa ensimmäinen kerros on jo valmis ja toinen hyvää vauhtia valmistumassa. Porkkanan kanssa käytin palsternakkaa, minä kun tykkään siitä niin.
Ohjeessa kehoitetaan vuoraamaan vuoka leivinpaperilla tai voitelemaan se.  Suorakaiteen  muotoisen vuoan vuoraan kyllä paperilla. Korppujauhotus olisi varmaan auttanut irtoamisessa, mutta kun sitä ei ohjeessa käsketty, sitä ei torspo tehnyt.

Ja ihan hirveän näköinenhän siitä tuli. 

Tasoittelin käsin pahimpia muhkuroita, mutta se pitäisi varmaan päällystää jollain persiljasilpulla voileipäkakkutyyliin että ei niin häijyltä näyttäisi. Leipuri peittää virheensä kuorrutteella, arkkitehti pihakasveilla ja lääkäri mullalla...

Hyvänmakuista se sentään on. Onneksi tein koe-erän, voin nyt miettiä heitänkö sen pakastimeen ja sulatan joskus loppukeväällä ja syön porkkanalaatikkoa joulun yli, vai testaanko toisella vuoalla, leivinpaperilla ja pikkuisen kuumemmalla uunilla. Terriinin määritelmä on, että se on kypsennetty uunissa vesihauteessa, pitäisiköhän sitäkin kokeilla?

torstai 20. joulukuuta 2012

Määrääkö annoskoon minä vai lautanen?

Ottamatta kantaa siihen, mikä se oikea annoskoko on, valitan hetken lautaskoosta. Meillä oli vihreää Arabian Teema-sarjaa, joista siirryin käyttämään pienempää lautaskokoa, kun joskus aikoja sitten päätin vähän painoani pudottaa. Isompaa lautasta käytettiin lähinnä silloin, kun tuli vieraita ja/tai oli esimerkiksi enemmän lisukkeita pöydässä kuin normaalisti. Pieni lautanenhan oli siitä huono, ettei siihen niitä kasviksiakaan niin hyvin mahtunut. Ja taisin jo mainitakin, että ei niitä kasviksia aina niin paljon ruokavaliossani ole ollut.


Kun muutimme vajaa puolitoista vuotta sitten tähän kotiin, pyysimme lähisukulaisilta tupari-, varpajais-, synttäri- ja ristiäislahjaksi uusia lautasia, koska kuten päällimmäisestä näkyy, vanha setti alkoi olla jo aika kulahtanutta ja olihan niitä rikkikin mennyt vuosien saatossa. Saimme siis valkoista Iittalan Teema-sarjaa sekä  isompaa että pienempää. Mutta mitä on viidessätoista vuodessa tapahtunut lautaskoolle?? Kasvaneet sipsi- ja karkkipussit sekä limupullot ja oluttölkit ja euronlisällä hampurilaisateria pluskokoon ovat kyllä keskusteluttaneet, mutta kasvaa se kotiruoankin annoskoko, jos lautaset ovat tätä mallia. Entinen iso lautaseni onkin siis vain himpun isompi kuin nykyinen pieni lautaseni.

Käytän nykyään edelleen pientä lautasta, mutta nyt siis valkoista, joka on mielestäni mukavan normaalikoko. Isommat lautaset eivät näillä tiskikoneen asetuksilla edes mahdu koneeseen. Tai mahtuvat, mutta se vettä sylkevä juttu siinä yläkärryn pohjassa ei mahdu pyörimään. (Yläkärry on meillä alemmassa asennossa, koska tarvitaan tilaa sinne ylöskin. Jos siirrämme kärryn yläasentoon, mahtuvat lautasetkin koneeseen, mutta se on sitten yhtä tulpan siirtoa ja säätämistä koko homma. Pitää varmaan ostaa uusi tiskikone.) Isompaa lautasta käytämme kattauksissa, tarjoiluvateina ja sen sellaisina, mutta huonon pestävyyden takia aika vähän mihinkään. 

Tämä sama ongelma on nähtävissä muuallakin. Minulla on yksi isotädiltäni peritty kahvikakkuvuoka, joka on niin suloinen, että käytän sitä mielelläni leipomisessa. Nykykakut ovat vain taikinaltaan isompia kuin 1900-luvun alussa, joten kakut väistämättä kohoavat vuoan reunan yli sentin, parikin uunissa kypsyessään. Onneksi olen niin ilmiömäisen hyvä sokerileipuri, että kakun onnistumiseen liian pienellä vuoalla ei ole merkitystä. ;D Tosin jostain luin, että amerikkalaiset leivontaohjeet ovat järjestään isompia taikinoita kuin vaikkapa suomalaiset, mutta se ei johdu siitä, että jenkit on lihavin kansakunta, vaan siitä, ettei niitä leivonnaisia ole koskaan tarkoitettu yksin syötäviksi. Pitää tehdä iso satsi, kun jaolla on koko kylä tai suku.

maanantai 17. joulukuuta 2012

Ovela paskiainen

Ei ole onnistunut flunssan välttely tällä kertaa. Tämä virus olikin astetta ovelampaa kantaa. Se kun huomasi, etten minä noin vain ollutkaan otettavissa, se paskiainen käytti kiertotietä. Pisti pikkupojan sellaiseen kuumeeseen ja myöhemmin limaiseen yskään, että yöt ollaan melko huonosti nukuttu. Väsytti alhaisesti lapsen avulla minut, ja väsyneeseen äitiin olikin helpompi iskeä.

No, en minäkään niitä eilisen teeren poikia ole. Sen verran kokeneempi kehäkettu minäkin, että hoksasin kyllä, miltä puolelta sitä oltiin yrittämässä puolustuksesta läpi. Pari yötä ehdinkin paremmin nukkua. (Täytyy myöntää, että yhden puolikkaan yön sohvalla, kun mies sai jäädä sairaanhoitajaksi makkariin - oli siinä vaiheessa flunssataistelun ja väsymyksen kanssa kaikki äidilliset tunteet käytetty, eikä paljon kiinnostanut nojatuolissa lapsi sylissä nukkuminen. Lapsi kun halusi olla sylissä ja lähellä, ja pystyasennossa hengittäminen oli helpompaa.) Hetken luulin jo, että taistelu alkaisi olla siinä, mutta sitten taas huonoa unta ja liian vähäistä nukkumista, vähän lisää nuhaisen lapsen pussailua ja halimista, ja väsymyksestä johtuvia huonoja ruokavalintoja, ja se olikin sitten siinä. En voittanut. Taisin hävitä. Ääni ainakin hävisi.

Nyt olen tässä pohtinut, että eikös nämä oireet olekin kaikki kaulan yläpuolisia, kun eikös yskä tulekin suusta (eikä keuhkoista) ja enkös minä voisi jo lähteä lenkille tai salille. Mutta ei. Saattaa olla, etten ennen joulua ehdi. Että näillä mennään sitten loppuvuotta kohti. Joululahjatkin on ostamatta, koska ei kiinnosta tippaakaan lähteä lasten kanssa kauppoihin - eikä me oikein olla oltu siinä kunnossakaan. Joulusuklaapuolelta voin sanoa sen verran, että aika maltillisesti ollaan niitä nautittu. Minähän en mitään totaalikieltoja itselleni ole asettanut, ja aika hyvin ollaan pysytty siinä maks kaks kertaa viikossa. Lauantaina käytiin asukastoimikunnan pikkujouluissa (kun anoppi saatiin lapsienvahdiksi) hmmm... juomassa punaviiniä isoista mukeista. Eilen olikin sitten aika univelkainen olo, jos ymmärrätte mitä tarkoitan. :) Jatketaan siis lepolinjalla, sehän tulee muutenkin ykkösenä painonhallintalistassa. 

Oikein hyvää ja onnellista ja onnistunutta joulua kaikille! 
En varmaan palaa tänne päivittämään enää ennen joulua, jos olotila tällaisena jatkuu.

sunnuntai 9. joulukuuta 2012

Sairastuvalta, päivää!

Eilinen päivä ja viime yö on mennyt kuumeisen lapsen hoidossa ja siihen päälle vielä toiselle korvakipu. Tänään reissu päivystykseen ja antibiootit saatiin korvatulehdukseen, kuumeilijalle ei muuta kuin seurantaa. Pöh, se on kyllä kiva seurata vierestä, kun kuume nousee 39,8 asteeseen. Annetaan panadolia ja seurataan vierestä, joo. No tämä päivä ei ihan sinne asti ole vielä lämpöjä nostanut, joten jospa se siitä. Ollaanko loppuviikosta hakemassa antibiootteja toisellekin, jää nähtäväksi, vielä tauti ei korviin asti ollut ehtinyt nousta.

Puolentoista vuorokauden pööpöilyn jälkeen tuntuu, että omasta liikkumisesta ja huolenpidosta on kamalan pitkä aika. Mutta oikeasti me käytiin salilla perjantaina. Eilen olis kyllä houkuttanut lähteä lenkille, mutta olin pienenmiehen unikaverina, kun ei se raukka halunnut yksinänsä kuumeessa maata. Tulipahan luettua puolitoista Kg-lehteä samalla makuulla. :) On nuo meidän tytöt osanneet ihan itsekseen kuumepäikkäreitä nukkua, pikkuherra vain näyttää kaipaavan parempaa palvelua.

Tänään pääsen vielä pilatekseen, toiseksi viimeinen kerta tämän vuoden puolella. Viime sunnuntailta jäi väliin, kun en ehtinyt. En enää muista edes, mikä siinä aikataulussa niin pahasti mätti, mutta tein lopulta päätöksen, että syön mieluummin päivän ensimmäisen lämpimän ateriani (kuudelta illalla) kuin lähden kiirehtimään jumppaan. En tiedä, ymmärsikö pilateskaverini syytä, mutta kyllä minulle se ravinnonsaanti edes jossain kohtaa päivää on myös tärkeää. ;) Joka tapauksessa lääkkeet purevat korvatulehdukseen, kysyi äsken, eikö voitaisi lähteä ulos leikkimään, ja kuumepoikakin heräsi päiväunilta suurinpiirtein tolkuissaan, joten iskä pärjää sen pienen kiukkupepun kanssa ihan yhtä hyvästi kuin äitikin.

Oon jotenkin onnistunut ruokarytmini ja ruokailujeni parantamisessa välttämään iltasyömiseeni kajoamista. Ihan niin kuin siellä ei sitä ongelmaa olisi ollenkaan. Silmät kiinni niin kuin elefantin kanssa samassa olohuoneessa. Totta on, että kun päiväaikaan rytmi pysyy hyvänä, illalla ei niin teekään mieli mussuttaa mitään, mutta totta on myös se, että näitä päiviä, jolloin on lounasaikaan jossain muualla ja jääkaapissa ei ole mitään valmista kotiin tullessa, on viime aikoina ollut aika paljon. Tänään sairaalasta tullessa ostettiin vähän einestä kahvin kanssa, että jaksetaan ruveta sitten ruokaa laittamaan. No, kello on kohta puoli neljä, eikä kumpikaan ole vieläkään tekemässä sitä ruokaa...

Tein sitten päätöksen jo tuossa viime viikon puolella, että lopetan ne iltasyönnit kokonaan. Tarkoitan siis nyt sitä lasten nukkumaanmenon jälkeen sellaista ylimääräistä juustovoileipää miehen kaverina tai niitä suklaalevyn puolikkaita tai minäpäs haen tuolta keittiöstä jotain, kun tekee mieli. En siis karsi aterioita vaan napostelua. Jotenkin olen nimittäin liukumassa taas niistä hyvistä, terveellisistä ja kevyistä vaihtoehdoista sinne hiilarijuhlien suuntaan. Iltarahkan lupaan itselleni tai hedelmiä ja kerran-pari viikossa herkumpaa herkkua, mutta viime aikoina on käsi käynyt myös siellä miehen ikiomalla karkkipussilla, minne mulla ei oikeastaan mitään asiaa ole.

Ensi viikolle onkin sen verran ohjelmaa varattuna, että toivotaan saavamme nämä sairastelut taakse, ja ettei uusia uhreja enää ilmaantuisi. Mies on kyllä melko hyvänä kandidaattina kurkkunsa kanssa, mutta en minä viitsi tätäkään flunssaa ottaa, kun en minä siihen edelliseenkään mukaan lähtenyt. Joku toinen kerta sitten, jookos?

maanantai 3. joulukuuta 2012

Valkoisen lihan aikakausi

55306__MacciPossu
Täältä

Rupesin miettimään, miksi broileri hiipi ruokavaliooni ja miksi se on ollut niin hankala häätää pois. Luultavasti aloin syömään harvakseltaan kanaa jo ennen kuin odotin nykyistä kolmevuotiastani. Luultavasti jatkoin kanan syöntiä turvatakseni proteiinin saannin raskausaikana. Mutta varsinaisesti vaihdoin kanaan, kun imetin nykyistä kolmevuotiastani silloista pientä vauvaa, ja huomasin, että vauvan posket ja vartalo helahtivat hyvin usein punaiselle ihottumalle, kun olin syönyt kalaa.

Toinen vaihtoehto olisi ollut tietysti vaikkapa soijarouhe, mutta en halunnut yhtäkkisellä runsaalla soijan syönnillä altistaa vauvaa soija-allergialle, koska se olisi ollut jo sitten hankalampi paikka kuin kala-allergia. Soijaa kun on jossain muodossa aika monessakin tuotteessa, ja vaikka ei einesperhe ollakaan, en silti itse nakkimakkaroitani väännä. Samaan aikaan esimerkiksi broilerijauhelihan saatavuus oli kasvanut huomattavasti ja mikäs jauheliha on, jos ei lapsiperheen perusraaka-aine, se kun taipuu niin moneksi, myös broileriversiona.

No ei se kala-allergiakaan sitten lapselle puhjennut, ei saanut mitään oireita itse maistaessaan ja kala on maistunut siitä lähtien kyllä hyvin (yhtä vaihtelevasti kuin kaikki muukin). Paluu soijarouheeseen tai muihin soijatuotteisiin ei ole silti minulla ollut mitenkään helppoa. En tiedä miksi. Ehkä siksi, että tehdessäni broilerinjauhelihasta kastikkeen, tiedän että koko perhe syö sitä, kun taas tehdessäni soijarouhekastikkeen, minun pitäisi tehdä lihansyöjille oma kastikkeensa, muuten he katselevat annostaan nenänvartta pitkin. Että minun oma valintani olla syömättä punaista lihaa ei pitäisi olla koko perheen ainoa vaihtoehto. Eipä ne kasvispäivät pahaa tee muullekaan perheelle mutta tässä niin kuin monessa muussakin pätee vanha sääntö: pick your battles.

Nyt minua on ruvennut ällöttämään ajatus, mitä kaikkea kanan osia sinne jauhelihaan jauhetaan. Nahka varmaan, mutta on sieltä niitä rustonpalojakin noussut. Ja vaikka siellä ei mitään sinne kuulumatonta olisikaan, ajatus ällöttää silti. En usko, että maailma pelastuu tai tuhoutuu minun ruokavalintojeni takia, joten kokonaisuudessa sillä tuskin on merkitystä, jos jätänkin kanan pois ruokavaliostani. Minulle siinä saattaa olla kuitenkin suuri ero. Vanhana kasvissyöjänä olen myös pohtinut välillä paljonkin sitä, kumpi on parempi, syödä lähellä (tai edes Suomessa) tuotettua broileria vai Yhdysvalloissa kasvanutta ja sieltä tänne rahdattua soijajohdannaista. En tiedä. Ruokaeettisyys on vaikea laji. Luulen kuitenkin, että olen tiellä kohti kanatonta tulevaisuutta. Jossain vaiheessa. Ehkä.

sunnuntai 2. joulukuuta 2012

Paljastelua


Sopiva laihdutusvauhti?


Ajattelin jakaa mittani teidän kanssanne. En ole sitä vielä tehnyt. Olen 158 cm pitkä (pätkä). Viime lauantaina vaaka antoi niin epäuskottavia lukemia (68,9 kg), etten tiedä tällä hetkellä painoani. Edellisenä lauantaina se oli 71,3 kg. Viimeiseen painonpudotusrupeamaani lähdin 78,4 kg:n painosta. Mittasin sen kotona, kun oltiin kotiuduttu vauvan kanssa sairaalasta, kolme päivää synnytyksen jälkeen. Ympärysmittoja otin jos jonkinlaisia, mutta siinä muuminmuodossa en tullut etsineeksi vyötäröäni, eli sille ei ole lähtötilannetietoja.

Mittauskohta 12.8.2011 - 9.1.2012 - 2.12.2012:

Rinnan ympärys 110 - 102 - 100
rinnan alta 84 - 82 - 80
vyötärö ? - 85 -81
navan kohdalta 107 - 89 - 88
lantioluun kohdalta 100 - 91 - 93
levein kohta 98 - 95 - 96
reisi 60 - 57 - 56
pohje 39,5 - 37,5 - 36,5
käsivarsi 30 - 28 - 27,5

Kaikki, jotka on nähneet juuri synnyttäneen naisen, tietävät, että se vatsa ei ihan viikossa vetäydy entisiin mittoihinsa. Siksi lähtönumerot ovat aika isoja, ja siksi kutistuminen on ollut alkuun niin suurta painonlaskuun suhteutettuna. Siksi tilastoin tässä välissä tammikuun alun mitat, enkä pelkkää alku- ja nykytilannetta, havainnollistaakseni. Kuten näkyy, tämän vuoden puolella ei kehitystä ole juuri tapahtunut. Jotkut mitat ovat nousseet edellisistä mittailuista, jotkut pysyneet pitkään ennallaan. Eihän se mittanauha toki joka kerta ihan millilleen samaan paikkaan osu, mutta kyllähän se jotain kertoo, että yhdentoista kuukauden erolla esimerkiksi navan kohdalta mitattuna on vain sentin ero. Ei näy edistystä mittanauhalla, eikä vaa'alla. Ei voi sanoa kirjoittavansa laihdutusblogia, kyllä tämä tämän valossa ihan eri genreen kuuluu.

Sellaisia käytännön positiivisia ongelmia on ilmennyt, kuten leveimmän kohtani muuttuminen. Reisistä on sellaiset sivupaikat sulaneet niin, että edestä päin katsoessa kehoni levein kohta on noussut ylöspäin. Siksi lukemat eivät sellaisenaan ole vertailukelpoisia, mutta en nähnyt pointtia myöskään siinä vanhan kohdan mittaamisessa, varsinkin, kun siinä ei mitään tunnistekohtaa ollut sen leveyden lisäksi. Arvioin äsken mitatessa huvikseni, missä se suurinpiirtein alunperin olisi ollut ja sain tulokseksi 91 cm.

Minulla ei ole senttitavoitteita. Yritin miettiä niitä kerran, enkä osannut perustella itselleni, miksi joku mitta olisi parempi kuin sentin enemmän. Oletteko koskaan pohtineet tätä? Esimerkiksi se, miltä vatsa tai käsivarret kuuluisi näyttää, voi olla selvänä kuvana mielessä, mutta ei sitä silti osaa senteiksi muuttaa. Eikä tarvitsekaan. Tulipahan vain mainittua.

Tänä vuonna on tullut muita tärkeitä asioita tavoitteeksi, kuten liikunta ylipäätään, ja kunnon kohottaminen. En aio näistä luopua, eikä tarvitsekaan, vaikka sanonkin, että aion päästä vihdoin siitä ylimääräisestä kymppikilosta eroon. Kun ensi elokuussa tai joulukuussa mittailen itseäni, haluan nähdä ihan erilaisia lukemia kuin sentin tai kaksi vähemmän kuin viime vuonna. Sinänsä on ihan sama, miten pitkään siinä kympissä menee, onhan minulla loppuelämä aikaa, mutta tosissaan, ihan oikeasti, en kai sentään halua loppuelämääni pudottaa yhtä kymmentä kiloa? Elinikäodotteeni on 82 vuotta.

lauantai 1. joulukuuta 2012

Liikuntahaaste

Iiris heitti haasteen, minä otin kopin. Tuohon täälläkin kiertävään Naked truth -haasteeseen minä en lähde, mutta liikkumisestani voin kertoa. Tehtävänä oli siis kertoa kolme asiaa, mitkä saa liikkumaan ja kolme kotona pitävää asiaa, ja niihin ratkaisut. Käykää kurkkaamassa alkuperäinen idea Iirikseltä itseltään.

Siis, kolme syytä, mitkä saavat minut liikkeelle:

  1. Oma aika. Ajattelen käyttäväni liikuntaan käyttämäni ajan ihan pelkästään itseni hoitamiseen, oli se sitten juoksulenkki, pilatesta pikkustudiossa tai hullujen akkojen jumppaa olohuoneessa samalla, kun lapset katsovat yle areenasta pikku kakkosta.
  2. Lupaus. Lenkkitreffithän on parasta ryhmäpainetta liikkumaan, mutta minulle riittää se, että lupasin itselleni lähteä lenkille tai salille. Vielä tehokkaampaa se on, kun sanon aamulla miehelle, että käyn sit tänään lenkillä, kun tulet töistä. Monestikin olen itse jo väsähtänyt päivän mittaan niin, etten välttämättä "muista" lenkkilupaustani, mutta mies kysyy sitten sovitunlaisesti, että moneltakos sä oot lähdössä? Pakkohan siihen on vastata, että ihan kohta.
  3. Liikkumattomuuden aiheuttama hankala olo. Väsyneisyys ja vetämättömyys ovat ikäviä jo sinänsä, mutta toisinaan täytyy päästä ihan vaikka kävelemään, jotta saan aineenvaihdunnan taas paremmin käyntiin. (Varoitus, taas on tulossa karkeaa kieltä: kutsun näitä kävelyitä kakkalenkeiksi. Kun liikkuu säännöllisesti, vatsakin toimii paremmin.)
Sitten kolme asiaa kotiinjäännin puolesta, ja miten ne voisi korjata:
  1. Kuten Iirikselläkin, ykkössijaa pitää väsymys, pikkulapsiarjen tuoma, kaiken alleen nielevä väsymys. Voisin mennä aiemmin nukkumaan, olen tätä kyllä yrittänyt ja tästä kirjoittanut aiemminkin. Enkä tosissani usko nytkään tekeväni asialle mitään, vaikka pitäisi.
  2. "Kiire". Se on lainausmerkeissä siksi, ettei minulla mitään minuuttiaikataulua ole, mutta joskus asiat vain lähtevät luisumaan sille tielle, että hyvätkin aikomukset jäävät vain aikomuksiksi. Joskus pomodorosta voisi olla hyötyä oman tekemisensä tehostamiseen, joskus lyhyempi tehtävälista helpottaa. 
  3. Paha ilma. Paha sellaisessa evil-merkityksessä, ei pelkkä huono. Tosin ei vaikuta sisäliikuntaan. 
Siinäpä ne. Oli vaikeampi miettiä, mitkä asiat pitävät kotisohvalla. Siitä tuli hyvä mieli, olen oikeasti taas askeleen edempänä kuin ennen. En mielestäni liiku mitenkään erityisen paljon, mutta jos liikkuisin sen minimin, mitä haluaisin, olisin helposti siinä tilanteessa, että lepopäivän sijoittamisessa kalenteriin tulisi vaikeuksia. 

Säännöllisesti käyn pilateksessa ja rataslenkillä, molemmat kerran viikossa, sitten tavoittelen 1-2 salikeikkaa viikossa ja 1-2 juoksulenkkiä viikossa, ja jos sen päälle vielä yhden kerran ehtisi hullujen akkojen jumpan tehdä, niin johan siinä rupeis päivät täyttymään. Käytännössä meillä on melkein joka viikolle joku poikkeus-ilta/viikonloppumeno, joka joko pitää minut varattuna tai vie miehen pois lapsia vahtimasta. Salilla ollaan miehen kanssa käyty niin, että esikoinen vahtii pieniä, mutta lenkille en toistaiseksi ole uskaltanut lähteä, pitkään matkaan, niin etten olisikaan hetkessä kotona, jos jotain sattuu. No, se nyt on muutenkin aika teoreettinen vaihtoehto, koska kumma kyllä, on sillä teinillä omatkin menonsa. :)

Omat pohdintansa haluaisin kuulla muun muassa 
Tähän valikoimaan mahtuu mukaan niin erilaisia liikkujia, että vastaukset tuskin ovat samat jokaisella. :) Kuka tahansa saa ottaa kopin ja jatkaa haastetta, tämä ei siitä pilalle mene. 

Huomenna on sitten luvassa jotain ihan uutta.

perjantai 30. marraskuuta 2012

Pelon maantiede

Kyllä illat sitten ovatkin pimeitä! Kävin eilen lenkillä kuudesta seitsemään, ja kun ei ihan pääkaupunkiseudulla asuta, ei olla saatu myrskytuulen mukana juurikaan lunta. Pimeää on, ja kun katuvalot tietä valaisevat, viereiset metsät ovat vieläkin pimeämpiä.

Asutaan sen verran reunalla, että minun ei tarvitse ihan kerrostalojen välissä lenkkeillä, vaikken metsään ja pururadalle menisikään. Yleensä menen jonkin sortin teollisuusalueen läpi, alueella on paljon pakettiautofirmoja eikä iltaisin siellä juuri liikettä ole. Autoja ajelee ohi jonkin verran, mutta edes koiran ulkoiluttajia siellä ei kohtaa. Kuuntelen musiikkia mennessäni, keskityn vain juoksuun, ja eilen ajattelin, etten varmaan edes huomaisi, jos joku murhaaja-raiskaaja-psykopaatti seisoskelisi pusikoissa vaaniskelemassa.

Tämän umpipimeyden takia olen pidentänyt lenkkiäni (joo ja sen takia, että jaksan) niin, etten enää oikaise kevyenliikenteenväylätöntä tietä kotiin vaan kierrän autotonta kevyenliikenteen reittiä vähän pidemmältä. Se olisi suojaisa paikka jos jonkinlaisille itsensäpaljastelijoillekin vaania uhrejaan. Paitsi, että siellä ei todellakaan potentiaalista uhriliikennettä ole, joten taitaisi silläkin paljastelijalla munat jäätyä ennen kuin niitä pääsisi vilauttelemaan.

En ole koskaan ajatellut hiljaisen, aution teollisuusalueen olevan millään muotoa pelottava paikka liikkua. Hämärtyvä pururata sen sijaan on jotenkin karmiva. En pelkää sielläkään mitään metsän eläimiä, mutta ehkä osaan kuvitella pururadalle enemmän niitä hiippareitakin, kunnon lenkkeilijöiden joukkoon. En ole koskaan kohdannut uhkaavaa tilannetta maastossa. (Tässä välissä koputan puuta.) Mutta minulla on kyllä mielikuvitusta siihenkin; nimesin ensimmäisiä kertoja lähipurkkarille tutustuessani eri mutkat ja käännökset eri eläimien mukaan. Yhdessä rinteessä olisi otollista kohdata karhuja, seuraava seutu on selvästi hiisimetsää, erään kaarteen takana häämöttävät kallioseinämät on susien reviiriä. Sitten tullaankin valaistulle alueelle, joka on leveämpi, puruisampi, valoisampi ja kuljetumpi. Eikä ollenkaan pelottava. Ehkä luetellessani mielessäni vaarallisia metsän eläimiä (kuten hiisi) luettelin mielestäni pois mahdollisuuden kohdata uhkaavia ihmisiä. Ei siellä raiskaajia tarvitse pelätä, siellä on vain susia ja karhuja.

En nyt pimeänä marras-joulukuunakaan ajatellut ruveta pelkäämään lenkillä käydessä. Eilinen lenkki oli sitä paitsi aivan loistava, vaikka sykkeet oli jo lenkkareita jalkaan vetäessä korkealla ja naama meinasi jäätyä vastaviimassa. Kotiin päästyä pääsin saunaan lämmittelemään joten illan makasin ihanan rentoutuneena ja lipitin vettä isosta tuopista.

Mites teillä? Vaihtuuko lenkki sisäliikuntaan, kun iltaisin on pimeää kuin mörön takapuolessa?

maanantai 26. marraskuuta 2012

Spontaani huono omatunto

Syötiin eilen miehen kanssa yksi fazerin sininen suklaalevy puoliksi. Ennen avaamista katsoin tapojeni vastaisesti puolikkaan levyn kalorimäärän. Tapojeni vastaisesti sikäli, etten pahemmin kaloreita laske, ja koska joka tapauksessa aioin syödä sen puolikkaan, en oikeastaan tekisi sillä tiedolla mitään. No, suklaa oli hyvää, kuten arvata saattoi.

Puoli tuntia levyn syömisestä iski spontaani huono omatunto. Eikä se ulottunut pelkästään siihen äskeiseen puolikkaaseen, aloin potea huonoa omatuntoa niistä kaikista syömistäni levyistä ja kaikista niistä illoista, kun meillä on ollut kaksi levyä puolitettavana. Jos olisin ollut herkemmässä tilassa, olisin itkutkin tirauttanut. Voisin hyvinkin olla nyt vaikkapa yhdeksän kiloa kevyempi, jos olisin jättänyt nuo puolikkaat syömättä. Voisin olla niin paljon lähempänä tavoitettani. Voisin olla ihan mitä vaan.

Sinänsä menneiden levyjen murehtimisesta ei ole kyllä mitään hyötyä. Vuoden vanhoja tekoja on turha murehtia. Mutta jossain vaiheessahan sen valaistumisen on iskettävä. Että se, minkä jo oikeasti tietää, on ihan oikeasti totta. Että lempiherkussani suklaassa on ihan hirvittävästi minulle täysin turhaa energiaa. Että se on minulle ihan turhaa. Sikäli kokonaisen vuoden tekoihin ulottuva huono omatunto oli ihan tervetullut tunne. Ehkä pystyn jatkossa kieltämään itseltäni suklaankin paremmin.

Olin (minulle) aika pitkään syömättä suklaata, koska halusin katkaista sen herkkukierteen, eikä se ole sen jälkeen palannut jalustalleen. Onnistuin siis tavoitteessani. Ehkä tämä spontaani omatunnon pistos (mikään pistos se ollut, jäytävä tuska sydämessä, joka muuttui fyysiseksi pahaksi oloksi) oli jatkumoa sille. Tajuan erittäin hyvin, miksi raskauden jälkeen sain vain yhdeksän kiloa pois, ja miksi näistä yhdeksästä tuli neljä takaisin. Tiesin minä sen aiemminkin, mutta nyt tajuan. En ole surkutellut huonoa itsekuriani tai selkärangattomuuttani, olen tiennyt, että herkuista se kiikastaa, mutta nyt se on vihdoin kolahtanut perille asti. Tästä on hyvä jatkaa. Kyllä minä vielä ne kilot karistan!

perjantai 23. marraskuuta 2012

Motivaatio motivaatio motivaatio

Rupeen ihan kohta siivoomaan. Perjantainen ilon pilkkuni. Onpahan jotain, mitä odottaa viikonlopun alkamisessa: siivouspäivä.

Googlen kuvahaulla etsin motivaatiota, kaikenlaista sieltä löytyikin.

Toisen blogista pöllitty, mutta olipa itsekin sen jostain lainannut.
Sekä oppimisen taidot -nimisessä blogissa otsikko:
Unohda motivaatio - siirry automaattiohjaukseen. 
Siinäpä vasta järkevä neuvo, pätee muuhunkin kuin opiskeluun. Hyvin moneen muuhunkin, vaikkapa porkkanoiden kuorimiseen - tai siivoamiseen.

Tämä on siitä samasta kirjoituksesta.

Mites tätä pystyisi hyödyntämään painonpudotuksessa? Pistää pohtimaan. Pistää tosiaankin pohtimaan...
Tämä täältä.
Vähän arveluttavaa lainata sarjakuvablogia, mutta en äkkiseltään huomannut kieltoa kuvien käytöstä, ja olkaahan kilttejä ja käykää katsomassa, niin on ainakin linkitetty oikeaan alkuperään. ;)
Tämä on kuitenkin lempilainaukseni. Löysin sen jo aikoja sitten kuulatreenit.fi-sivustolta.

“Roomaa ei rakennettu päivässä mutta sitä rakennettiin joka päivä.”

Komppaan.

keskiviikko 21. marraskuuta 2012

Elämäntaparemontti

Se on sana, jota on tullut käytettyä aika huolettomasti viittaamaan siihen, että tarttis tehrä jotain. Mutta mitä elämäntapoja minä oikein haluan remontoida? Mihin minä olen oikein matkalla?

Tämänhän ei pitäisi olla pelkkä läskiblogi mutta elämäntaparemontti aika epämääräisenä käsitteenä useimmiten viittaa, ainakin minun käytössäni, siihen, että vyötäröä pitäisi saada kapeammaksi ja kaksoisleukaa pienemmäksi. Mitä minä oikein haluan?

Haluan parempaan kuntoon. Se on tullut sanottua tässä jo muutamaan kertaan. Haluan olla ihminen, joka kuntoilee, jolle liikunta on tärkeä osa elämää. Jolle liikunta on normaali elämän osa-alue kuten kaupassa käynti ja pyykinpesu, yhtä välttämätöntä, yhtä automaattista.

Haluan olla hoikempi. Haluan olla ihminen, joka ei tunne syvää epätoivoa sovituskopeissa. Tavallinen epätoivo riittää.

Haluan olla terve ja näyttää terveeltä. Haluan olla ihminen, joka syö riittävästi, terveellisesti ja monipuolisesti. Haluan pitää kiinni hyvästä vastustuskyvystäni ilman lisäravinteita ja probiootteja jne. Haluan ruokavalinnoillani hoitaa ja pitää huolta itsestäni, en sabotoida sisältäpäin.

Koska tällä hetkellä koen syöväni riittävän hyvin (tässä kohtaa kokemuksellisuus riittää, ehkä ensi vuoden puolella voin tarkastella lähemmin, olenko oikeassa), remontin pääpaino siirtyy ruoasta liikuntaan. Remontoin itsestäni liikkuvan ihmisen, kuntoilevan ihmisen, teen liikunnasta taas säännöllistä ja itsestäni hyväkuntoisen ja huomattavasti timmimmän mimmin. Eiköhän tässä tarpeeksi selkeät tavoitteet ole?

maanantai 19. marraskuuta 2012

Lihavat vanhemmat ja lihavat lapset

Iive peräänkuulutti laihduttavia vanhempia, kas kummaa, samoihin aikoihin, kun itsekin olen miettinyt tätä. Millaisen perinnön jätämme lapsillemme?

pahis.fi

Oikeastaan se, miksi aloin itse pohtia tätä kysymystä oli Lievää Ihmetystä minussa aiheuttanut kommentointi jossain muussa foorumissa siitä, että on hankala laihduttaa, kun joutuu tekemään kaksi eri ruokaa. Ensinnäkin, jos laihduttaa kokonaisvaltaisen elämäntaparemontin avulla, miksi remontoisi vain omat tapansa? Se on sitten tietysti kokonaan toinen juttu, jos haluaa laihduttaa jollain kananmuna+vissy-dieetillä, mutta siltikin, miksi lapsille pitäisi syöttää edelleen sitä samaa p*skaa, jolla itselleenkin sai paino-ongelman aikaan? Mitä muuta kuin hyötyä lapselle on terveellisestä ja monipuolisesta ruokavaliosta? Toiseksi, jos joka tapauksessa laittaa itse sitä ruokaa, onko sillä niin väliä, onko ruokaa valmistumassa kahdessa vai kolmessa kattilassa?

Olen ruvennut kasvissyöjäksi 16-vuotiaana. Tähän päivään mennessä olen ollut pidempään (18v) syömättä punaista lihaa kuin sitä olen ehtinyt syödä. Aloitin lakto-ovo-vegetaristina, otin mukaan kalan, kun aloin odottaa esikoistani, eikä se kala ole ruokavaliosta oikeastaan pitkiksi ajoiksi pois jäänyt. Lapsille olen syöttänyt lihaa koko ajan, eli olen tehnyt aina makaronilaatikot ja kastikkeet jne tuplana. Esikoiseni on aina vierastanut linssejä ja papuja, joten kattavaa kasvisruokavaliota en ole koskaan hänelle tuputtanut. Tällä hetkellä syön myös kanaa, mutta käyn taistelua helppouden ja eettisyyden välillä.

Stockmann Meals

Monissa perheissä on erityisruokavalioita allergioiden takia, ja ruokaa pitää vain tehdä useampaa laatua. Tottakai se on työllistävämpää, ja ihan taatusti jokainen päivittäin erityisruokaa tekevä haluaa suoriutua siitä mahdollisimman vähällä vaivalla ja mahdollisimman vähillä variaatioilla, mutta silti on tilanteessa, että uunissa onkin yhtäaikaa kaksi eri vuokaa tai ensin paistetaan munattomat letut ja sitten vasta munalliset. Se, että käyttää kahden kattilan taktiikkaa tekosyynä olla remontoimatta elämäntapojaan - omia, ja koko perheen - on minusta ihan pikkuisen rumasti sanottuna säälittävää.

Olen itse pienenä kasvanut, olin aika lilliputti koulun aloittaessani, ja meitä alle 20-kiloisia oli luokalla muitakin. Samanlaisina pieninä näyttää omatkin lapseni kasvavan, molemmat tytöt ovat painokontrolleissa neuvolassa käyneet, mutta verikokeisiin asti ei ole ollut tarvetta mennä. Sillä tavallisella kotiruoalla, mitä meillä tehdään, eivät lapset ehdi lihoa. Enkä minä itsekään ole nykyisenlaisella ruokavaliolla omaa pakkia saanut aikaiseksi, kyllä siihen ihan muunlaista vihanneksettomuutta, herkuttelua ja lopun-ajan-meininkiä (sekä viimeistelynä pari raskautta) on vaatinut. Kasvissyöjän paradoksi on kyllä minun kohdallani myös toteutunut: että voikin olla kasvissyöjä syömättä kasviksia. Mutta kasvisruokaa se on makaroni ja ketsuppikin.

Suurin ongelma minun ruokavaliossa (no niitähän pystyisi luettelemaan tässä samantien vaikka kuinka paljon, mutta yksi niistä suurista) on vuosien saatossa ollut liian vähäinen proteiinin saanti, juurikin sen takia, että kyllä ne makaronit opiskeluaikana pystyi ihan ketsupin kanssakin syömään, kun se jauheliha ei ollut menussa mukana. Tykkään kyllä pavuista ja linsseistä, mutta en ole koskaan opetellut valmistamaan niitä kovin monella eri tavalla, olen hutkaissut niitä vain patoihin ja laatikoihin ikään kuin lisukkeeksi, koristeeksi. Sitten kun proteiinin osuus on ollut kovin pieni, ja vähärasvaisen ruokavalion edut on iskostettu päähän ravitsemusterapeutilla (jolta sain lupalapun kouluun kasvisruokavaliota varten), niin hiilareiden osuushan siinä on sitten tolkuttoman isoksi kasvanut. Hyvien ja pahojen, tarpeellisten ja tarpeettomien.

Onneksi perinteisesti lapset opettavat vanhempiaan ja meilläkin on tytär aikoinaan pyytänyt päiväkoti- ja kouluruokailusta inspiroituneena, että tekisit äiti sinäkin joskus salaattia. Tätä kasvisongelmaa olen lähtenyt omissa valinnoissani korjaamaan ja taatusti korjaan sen myös lasten lautasilta. Ei se sitä tarkoita, että lapsetkin laihduttaisivat, vaan sitä, että lapsetkin syövät monipuolisesti. Meillä ei kasvisten syömisestä ja tarjoamisesta tehdä mitään erityistä numeroa, ne ovat siinä lautasella ihan niin kuin liha ja pottukin, ja niitä syödään ja jätetään syömättä ihan samassa suhteessa kuin kahta muutakin lajia. Tavallisessa ruoassa ei ongelma piilekään vaan geeneissämme kulkevassa persoudessa makeaan. Kun kaksi herkuttelijaa tekee lapsia, niin tottahan niille mallin mukaisesti karkki ja suklaa maistuu. Lapsiltaan pitää pystyä kieltämään liiat herkuttelut, itseltäänkin pitää pystyä kieltämään. Jos peruskuvio on kunnossa, herkkuakin mahtuu elämään ihan tarpeeksi.

Serkkuni muuten ajatteli tehdä herkkujen syönnistä kieltäytymisestä helppoa, eikä ostanut pojilleen makeaa heidän ollessaan pieniä. Myös isovanhemmat kunnioittivat tätä periaatetta, tervehenkistä ruokaoppia. Serkku kertoi, että esikoinen sai maistaa kahvipöydästä keksiä jossain kyläpaikassa ollessaan noin kuusivuotias, ja siitähän riita repesi. "Tällaisia olemassa, ettekä mulle ole antaneet!" Sen jälkeen mankumista, itkua ja riitelyä joka kauppareissulla, vaikka olivat kohteliaiksi ja hyvinkäyttäytyviksi kasvatettuja kelpo lapsia. Olisi kuulemma helpommalla päässyt, jos olisi pojat alunperin tutustuttanut makeuden maailmaan, maltillisesti, ilman draamaa. Ihan kaikkea ei kuulemma kannata kieltää.

Olen ollut jo 14 vuotta äiti. Olen mielestäni karistanut pahimman tuoreen äidin ehdottomuuden, sen että asioiden on ehdottomasti sujuttava näin. Vain ja ainoastaan näin, koska näin minä sen ennen lasten tekoa ajattelin ja vauva.fi-keskustelupalstalla niin kehotetaan. Välillä on päiviä, että kolmeveelle ei maistu muu kuin perunamuussi tai ruisleipä ja maito, mutta en minä viitsi niistä lähteä enää nipottamaan. Tottakai minä yritän tarjota muutakin, maanittelenkin, mutta pakottamaan minä en rupea. En seisota nurkassa, jos lautanen ei tyhjene. Kyllä se korjautuu, jos ei seuraavana päivänä, niin ehkä jo sitä seuraavana. Välillä on päiviä, että kaikki sujuu mallikkaasti ja kaikki ruoka maistuu paremmin kuin ikinä ennen. Useimmiten mennään tavallisella ruoalla ja tavallisilla välipaloilla ilman sen kummempia ruokakiihkoiluja. Ei sinänsä ole varmaan yllätys, että parhaiten lapsille maistuu jauhelihakastike perunan tai pastan kanssa. Ihan perusruokaa. Kolmevee tykkää eniten keitetystä porkkanasta, yksivee parsakaalista.

Viimeksi kyllä neuvolassa keskusteltiin aika paljon ruokailusta, koska kyllähän se välillä huolestuttaa, saako kasvava leikki-ikäinen tarpeeksi rakennusaineita, mutta kyllä hän saa. Ei ehkä juuri siitä ruisleivästä mutta kokonaisuudesta. Keskustelen mielelläni (muiden ;) ) asiantuntijoiden kanssa, hankin vähän tukea omille ajatuksilleni, tarkistan välillä, etten ole ihan umpimetsään menossa.


salaattia, nam.

Totuus siitä salaatistakin on se, että kyllä sitä meillä tehdään, joskus, kun muistetaan, harvakseltaan, mutta useimmiten se jää syömättä, se loppu ainakin, jos jotain jääkaappiin menee ruokailun jäljiltä. Nykyisin olenkin pyrkinyt tekemään mieluummin liian pienen salaatin kuin ison. Pienet tykkää porkkanaraasteesta, minä tykkään lämpimistä kasviksista. Trivial Pursuitin kruunaamattomana kuningattarena tällainenkin trivia päähän on tarttunut, että ruoalla pitäisi olla aina sekä kypsentämätöntä että kypsennettyä kasvista, että mahdollisimman monipuolisesti saisi vitamiineja, antioksidantteja ja entsyymejä. Esim. tomaatin lykopeeni irtoaa parhaiten kypsennetyistä tomaateista, ja se hidastaa ikääntymisen vaikutuksia. Tai ainakin sen vaikutuksia ikääntymiseen tutkitaan.

Ruoka on asia, josta on helppo kantaa syyllisyyttä, helppo ahdistua, helppo syyllistää muita. Samoin on lastenkasvatus. Aina riittää niitä, joiden mielestä kaikki mitä teet, on jotenkin väärin, ja itse ei kyllä tuossa tilanteessa tekisi ainakaan noin. Mutta riittää niitä pään silittelijöitäkin. Että hyvin sää vedät, viidettä päivää ilman lämmintä ruokaa, ei ne lapset nälkään silti ennätä kuolla. Onhan se niin, että yksi päivä ei omaakaan elämäntaparemonttia pilaa, ei lapsetkaan jää samantien vaille kaikkia kasvuun ja kehitykseen tarvittavia tärkeitä rakennusaineita, jos väliin sattuu huono tai katastrofaalinen ruokapäivä, mutta eiköhän se ruokailurytmin ylläpito ja opettaminen ole tärkeää tässäkin. Omistani olen huomannut, että syömäkone käynnistyy kunnon aamupalalla, sen jälkeen maistuu lounaat ja välipalatkin paremmin ja iltaan asti jaksaa leikkiä, kun on kunnolla syönyt. Toisina aamuina, kun toinen herää kohtuuttoman aikaisin ja häntä hoitava vanhempi nuokkuu sohvalla unen ja valveen rajamailla, aamupala saattaa mennä epämääräiseksi naposteluksi, ja jatkuu pitkälle aamupäivään. Eipä siinä lounasaikaan olekaan niin nälkä, kun on ehtinyt paikata mahakuoppaa paahtoleivällä jos toisellakin. Oma esimerkki toimii hyvässä ja pahassa.

On paljon opeteltavaa vielä meilläkin. Vaikka olenkin ollut äiti jo 14 vuotta, en tosiaankaan ole vielä valmis. Jokainen lapsi opettaa jotakin, nuorimmaiseni on opettanut minut juomaan kahvimukilliseni kolmella kulauksella, oli se miten kuumaa tahansa. :)

perjantai 16. marraskuuta 2012

Olkapää

Olen pitkään harmitellut omaa kovin ryhditöntä olemusta. Rinnat painaa etumuksen kumaraan, selän puolelta ei tukea ole odotettavissa, hartiat luisuvat viistosti kohti lattiaa.


Tässä eräänä päivänä huomasin kuitenkin, että olen saanut jostain olkapäät. Täysin käsittämätöntä, mutta luisuminen loppui siihen. En tarkalleen ottaen tiedä, mistä ne ovat tulleet, mutta lihasta se on eikä läskiä, enkä viitsi pahemmin kyseenalaistaa, kuuluuko ne mulle vai onko jonkun muun treeni nyt osunut vähän väärään kohtaan. Pidetään nämä. Kahvakuulaan en ole "ennättänyt" koskea kesän jälkeen, enkä salillakaan ole kovin monta kertaa vielä kerennyt käymään, että se selittäisi tämän. Olen alkanut epäillä, että siitä on nyt vain sulanut pehmikettä edestä pois ja siksi jossain vaiheessa elämääni tekemäni tulokset ovat alkaneet nyt näkyä. Pilateksessa olen opetellut hartiarenkaan tasapainottamista ja sekin on tuottanut tulosta.

Ei ehkä vanhakaan ole täysin kehityskelvoton. Kyllä tästä vielä paketti kuntoon saadaan.

torstai 15. marraskuuta 2012

Matkalla maaliin

Kävin eilen juoksemassa, kun siihen sopivasti tilaisuus aukeni. Ei edes sadellut enää. Sellaisen hienon harrastuksen opettelin siinä juostessani, että jotenkin onnistuin ihan muutamaan kertaan pyöräyttämään hiekoitussoraa lenkkarin reunasta sisään, sinne kantapään puolelle, akillesjännettä vasten. Ai että tuntuu muuten höpöltä! Juoksuhousuissani on vetoketjut siellä takana, ja se vetoketju oli jotenkin hirttänyt kiinni, ettei se housunlahje suojellutkaan lenkkarin reunaa, tai jalkaa. Kyllä pitää ihmisen jostain ne ongelmat kehittää, jos niitä sisäsyntyisesti ei satu sillä hetkellä olemaan.

Käytiin aamulla lasten kanssa hammashoitolassa, yks- ja kolmeveetarkastuksissa. Nyt toinen nukkuu ja toinen tyhjentää arkkua, jossa on lapasia ja pipoja ja kaulahuiveja - että pääsee itse sinne tilalle. Tätä on nyt harrastettu täällä tämän viikon. Kun välillä ehtis edes imuroimaan sen lattian välissä mutta ei. Olkoot sitten.

Oon tosi ärtynyt tänään, kaikki ärsyttää. Ja pinna on tosi lyhyt. Pitäis tehdä vaikka mitä mutta suoraan sanottuna v*tuttaa alkaa mihinkään, kun kaikki on niin--- en tiedä. Vähän sellanen Kaikki on paskaa paitsi kusi -fiilis, anteeksi nyt vain kielenkäyttöni, mutta ehkä kuitenkin mieluummin täällä virtuaalimaailmassa oletettavasti aikuisten ihmisten kesken kuin kotona alle kouluikäisten kuullen.

Mutta siitä juoksusta. Vauhtileikittelin. Ehkä sitä sanaa leikitellä voi käyttää sitten, kun on oikeasti sitä kuntoa leikittelyyn asti. Ylipäätään juoksin vähän reippaamman lenkin, ja koska minulla oli vain yksi surkea heijastin hihassa, en uskaltanut mennä normireittiäni, missä on yksi autotien pätkä (missä autoilijat ajaa niin kuin pullopersesiat, anteeksi taas). Niinpä lenkkiini tuli yksi totinen ylämäki enemmän. Tuli testattua rajoja sekä ylämäessä että sen jälkeen. Ja pitkästä aikaa piti sitten ihan kävellä sykettä alas. Aktiivinen olen, mutta huonossa kunnossa edelleen.

Huonosta kunnosta minulla on ihan kuntotestidataa vuosien varrella, asteikolla 1-7 olen parhaimmillani yltänyt neloseen, eli keskivertoon, huonoimmillani olen jäänyt kakkosen puolelle. Eli tämä ei ole nyt vähättelyä, kun sanon, että kuntoni on edelleen huono. On se jonkin verran parempi kuin keväällä, mutta matkaa on edelleen siihen keskivertoonkin. Erilaista kaikkiin noihin testien tekoaikoihin on se, että nyt osaan oikeasti treenata tarpeeksi hitaasti kehittyäkseni. Treenikertoja pitäisi silti nostaa - kehittyäkseni. No, nyt on taas kotiputki katkaistu, joten eiköhän tämä tästä taas piristy. Vuosikausia liian kovalla teholla liikkuneena tämän hetken tärkein tavoitteni on onnistua kuntoni kohottamisessa, tehdä se tällä kertaa oikein, itseni kuuntelua opetellen ja itsestäni huolta pitäen. Eiköhän sydämeni ole ansainnut pumppailla sillä oikealla sykealueella.

Koska en ole kuntotestiä tehnyt tässä juoksua aloitellessani, en oikein tiedä, miten mittaisin kehittymistäni. Sellaista ajattelin, että kunhan tästä keväälle käännytään, voisin testata cooperin juoksemista. Nyt toistaiseksi saa riittää se, että jaksaa entistä paremmin.

keskiviikko 14. marraskuuta 2012

Rajalla

Mulla on vaikka kuinka monta aloitusta tehtynä mutta aina vaan jää kirjoittaminen kesken. Voisin jonkun yön hetkenä koittaa kirjoittaa niitä loppuun, tai sitten vain deletoin ne ja jatkan eteenpäin. Jotkut asiat vanhenevat niin nopeasti. :) Mikä yhtenä päivänä tuntuu tosi tärkeältä aiheelta, ei toisena päivänä puhuttelekaan ollenkaan.

Kävin eilen taas kalevalaisessa jäsenkorjauksessa. Olen pitänyt tässä vähän (lue: paljon) välipäiviä liikunnasta, ei sillä että olisin flunssan kourissa, vaan sitä vältelläkseni. Flunssa on ollut odottamassa oven takana, että milloin pääsee iskemään, mutta olen onnistunut välttelemään sitä, enkä ole joutunut edes siihen ärsyttävään "melkein sairas" -vaiheeseen. Hierojalle analysoin, että alaselkäni on taas jumittamassa, koska en ole tehnyt mitään suorittavaa liikuntaa, niin en sitten ole (jostain käsittämättömästä syystä) katsonut tarpeelliseksi venytelläkään. No, selkä avautui kyllä ihan mainiosti käsittelyssä, eli ei ollut vielä ehtinyt jumiutumisen syöksykierteeseen. Ja kylläpä tuntui kevyeltä kävellä sen jälkeen, vaikken ollut huomannut selkäjumin kävelyyni vaikuttavankaan.

Hieroja kysyi, että no mikä se ei-suorittava liikunta sitten on, jos sitä on kuitenkin arkielämään sisältänyt. Se on se sohvalta keittiöön ja takaisin kävely. Tai lähikauppaan naapurikortteliin kävely. Tai lasten jälkien siivoilu. Olen nykyisellään sen verran aktiivinen, että olen aika kaukana siitä "aloittelijalle käy mikä tahansa hyötyliikunta vaikka pienissä pätkissä" -liikunnasta. Kyllä minulla niitä kymmenminuuttisia tulee ihan taatusti tunti täyteen päivän mittaan, minun ei niitä hyödytä varsinaiseksi liikunnaksi laskea. Jos haluan lisätä liikkumistani, se on lisättävä tämän nykyisen aktiivisuuden päälle, ei alkaa tilastoida kuinka monta kertaa kyykkään dvd-hyllyn edessä keräämässä yksivuotiaani taas kerran lattialle levittämiä levyjä takaisin kuoriinsa ja hyllyyn. Vaikka saatan tehdäkin sen kolme, neljä kertaa päivässä. :)

Kuitenkin meinasin tähänkin vähätellä omaa aktiivisuuttani. Ihan niin kuin Bregokin kirjoitti oman kuntonsa kohoamisesta. Että eihän se nyt paljoakaan ole, mitä minä tässä laiskana päivänä liikun. Että eihän se ole kokonaisuudessakaan paljon mitään, jos käyn 1-2 lenkkiä viikossa, kun aina on niitä, jotka liikkuu enemmän. Ja olen itsekin aikaisemmin liikkunut enemmän. Ennen lapsia, opiskeluaikana, työttömyysaikana. Kun ei ollut niin paljon muuta. Ja tähän voisin lisätä, että eihän mulla nytkään ole oikeastaan kovin paljon muuta. Pienet ympyrät ja pieni elämä ja sen sellaista, yrittämistä, ainahan sitä vähän... Onhan se totta, että voisin olla tehokkaampi, saada enemmän aikaan, pitää kotini puhtaampana, ulkoilluttaa lapsiani iltaa aamua, jumpata vatsalihaksia, kun lapset ovat päiväunilla... Mutta tarvitseeko minun? Taidan olla tyytyväinen juuri tähän aktiivisuustasoon, suorittavan kanssa tai ilman. Illalla voisin kokeilla, miten jalka nousee parin viikon tauon jälkeen lenkkipolulla, jos ei nyt ihan jäätä sada.

 Rajalla selkäjumin ja flunssan kanssa on myös paino: 70,6 kg.

torstai 1. marraskuuta 2012

Olen kai saamassa flunssan, mutta flunssa ei taatusti saa minua.

Nyt, tästä eteenpäin, ehkä muutaman päivän, ehkä viikon ajan välttelen tiukasti ottamasta mitään kantaa mihinkään nuhaan, yskään, kuumeeseen, sikainfluenssaan. Minä en sairastu, minun ei tarvitse edes ajatella sellaista. I'm in denial. En aio välittää, en aio huomioida. Minua ei kiinnosta. Kyllähän kellä tahansa alkaa nenä vähän vuotaa raittiissa ulkoilmassa? Tai sisäilmassa? Flunssa ei ansaitse minua, se ei ole minun arvoiseni.  Mielen voima on vahva. Olen varma, että se toimii tässäkin.

keskiviikko 31. lokakuuta 2012

Penikkavinkki

Eilisestä asiantuntijuuslistauksesta unohtui tämä urheilulääkäriosuus, eli mitä tehdä kipeille penikoille? Piti oikein arkistosta katsoa, milloin olen viimeksi penikkakipua valittanut, koska se ei enää ole mikään ongelma. Syyskuun puolivälissä. Olin silloin hierotuttanut jalkani kuntoon ja lähdin vain lenkille liian pian.

Olen kokeillut jalkoihini jos jonkinlaista hoitomuotoa. Lenkin jälkeen suihkussa olen vuoroin kuumalla vuoroin kylmällä vedellä suihkutellut lihaksia. Alkuperäinen vinkki oli mennä uimahalliin ja vaihdella kylmävesialtaasta saunaan ja takaisin. Olen venytellyt pohkeita suoralla polvella ja polvi koukistettuna, olen venytellyt kaikkia jalan alueen lihaksia, mitä olen keksinyt venyttää. Olen irroitellut lihasta sääriluusta, työnnellyt pois päin, koittanut pehmittää. Olen käyttänyt pilatesrullaa ja halkaisijaltaan pienempää lötköpötkönpätkää. Jalkojani on hierottu sekä klassisen hieronnan että kalevalaisen jäsenkorjauksen keinoin.

Ostoslistallani on ollut kylmävoide jo kesän alusta asti, mutta aina se on unohtunut. Syyskuuhun asti. Sitten vihdoin muistin sen ostaa ja se on kuulkaa hyvä aine. Ei ole penikat olleet kipeät sen koommin! Ei sitä turhaan suositella! Ihan uskomattoman tehokas aine! Ei ole tarvinnut tuubin suulta sinettiäkään vielä poistaa ja  penikkaongelma on hoidettu. Kannattaa kokeilla!

KYLMÄGEELI RATIOPHARM  150 ML lihas- ja nivelkipuihin.

tiistai 30. lokakuuta 2012

Asiantuntija

Kävin tänään kahden tunnin ajan lykkimässä rattaita läpi tuulen ja tuiskun. No ei siellä oikeasti tuiskunnut, loskaiset oli tiet ja se teki rattaiden työntämisestä raskasta ja kävelystä lipsuvaa. Mietin ennen lähtöä, laittaisinko talvikengät vai lenkkarit. Päädyin lenkkareihin, koska talvikenkäni eivät ole kovin hyvät parin tunnin kävelylenkille. Oikea vastaus olisi ollut kumpparit tai sisäliikunta. Sukat kastuivat ja jalat jäätyivät. Nyt olisi ollut hyvä olla sykemittari mukana, niin olisi saanut ihan erilaista dataa pelkästä kävelystä. :)

Minusta tulisi erinomainen autokoulunopettaja. Tai liikennepoliisi. Kyllä minä tiedän, miten siellä liikenteessä kuuluu käyttäytyä. Yksi volvokuski meinasi olla toteuttamatta väistämisvelvollisuuttaan. Minä olisin voinut hänet ihan vaikka rinnuksista nostaa siitä autonratista keskustelemaan, että pitääkö silloin kiihdyttää, jos näkee lastenrattaat suojatiellä. Onnekseen ymmärsi jatkaa matkaa eikä jäänyt enempää riitaa haastamaan.


(Tuleehan liikenneasiantuntijallekin tosin joskus virhearviointeja siitä, miten kaukana auto mahtaa olla, ja miten kovaa se sattuu ajamaan, mutta tämä tosiaan kiihdytti ehtiäkseen "antamaan opetusta välinpitämättömälle mammalle". Mutta minä en ole mamma, enkä tosiaan ole niitä äitejä, jotka sanoo, että mennään vaan tien yli, kyllä ne väistää, kun meillä on rattaat.)

Toisinaan tulee mieleen, että pitäisi osallistua jollekin sauvakävelyn tekniikkakurssille ihan vain siksi, että voisi tarvittaessa sanoa vastaantulijalle, että se tekee väärin ja näin olisi parempi. Tänäänkin tuli mieleen. Mutta ehkä se herra ei huitonut niillä sauvoilla niin rivakasti, koska väylä oli kapea ja hän ei halunnut osua minuun? Mutta siellä tekniikkakurssilla kyllä kerrottaisiin, ettei niillä oikein huidottuna voi osua vastaantulijaan.


Kävin vuosia sitten elixian juoksukoulussa. Ns. luento-osuudet olivat kyllä hyviä, saatiin salitreeni- ja venyttelyohjeita, jotka tukivat juoksuharrastusta, mutta se juoksupuoli oli sitten sellaista yhteislenkkiä "käydään nyt heittää tuosta tuommonen vitosen lenkki" ja "no oishan se hyvä käydä pari muutakin kertaa viikossa lenkillä, että kehittyis". Että ei siellä juoksemaan sinänsä oppinut, kun ei niillä silloin sellaisia resursseja ollut. Olen kyllä siinä käsityksessä, että ne juoksukoulut ovat nyt kehittyneet huomattavasti yksilöllisempään suuntaan?

Yksi asia jäi mieleen siellä juoksutekniikasta. Markalla saa markan tuotteen ja ilmaiset neuvot on juuri niin arvokkaita kuin paljonko niistä on maksanutkin, mutta pistänpä juoksuasiantuntijana tämänkin neuvon jakoon, tasan saman verran itsekin siitä aikanaan maksoin. Nimittäin meidän ohjaaja oli itse SM-tason juoksija ja kertoi, että hänellä oli ollut alkuun vaikeuksia pitää jalat omilla radoillaan; että jalat meinasivat lähteä vispaamaan sivuille ja miten milloinkin. Hänen valmentajansa pisti hänet juoksemaan peukalot pystyssä ympäri rataa, koska silloin kun kädet eivät vispaa, jalatkaan eivät vispaa. Käsiä ei siis kuulu viedä vartalon eteen sivuttain vaan niiden kuuluu kulkea edestakaisin vartalon sivuilla. Peukut pystyssä juokseminen auttoi keskittymään.

Huomaatteko eron? Tottakai ylävartalo myötäilee liikettä, mutta ei sitä tarvitse hartioista asti liioitella. Kuva täältä
Tämäkin on tullut silloin tällöin tuolla kävellessä mieleen, kun vastaan tulee jos jonkinlaista juoksijaa. Sillähän ei tietenkään ole tässä nyt merkitystä, miten minä itse eteenpäin hiivin ja silti kutsun sitä juoksuksi. ;) Se joka osaa, tekee, se joka ei osaa, opettaa.

Minä olen aina halunnut olla asiantuntija. Sosiologia on siihen omiaan. Ihan itse saa määritellä, minkä alan asiantuntija sitten on. Voin tässä hetkessä olla ihan hyvin laihdutusasiantuntija, juoksuasiantuntija, sauvakävelyasiantuntija, lastenkasvatuksen asiantuntija, liikenneasiantuntija. Vain taivas on rajana. Toisaalta minut on opetettu nöyräksi rivikansalaiseksi, omasta erityistaidostaan ei saa ylpeillä. Jotenkin olo tuntuu typerältä, jos aikoo olla muita neuvomassa. Ihan niin kuin ette tietäisi näitä jo itsekin. Mutta ei ihan kaikki tiedä ihan kaikkea.

Tässä muutamia trivial pursuit voittojani, niille jotka eivät vielä tiedä ihan kaikkea:
- Jokainen armeijan käynyt mies tuntee laulun, joka alkaa: Kasarmimme eessä suuri portti on. Laulun nimeä useimmat eivät tiedä. Se on Lili Marleen.
- Vanhin Suomessa julkaistu sarjakuvakissa ei ole vuonna 1978 syntynyt Karvinen vaan Felix-kissa.
- Filippiinien kansalliskieli on pilipino.
- Suomessa bändeille huudetaan Soittakaa Paranoid! Jenkeissä vastaava pyyntöbiisi on Lynyrd Skynyrdin Free Bird.



maanantai 29. lokakuuta 2012

Laiska töitään luettelee...

Olen siivonnut ja pessyt pyykkiä, järjestellyt kaappeja, jopa pahamaineista vaatehuonettamme ja leikittänyt lapsia ulkona, nyt kun on luntakin millä leikkiä. Se on kuulkaa jollain tavalla hassua, kun heti kun ulkona alkaa valjeta, pätkä seisoo tuolin päällä keittiön ikkunassa ja yrittää lasin läpi nuolla uutta, lumista maisemaa. Voitte vain kuvitella, miltä se ikkuna nyt näyttää. Kämmenen jälkiä, räkää ja kuolaa... Nice. Elämän jälkiä. Ei sillä reppanalla viime talvelta mitään muistikuvia olekaan, eikäpä se paljon lumessa ehtinyt leikkiäkään, kun ei osannut kontatakaan. Mutta mikä puuttuu listasta? Reipas liikunta raikkaassa ulkoilmassa? Totaalinen raudan vääntäminen salilla? Ei edes pilatesta.

Joo hiljaista on ollut liikuntapuolella ja siitä suoraan seuraten vähän vilkkaampaa ruokakaapeilla. Perjantaina väänsin vihdoin itseni salille, edellinen kerta oli siis edellisen viikon tiistaina. Kymmenen päivää taukoahan on jo käytännössä katsoen kaksi viikkoa, käytännössä puoli kuukautta, käytännössä ihan hirveeen pitkä aika? No on se kotona laiskottelua kyllä enemmän kuin tarpeeksi. Eilen sitten alkoivat jo juoksuvaatteetkin huudella, että etkö sinä oikeasti aio meitä enää ikinä käyttääkään? Ihan kokonaanko olet meidät hyljännyt? Tänään menen juoksemaan. Eka kertaa lumella.

Vaikka olen ennenkin juoksennellut enemmän tai vähemmän säännöllisesti, en ole talviaikaan tainnut koskaan vetää lenkkareita jalkaan juoksutarkoituksessa. Talvisin on kävelylenkit riittäneet. Nyt näyttäis mittari nollaa, eilen oli ajoväylät kyllä sulat, mutta saapa nähdä, minkälaisessa peitteessä tiet on, kunhan ilta saapuu ja meitsi painelee lenkille. Mikä siinä on, että heti kun lumi tulee, ilmakin tuntuu kylmemmältä, vaikka on sen saman muutaman astetta vain pakkasella kuin ennen lumiakin? Tekisi mieli pukea kaikki vaatteet päälle, mutta eiköhän siinä juostessa (vaikka kuin hitaasti juokseekin) lämmin jossain vaiheessa tule?

Pilateskin oli syyslomalla mutta eilen oli taas reenivuoro, ja oli kyllä ihan sairaan raskasta. Venyteltiin siinä liikkeiden lomassa melkosen hyvin myös, mutta ei todellakaan lempeää venyttelyä koko puolitoistatuntinen ollut. Lisäksi meinasin menettää henkeni (tai toivoni) askelkyykyissä, ihan tavallisissa tutuissa ja turvallisissa askelkyykyissä, koska olin perjantaina treenannut salilla jalkoja. Onneksi en ollut ainut, ryhmämme ainut mies valitteli tunnin jälkeen, että edellisen päivän jalkatreeni painoi jaloissa ihan liikaa. Raskainta oli kuitenkin vatsan puolella. Ihana tunne, kun tietää, että jatketaan tätä, ja tää pötsi pienenee.

Tämmösen löysin täältä. Olihan se pakko kopioida. Toi Boromirkin on niin ihana. :)
Aamulla oli telkkari jäänyt kolmoselle ja Studio55:ssä oli joku geriatri (?) jumppaamassa. Lapset paineli leikkimään toiseen huoneeseen, niin minä huomasin laittavani hullujen akkojen jumpan pyörimään, kun joku inspiraatio iski. No ihan viisi minuuttia sainkin rauhassa ennen ensimmäistä riitaa lämmitelläkin, mutta ihmeen hyvin molemmat pysyivät tieltä pois, pari kertaa jouduin vain keskeyttämään, mutta sainpahan itsekin samalla vähän vettä huikata. :) Kädet tärisee punnerrusten jäljiltä vieläkin. <3 Enköhän minä tästä vähän aktiivisemmaksi muutu taas, kun on tullut taas lepäiltyä ihan turhan takia. Mulla pitäisi vain olla joku selkeä, konkreettinen tavoite.

sunnuntai 21. lokakuuta 2012

Uni paras lääke on...

Pikku-ukko on heräillyt taas viiden ja kuuden välillä, ja se määrittelee yleensä, paljonko olen päivisin jaksanut tehdä. Tällä viikolla vastaus on ollut: en paljoakaan. Tiistaina kävin salilla, sen jälkeen en ole tehnyt muuta. Torstaina kävi vertavuotava, lääkärikäyntiä vaativa kaatumisonnettomuus pienimmäiselle, ja sekin on vetänyt vähän tunnelmaa alas. En ole oikein löytänyt itsestäni sellaista tekijä-vaihdetta. Eilen meille tuli yövieraita, ja taistella piti itsensä kanssa, että sain siivottuakin. Ei minun tapaistani. Tai no, siivouksen välttely on, mutta tämä vetämättömyys.

Syömiset ei ole menneet niin perseelleen kuin liikkumiset, mutta yhtenä päivänä kyllä piti ihan kerrata, että mitäs minä olen tänään oikein syönyt, kun tuntuu, että kaikki on huonosti ja sama jatkaa huonolla linjalla. Sekään ei ole ollenkaan minun tapaistani. En yleensä lyö läskiksi loppu päivää, jos jonkun huonon ratkaisun teenkin. Koska elämääni ei ole oikeastaan koskaan kuulunut pitkiä mässäilyputkia, en ole tullut oppineeksi sellaista antaa mennä vaan -asennetta, että oikeasti pystyisin tekemään tuhoa tuhansien kilokaloreiden verran. Kummallisinta tuossa päivässä oli se, että en ollut oikeastaan edes tehnyt mitään ruokamokaa, olin vain juonut yhdet välikahvit (yhden kurkulla ja paprikalla päällystetyn ruispalan kanssa) enemmän kuin tavallisesti. En ymmärrä mistä sellainen sokka irti -ajatus oikein päähäni tuli. Kai sillä on jotain tekemistä tämän väsyneisyyden kanssa.

fitspoholic:

All it takes!!
More Fitspo wallpaper here

En ole myöskään kuullut lenkkareiden huutelevan minulle mitään, eikä kylpyhuoneessa kuivumassa roikkuvat juoksuvaatteet herätä minussa mitään tunteita. Olen vain ja odotan, että tulee ilta, ja pääsee taas nukkumaan. Enkä minä nyt loppujen lopuksi ihan toivottoman väsynyt ole. Miehellä on työaamuina kello soimassa 6:10, mutta tuossa juuri eilen sanoi, ettei muista, milloin olisi tarvinnut herätyskelloon herätä, kun poika hoitaa sen homman. Useimmiten minä olen saanut jäädä hetkeksi vielä nukkumaan, yleensä minä hoidan vain nämä viiden aamut, että mies jaksaisi vähän sitten töissäkin skarpata.

Mieli on hyvä. Tämä ei ole nyt mitään syysmasennusta. Viekö vain vähenevä valo niin paljon virkeyttä, etten ehdi sitä kahvilla päivän aikaan paikata? Joskus naureskelin, että minun ja veljeni ero oli siinä, että minä sanoin: Kylläpäs väsyttää, taidanpa keittää kahvia. Ja veli sanoi: Kylläpäs väsyttää, taidanpa käydä pikku päikkäreille. Kyllä mulla vähän ikävä niitä yhteisiä päiväunia on, kun lapset nukkuivat yhtä aikaa, niin itsekin sai puoli tuntia, tunnin, kaksikin tuntia paikata yöllisiä velkoja. Nyt kun pienimmäinen ei enää nuku niin paljon, hän ei myöskään ole vielä väsynyt silloin, kun toisen pitäisi päästä nukkumaan. Useimmiten hän sitten valvottaa meitä kaikkia, eli ei malta pysyä hiljaa sen aikaa, että sisko nukahtaisi. Tai minä. Antaisivat edes minun nukkua. :)

Torstaisesta kaatumisesta vielä sen verran, että häpeämättömästi käytin sitä kyllä tekosyynä kaikkeen mahdolliseen. En voi siivota, koska olen niin järkyttynyt. En voi ajatellakaan lenkille tai salille lähtöä, koska minun pitää olla kotona tarkkailemassa lasta (ei edes tarvinnut tarkkailla, ja sitäpaitsi mies oli tullut kesken päivän kotiin töistä, koska käskin) ja ehkä kaiken huippu: Kyllähän järkytykseen pitää suklaata voida syödä!  Nyt tästä pitäis vaan nousta ja kääntää katse kohti tulevaa viikkoa.

fitspoholic:

This is my favourite wallpaper yet :)
Hope you love it too lovelies :)
More Fitspo Wallpapers here

keskiviikko 17. lokakuuta 2012

Salia ja jumppaa

Syysloman takia kolmevuotiaan kerho on lomalla tämän viikon ja niinpä parintunnin rataslenkkini vaihtui eilen kahdenkymmenen minuutin zumbaksi ja kehnoksi yritykseksi tehdä vähän vatsalihasjumppaa. Jätkänpätkä nimittäin halusi mennä selän taakse joka kerta, kun lapaluuni maasta irtosivat. Samoin hän halusi pyöriä minun ympäri zumban tahtiin. Siinä on hankala sivuaskelta ottaa, kun pitää yksivuotiasta väistellä. No minä ajattelin, että eiköhän tämä ollut nyt sitten tässä.

Venyttelin vähän paremmin kuin jumppasin, kerrankin kaikki lihasryhmät läpi. Mallia otin täältä, tykkään selkeistä ohjeista, joissa on malli-ihmisen lisäksi vielä luurankokin näyttämässä, mihin lihakseen venytys vaikuttaa. En asu Joensuussa, enkä ole sieltä kotoisin, joten en tiedä, onko tämä Niko muuten mistäänkotoisin, mutta ei kai se ihan kokonaan huono voi olla, kun on noin hyvät venyttelyohjeetkin. :)

Illalla avautui kuitenkin mahdollisuus käydä salilla. Siellä oli naisten vuoro, joten kävin siellä eka kertaa yksin. Hassua. Olen kulkenut ryhmäliikuntatunneilla sen seitsemän vuotta yksin, ja nyt tuntui orvolta mennä itsekseen viereisen talon alakertaan. :) Mutta sali oli pimeänä, niin eihän siinä oikein muuta kuin valot ja radio päälle vaan ja töihin. Tällä kertaa sinne tuli sitten kaksi muutakin raudanhalveksujaa, tosin taisin häiritä heidän ikiomaa naistenvuoroaan, kun tunnelma muuttui enemmänkin vaivautuneeksi. No, minä keskityin omaan työhöni ja jätin keskusteluyritykset sikseen, ja tein napakan ylävartalotreenin. Ja aion mennä tulevinakin naistenvuoroina häiritsemään henkilökohtaisia salivuoroja.

Tänään menen kalevalaisen jäsenkorjauksen harjoitushoitoon. Pääsen seuranta-asiakkaaksi hierojalleni, joten saan kolme eri hoitokertaa seuraavan kuuden viikon aikana. Olen sen verran jäykkälihaksinen ihminen, ettei tuo kalevalainen kokonaan minun vaivojani hoida, mutta toisaalta se sellaisena pehmeämpänä hoitomuotona hyvin täydentää hoitokokonaisuutta. Tai en minä tiedä, onko se pehmeämpi, mutta erilainen se ainakin on kuin klassinen hieronta.

lauantai 13. lokakuuta 2012

Hyviä unia




Näin unta, että minulla oli toinenkin blogi, jossa keskityin hyvinvointiin, kun Lyijypallo vain laihduttaa ja laihduttaa. Se oli muuten mintunvihreätaustainen ja olin kirjoittamassa metelistä ja hiljaisuuden kaipuusta. (Taisi lapset olla jo hereillä isän kanssa olohuoneessa...?) Unessa olin saanut seitsemän uutta lukijaakin, vaikka edellisen kerran olin päivittänyt ystävänpäivänä.Oisko ehkä ihkua olla suosittu? ;)

Mutta eihän Lyijypallo vain laihduta ja laihduta, Lyijypallo on vain ottanut itseään niskasta kiinni ja ajatellut sellaista asiaa, että vuosi sitten olin hyvin motivoitunut pudottamaan raskauskiloni pois viimeistäkin myöten, mutta sitten se jäi, kaiken arjen alle. Nyt motivaatio on vähintään yhtä kova, ja tällä kertaa minulla on vähemmän tekosyitä varattuna. Oman itsensä sabotointi, josta Elikin kirjoitti, on edelleen läsnä, mutta luullakseni tunnistan tilanteet paremmin. Aiemmin. Ehkä jopa etukäteen.

Hyvinvointiahan tämä silti ennen kaikkea on. Enhän minäkään halua pudottaa painoani voidakseni huonommin. Tavoitteet ovat edelleen samat: Kevyempi ja terveempi olo. Kunto huonosta keskinkertaiseksi (ja siitä ylös). Vatsalihakset takaisin kuosiin. Eihän se varsinaisesti hyvinvointia haittaa, jos siinä samalla normaalipainon saavuttaa?

torstai 11. lokakuuta 2012

Päivä kuvina

Herätys klo 4:41. Epäreilua!

Aamupala. Yksi pieni muumimukillinen kahvia on ihan liian vähän tämmöisinä aamuina.

Onneksi pikkupoika nukkuukin välillä. Ensimmäiset päiväunet klo 9:30. No nukuttiin me aamulla sohvalla puolisen tuntia, kuudesta puoli seitsemään.

Postin avaamista. Todellakin aion vastata: Read and weep, yliopisto, read and weep!

Puoliksi syöty lounas. En selvästikään ole tottunut ottamaan annoskuvia :)

Höyrytysonnettomuus. Note to myself: tarkista, onko vettä ja miten kuumalla levy on ennen kuin lähdet lastenhoitopuuhiin kesken ruoanlaiton.

Meillähän syödään vain terveellistä kotiruokaa!

Huono Äiti on viime aikoina pitänyt yllä kotiäiti-keskustelua, mm. avaamalla aiheesta kotihoito voittaa päiväkotihoidon, ja nyt viimeisimpänä puuhaten torkkupeittoa kotiäitejä laiskoiksi arvostelleelle, työaikana torkkuja ottavalle ylijohtaja Juhana Vartiaiselle. Minun työpäiväni alkoi kaksikymmentä vaille viisi aamulla ja loppui vartin yli yhdeksän illalla, ja todellakin laiskottelen päivän aikana. Ei ammattijalkapalloilijatkaan täysillä juokse koko 90 minuuttistaan. Pesin myös pyykkiä, mutta sitä en halunnut valokuvata, ja meinasin siivota keittiön, muttei huvittanut.

Hullujen akkojen jumppa ft. Anne ja Katja. Tällekin on aikaa, kun pienin lähti isin kanssa sedän luo, esikoinen häipyi kaupungille, ja keskimmäinen katsoo tietokoneelta pikku kakkosta.

Lapset söivät sedän ostamaa pitsaa, minulle porkkana-tonnikala-munakas ja päivällä savustettuja vihanneksia.
Iltarahkasta ei vieläkään valokuvaa. Kerkesi mennä ennen kuin muistin kameran. Ulkonakin käytiin mutta kamera ei. Joku toinen kerta sitten.