Syötiin eilen miehen kanssa yksi fazerin sininen suklaalevy puoliksi. Ennen avaamista katsoin tapojeni vastaisesti puolikkaan levyn kalorimäärän. Tapojeni vastaisesti sikäli, etten pahemmin kaloreita laske, ja koska joka tapauksessa aioin syödä sen puolikkaan, en oikeastaan tekisi sillä tiedolla mitään. No, suklaa oli hyvää, kuten arvata saattoi.
Puoli tuntia levyn syömisestä iski spontaani huono omatunto. Eikä se ulottunut pelkästään siihen äskeiseen puolikkaaseen, aloin potea huonoa omatuntoa niistä kaikista syömistäni levyistä ja kaikista niistä illoista, kun meillä on ollut kaksi levyä puolitettavana. Jos olisin ollut herkemmässä tilassa, olisin itkutkin tirauttanut. Voisin hyvinkin olla nyt vaikkapa yhdeksän kiloa kevyempi, jos olisin jättänyt nuo puolikkaat syömättä. Voisin olla niin paljon lähempänä tavoitettani. Voisin olla ihan mitä vaan.
Sinänsä menneiden levyjen murehtimisesta ei ole kyllä mitään hyötyä. Vuoden vanhoja tekoja on turha murehtia. Mutta jossain vaiheessahan sen valaistumisen on iskettävä. Että se, minkä jo oikeasti tietää, on ihan oikeasti totta. Että lempiherkussani suklaassa on ihan hirvittävästi minulle täysin turhaa energiaa. Että se on minulle ihan turhaa. Sikäli kokonaisen vuoden tekoihin ulottuva huono omatunto oli ihan tervetullut tunne. Ehkä pystyn jatkossa kieltämään itseltäni suklaankin paremmin.
Olin (minulle) aika pitkään syömättä suklaata, koska halusin katkaista sen herkkukierteen, eikä se ole sen jälkeen palannut jalustalleen. Onnistuin siis tavoitteessani. Ehkä tämä spontaani omatunnon pistos (mikään pistos se ollut, jäytävä tuska sydämessä, joka muuttui fyysiseksi pahaksi oloksi) oli jatkumoa sille. Tajuan erittäin hyvin, miksi raskauden jälkeen sain vain yhdeksän kiloa pois, ja miksi näistä yhdeksästä tuli neljä takaisin. Tiesin minä sen aiemminkin, mutta nyt tajuan. En ole surkutellut huonoa itsekuriani tai selkärangattomuuttani, olen tiennyt, että herkuista se kiikastaa, mutta nyt se on vihdoin kolahtanut perille asti. Tästä on hyvä jatkaa. Kyllä minä vielä ne kilot karistan!
Näytetään tekstit, joissa on tunniste suklaa. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste suklaa. Näytä kaikki tekstit
maanantai 26. marraskuuta 2012
maanantai 27. elokuuta 2012
Sori, kaverit!
Tulin vain kertomaan, etten ole muistanut sitä saakelin ruokapäiväkirjaa pitää, iltaan asti ainakaan. Ehkä siksi, että oon syönyt tosi tyhmästi ja sitten tässä oli yksi synttärikakku taas tuhottavana viikonlopun aikana. Mutta suklaan syönnin minä lopetan nyt. Tänään. En tiedä kuinka pitkäksi aikaa. Kerron sitten. Suklaa on noussut sellaiselle jalustalle, tai itsehän minä olen sen sinne nostanut, että on aika palauttaa se paikoilleen sinne minne se kuuluu, muiden herkkujen ja höttökalorien joukkoon.
keskiviikko 22. elokuuta 2012
Mitä sitä elämältään enää toivois?
Huomenna on neuvola. Sanon sen tähän heti kärkeen, etten unohtaisi. Syyskuun puolella pitäisi muistaa toinenkin käyttää, sillä kertaa kolmivuotisneuvolassa. Muista, muista!
Kävin eilen juoksemassa, edelleen ilman sykemittaria, koska en tiedä, missä se vyö on. Mietin jo keväällä xyclingissä, että enkö ihan oikeasti osaa kuunnella itseäni, enkö tiedä, milloin teen liian kovaa. Kun on totuttanut itsensä siihen, että mäen päälle mennään, eikä pyörää työnnellä, niin miten osaa enää himmailla? Juoksin neljä seitsemän minuutin settiä. Hyvältä tuntui. Hävitin jo aika päivää sitten sen ohjelman, jonka mukaan aloitin, mutta totesin, että näitä seiskaminuuttisia minun täytyy tahkota aika paljon vielä ennen kuin kärsii pidentää aikaa. Ensimmäisessä vedossa jalka nousi ja meno oli kevyttä mutta jo toinen veto tuntui raskaammalta. Pitkä on matka puolenkin tunnin yhtämittaiseen juoksuun, mutta onhan tässä aikaa.
Se onkin toinen asia, mitä olen pohtinut. Että jos aikaa ei olisi, niin en kyllä edes yrittäisi. Tällä hetkellä ei tunnu siltä, että tekisin mitään välittömän hyvinvoinnin takia vaan mielessä vain pitkäaikaisempi hyöty. Tulet terveemmäksi, jaksavammaksi, pystyvämmäksi - sitten joskus. Ehkä juuri siksi minusta tuntuu, että olen koko ajan vähän hukassa, että jotain pitäisi tehdä, mutten kerta kaikkiaan tiedä, mitä. Tuntui, että Niina kirjoitti minusta ja minun ajatuksista omassa postissaan. Jos haluatte tietää, miltä minusta tuntuu, lukekaa täältä.
Olen vuoden aikana laihtunut viitisen kiloa. Viitisen, kuutisen, kuka noita laskee. En minä ainakaan, selvästikään. Ja ne oli niitä raskauskiloja. Niitä myyttisiä, helposti karisevia vai tiukassa istuvia. Lopettakaa se kohkasu niiden raskauskilojen kohdalla, se on sama, miten ne ylikilot on tulleet, yhtä paljon töitä niiden poistamiseen pitää tehdä. Miten eli ennen ja miten elää nyt on paljon ratkaisevampi kuin se, kuinka monta kiloa kukin saa ja missä ajassa pois. Paitsi jos on kilpailua. Sehän on sitten eri asia. Ja minä en ole siinä kisassa mukana. Enkä äitiyskisassa. Vuoden Äiti -palkintoja on tullut pokattua vuosien varrella jo niin paljon, että uutta vitriiniä pitäisi hankkia.
Parhaimmillaan pääsin yhdeksän kiloa alaspäin, nyt olen sen verran roimasti taas 70-kilon puolella, että vituttaahan se. Toisaalta en ole kovin kaukana niistä lukemista, mihin vuodessa pääsin tuon nyt kolmevuottatäyttävän tehtyäni, siitä jatkoin sitten kuuteenkahdeksaan ennen kuin aloin odottaa tätä viimeistä. Että kai se on lukema, jonka tavoitan vuodessa, vaikka lähtöpainot oli kyllä erit.
Nyt siis loppukappaleen pitäisi käsitellä sitä, miten tästä opittuani nousen ja mitä kaikkea alan nyt tehdä toisin ja uhkua tsemppihenkeä, mutta minä en jaksa. Ei, en halua pitää hengähdystaukoa, eikö tässä ole jo hengähdetty ihan tarpeeksi. En vain kerta kaikkiaan tiedä, mitä tekisin. Sanokaa te. Sanokaa, että lopeta nyt jumalauta se itsepetos ja suklaansyönti ja yksi puolentunnin juoksulenkki kerran kahteen viikkoon ei ole riittävä määrä liikuntaa. Sanokaa, sanokaa, mitä minun pitäisi tehdä.
Taidan pitää vähän aikaa ruokapäiväkirjaa, niin sitten tiedätte, miten todella perseellään yhden ihmisen elämä voi olla. Noin niin kuin laihdutusnäkökulmasta.
Kävin eilen juoksemassa, edelleen ilman sykemittaria, koska en tiedä, missä se vyö on. Mietin jo keväällä xyclingissä, että enkö ihan oikeasti osaa kuunnella itseäni, enkö tiedä, milloin teen liian kovaa. Kun on totuttanut itsensä siihen, että mäen päälle mennään, eikä pyörää työnnellä, niin miten osaa enää himmailla? Juoksin neljä seitsemän minuutin settiä. Hyvältä tuntui. Hävitin jo aika päivää sitten sen ohjelman, jonka mukaan aloitin, mutta totesin, että näitä seiskaminuuttisia minun täytyy tahkota aika paljon vielä ennen kuin kärsii pidentää aikaa. Ensimmäisessä vedossa jalka nousi ja meno oli kevyttä mutta jo toinen veto tuntui raskaammalta. Pitkä on matka puolenkin tunnin yhtämittaiseen juoksuun, mutta onhan tässä aikaa.
Se onkin toinen asia, mitä olen pohtinut. Että jos aikaa ei olisi, niin en kyllä edes yrittäisi. Tällä hetkellä ei tunnu siltä, että tekisin mitään välittömän hyvinvoinnin takia vaan mielessä vain pitkäaikaisempi hyöty. Tulet terveemmäksi, jaksavammaksi, pystyvämmäksi - sitten joskus. Ehkä juuri siksi minusta tuntuu, että olen koko ajan vähän hukassa, että jotain pitäisi tehdä, mutten kerta kaikkiaan tiedä, mitä. Tuntui, että Niina kirjoitti minusta ja minun ajatuksista omassa postissaan. Jos haluatte tietää, miltä minusta tuntuu, lukekaa täältä.
Olen vuoden aikana laihtunut viitisen kiloa. Viitisen, kuutisen, kuka noita laskee. En minä ainakaan, selvästikään. Ja ne oli niitä raskauskiloja. Niitä myyttisiä, helposti karisevia vai tiukassa istuvia. Lopettakaa se kohkasu niiden raskauskilojen kohdalla, se on sama, miten ne ylikilot on tulleet, yhtä paljon töitä niiden poistamiseen pitää tehdä. Miten eli ennen ja miten elää nyt on paljon ratkaisevampi kuin se, kuinka monta kiloa kukin saa ja missä ajassa pois. Paitsi jos on kilpailua. Sehän on sitten eri asia. Ja minä en ole siinä kisassa mukana. Enkä äitiyskisassa. Vuoden Äiti -palkintoja on tullut pokattua vuosien varrella jo niin paljon, että uutta vitriiniä pitäisi hankkia.
Parhaimmillaan pääsin yhdeksän kiloa alaspäin, nyt olen sen verran roimasti taas 70-kilon puolella, että vituttaahan se. Toisaalta en ole kovin kaukana niistä lukemista, mihin vuodessa pääsin tuon nyt kolmevuottatäyttävän tehtyäni, siitä jatkoin sitten kuuteenkahdeksaan ennen kuin aloin odottaa tätä viimeistä. Että kai se on lukema, jonka tavoitan vuodessa, vaikka lähtöpainot oli kyllä erit.
Nyt siis loppukappaleen pitäisi käsitellä sitä, miten tästä opittuani nousen ja mitä kaikkea alan nyt tehdä toisin ja uhkua tsemppihenkeä, mutta minä en jaksa. Ei, en halua pitää hengähdystaukoa, eikö tässä ole jo hengähdetty ihan tarpeeksi. En vain kerta kaikkiaan tiedä, mitä tekisin. Sanokaa te. Sanokaa, että lopeta nyt jumalauta se itsepetos ja suklaansyönti ja yksi puolentunnin juoksulenkki kerran kahteen viikkoon ei ole riittävä määrä liikuntaa. Sanokaa, sanokaa, mitä minun pitäisi tehdä.
Taidan pitää vähän aikaa ruokapäiväkirjaa, niin sitten tiedätte, miten todella perseellään yhden ihmisen elämä voi olla. Noin niin kuin laihdutusnäkökulmasta.
sunnuntai 15. heinäkuuta 2012
Lähden makaamaan riippumattoon ja syömään muurinpohjalettuja 24/7
Heippa rakkaat kansalaiset!
Se olis sitten kotiäidin lomaviikon aika. Sen sijaan, että pelkäisin niitä lettuja jo etukäteen, olen päättänyt kohdata pelkoni rohkeasti ja pakata lenkkareiden lisäksi myös kahvakuulan mukaan reissuun. Koska minulla on kolme lasta, olen luultavasti vasta neljäntenä siinä riippumattojonossa, samoin lettujonossa, joten onhan minulla oltava jotain puuhaa jonottaessani, sitten kun kaikki talven avut ja seurat on luettu.
Tämä viikko on ollut erittäin aktiivinen noin niin kuin liikunnan suhteen. (Unohdetaan nyt se siivouspäivä, kyllä miehellä on aikaa siivota töiden jälkeen ensi viikon aikana, kun ei tarvitse lapsia hoitaa...) Olen vetänyt sellaisen teholiikuntaviikon. Teho minulle, mieto jollekin TM:lle :) Mutta on ollut kivaa oikein odottaa, että mitäs tänä päivänä sitten. Tein itselleni viikon liikuntaohjelman ja se sisälsi parin juoksulenkin lisäksi kaikenlaista kotijumppaa ja kahvakuulan heiluttelua. Ei mitään ihmeitä, mutta sellaista, mitä kotona voi ilman aikatauluja tehdä, kun lapset nukkuu tai leikkii keskenään. Perjantaina jumppailua pakoillessani ajattelin, että ehkä on ollut vähän turhan kova rykäisy näin alkuun, mutta toisaalta en ihan samalla lailla aikonutkaan jatkaa ja joka tapauksessa ensi viikko katkaisee tämänkin putken erilaisuudellaan.
Se olis sitten kotiäidin lomaviikon aika. Sen sijaan, että pelkäisin niitä lettuja jo etukäteen, olen päättänyt kohdata pelkoni rohkeasti ja pakata lenkkareiden lisäksi myös kahvakuulan mukaan reissuun. Koska minulla on kolme lasta, olen luultavasti vasta neljäntenä siinä riippumattojonossa, samoin lettujonossa, joten onhan minulla oltava jotain puuhaa jonottaessani, sitten kun kaikki talven avut ja seurat on luettu.
Tämä viikko on ollut erittäin aktiivinen noin niin kuin liikunnan suhteen. (Unohdetaan nyt se siivouspäivä, kyllä miehellä on aikaa siivota töiden jälkeen ensi viikon aikana, kun ei tarvitse lapsia hoitaa...) Olen vetänyt sellaisen teholiikuntaviikon. Teho minulle, mieto jollekin TM:lle :) Mutta on ollut kivaa oikein odottaa, että mitäs tänä päivänä sitten. Tein itselleni viikon liikuntaohjelman ja se sisälsi parin juoksulenkin lisäksi kaikenlaista kotijumppaa ja kahvakuulan heiluttelua. Ei mitään ihmeitä, mutta sellaista, mitä kotona voi ilman aikatauluja tehdä, kun lapset nukkuu tai leikkii keskenään. Perjantaina jumppailua pakoillessani ajattelin, että ehkä on ollut vähän turhan kova rykäisy näin alkuun, mutta toisaalta en ihan samalla lailla aikonutkaan jatkaa ja joka tapauksessa ensi viikko katkaisee tämänkin putken erilaisuudellaan.
Hiilarit mielessä, lenkkarit jalassa, kahvakuula kädessä, psyykemittari mukana, ja lomafiilistä kehiin. Tsempatkaa mua! :D :D Tästä se lähtee!
keskiviikko 11. heinäkuuta 2012
Kyttään teitä, hiilarit!
Olen tässä nyt pari päivää vähän laskeskellut (ja laskelmoinut) syömiäni hiilihydraatteja ja nimenomaan diabetesnäkökulmasta hiilaritietoisesti eikä VHH-tapaisesti kaikkea karsimalla. Olen siis lähinnä kartoittanut, mitä suuhuni pistän ja samalla se on saanut minut tekemään muutamia päätöksiä myös etukäteen. Eilen illalla tuli sellainen porkkanapaniikki, että en tosiaan tiennyt, mitä olisin suuhuni pistänyt ja kuorin muutaman porkkanan pahimman tuskan peittoamiseksi.
Parasta näissä parissa päivässä on se, että selkeästi on jonkinlainen hiilihydraatiturvotus ollut päällä ja se on ropissut keskivartalosta. Unen puute aiheuttaa ainakin minulle turvotusta (tämä on kai myös vuoro-/yötyöläisten ongelma?) ja usein aamuisin on silmät ja sormet turvoksissa vajaaksi jääneiden yöunien jäljiltä, niin nytkin, mutta vaaka osoittaa alaspäin ja vatsakumpu on pienentynyt, parissa päivässä. Tällä tiellä jatkan ihan varmasti.
Neuvolasta sain silloin raskausaikana ohjeen pysytellä 160-200 gramman päiväsaannissa ja sitä kohti olen tässä parempien rajojen puutteessa tähdännyt. Saan siis syödä normaalia kotiruokaa perunoineen ja leipineen, se kuinka paljon mitäkin syön, on sitten harkinnanvarainen asia. Luultavasti lueskelen vähän enemmän noista rajoista ja tarpeista ja mukautan tavoitettani sen mukaan. Nyt vasta palauttelen oppeja mieleeni. Just tämänkaltaiset ohjeet eivät minulla toimi:
(lähde: ruokatieto.fi)
Lisäät kuitupitoisten hiilihydraattien saantia... Että palaanko minä nyt sitten siihen kahdeksaan ruisleipäpalaan päivässä? Vähennät sokeripitoisten hiilihydraattien saantia... Että sitäkö ollaan mun blogin lukijoita, kun noin hyvin tiedetään, minkä verran minä suklaata syön? Syöt monipuolisesti lautasmallin mukaan... Mutkun sillä on hiilarien kannalta väliä, onko siinä lautasella maissia vai porkkanaa.
Enköhän minä tässä kuukauden aikana löydä oman tapani tehdä valintoja, ja mielellään niin, etten joudu joka päivä jotakin tarkastamaan taulukosta. Toistaiseksi se on kyllä kätevä. Paitsi että minähän en mittaa ruoka-aineita. :)
Parasta näissä parissa päivässä on se, että selkeästi on jonkinlainen hiilihydraatiturvotus ollut päällä ja se on ropissut keskivartalosta. Unen puute aiheuttaa ainakin minulle turvotusta (tämä on kai myös vuoro-/yötyöläisten ongelma?) ja usein aamuisin on silmät ja sormet turvoksissa vajaaksi jääneiden yöunien jäljiltä, niin nytkin, mutta vaaka osoittaa alaspäin ja vatsakumpu on pienentynyt, parissa päivässä. Tällä tiellä jatkan ihan varmasti.
Neuvolasta sain silloin raskausaikana ohjeen pysytellä 160-200 gramman päiväsaannissa ja sitä kohti olen tässä parempien rajojen puutteessa tähdännyt. Saan siis syödä normaalia kotiruokaa perunoineen ja leipineen, se kuinka paljon mitäkin syön, on sitten harkinnanvarainen asia. Luultavasti lueskelen vähän enemmän noista rajoista ja tarpeista ja mukautan tavoitettani sen mukaan. Nyt vasta palauttelen oppeja mieleeni. Just tämänkaltaiset ohjeet eivät minulla toimi:
Hiilihydraattien tarve käytännössä
Terveen ihmisen on turha laskea grammoja ravintoaineiden saannissa. Saat sopivasti hiilihydraattia ja kuitua kun:
- Lisäät kuitupitoisten hiilihydraattien saantia (täysjyvävija, kasvikset)
- Vähennät sokeripitoisten hiilihydraattien saantia
- Syöt monipuolisesti lautasmallin mukaan
(lähde: ruokatieto.fi)
Lisäät kuitupitoisten hiilihydraattien saantia... Että palaanko minä nyt sitten siihen kahdeksaan ruisleipäpalaan päivässä? Vähennät sokeripitoisten hiilihydraattien saantia... Että sitäkö ollaan mun blogin lukijoita, kun noin hyvin tiedetään, minkä verran minä suklaata syön? Syöt monipuolisesti lautasmallin mukaan... Mutkun sillä on hiilarien kannalta väliä, onko siinä lautasella maissia vai porkkanaa.
Enköhän minä tässä kuukauden aikana löydä oman tapani tehdä valintoja, ja mielellään niin, etten joudu joka päivä jotakin tarkastamaan taulukosta. Toistaiseksi se on kyllä kätevä. Paitsi että minähän en mittaa ruoka-aineita. :)
sunnuntai 8. heinäkuuta 2012
Diabeteskontrolli lähestyy
Raskausajan diabeteksen vuosikontrolli lähestyy. Sen kunniaksi ajattelin olla kuukauden ajan vähän vähemmillä hiilareilla, lähinnä herkuilla siis. Enhän toki halua jäädä kiinni alkavasta diabeteksestä pelkästään siksi, että vetelen pitelettömästi suklaata/ jäätelöä/ popcornia sokerirasituksen aattoiltana. Aloitan vasta huomenna, koska huomenna täyttää pikkupoika 11 kk.
Pikkupoika melkein kävelee, koko ajan enemmän ja enemmän, mutta ei sano juuri mitään muuta kuin ka! Joskus pidemmällä aa:lla, joskus lyhyellä ja napakalla. Osoittaessa sanoo tuuoo. Äiti on äiti, isä on isi ja siskojen nimet erottaa vain hyvällä tahdolla. Koira on Koo ja loput on Ka, Kaa, Kaaa... tai ka-ka. Hän kerää kyllä sanavarastoa innokkaasti osoittelemalla, mutta hetki menee, ennen kuin kaa muuttuu linja-autoksi tai kerroshampurilaiseksi. Puun kohdalla pikkupoika on kyllä sitä mieltä, että niillä kuuluu olla jokin muu nimi. Hän osoittaa puuta ja käymme kerta toisensa jälkeen seuraavan keskustelun:
poika: Kaa!
minä: Puu!
poika: Kaa!
minä: Puu!
poika: Kaa!
...
ja tätä jatketaan, kunnes jompi kumpi väsyy, yleensä minä. Puu vaikuttaa ilmeisesti hänen mielestään olevan ihan samaa höpöhöpö-kieltä kuin kaakin. Ja kai se onkin. Olen viime aikoina ruvennut kertomaan lajin nimen yleisnimen sijaan. Opetellaan sitten kuuset, männyt ja koivut samantien, eipähän tarvitse tokaluokalla sitten miettiä.
Pikkupoika melkein kävelee, koko ajan enemmän ja enemmän, mutta ei sano juuri mitään muuta kuin ka! Joskus pidemmällä aa:lla, joskus lyhyellä ja napakalla. Osoittaessa sanoo tuuoo. Äiti on äiti, isä on isi ja siskojen nimet erottaa vain hyvällä tahdolla. Koira on Koo ja loput on Ka, Kaa, Kaaa... tai ka-ka. Hän kerää kyllä sanavarastoa innokkaasti osoittelemalla, mutta hetki menee, ennen kuin kaa muuttuu linja-autoksi tai kerroshampurilaiseksi. Puun kohdalla pikkupoika on kyllä sitä mieltä, että niillä kuuluu olla jokin muu nimi. Hän osoittaa puuta ja käymme kerta toisensa jälkeen seuraavan keskustelun:
poika: Kaa!
minä: Puu!
poika: Kaa!
minä: Puu!
poika: Kaa!
...
ja tätä jatketaan, kunnes jompi kumpi väsyy, yleensä minä. Puu vaikuttaa ilmeisesti hänen mielestään olevan ihan samaa höpöhöpö-kieltä kuin kaakin. Ja kai se onkin. Olen viime aikoina ruvennut kertomaan lajin nimen yleisnimen sijaan. Opetellaan sitten kuuset, männyt ja koivut samantien, eipähän tarvitse tokaluokalla sitten miettiä.
 |
| kuva |
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)