perjantai 29. kesäkuuta 2012

Back to basics

Ei nyt ihan suunnan muutos mutta tarkistanpa kurssiani kuitenkin. Olen ollut kovin tyytymätön siihen, että painoni on tönöttänyt paikoillaan ties kuinka kauan, ja nyt olen saanut jo toisen kesäkiloistani takaisin. Olen ollut tyytymätön tuloksiin, vaikka voiko niitä tuloksiksi sanoa, jos minkäänlaista työtä tai vaivannäköä en ole kilojeni eteen tehnyt?

Olen ollut kovin väsynyt liian vähäisen nukkumisen takia, ja kovin tyytymätön siihen, etten pysty tekemään asialle yhtään mitään. Että kun ei huvita mennä nukkumaan ajoissa, niin ei sitten. Valon lisääntymisen ja pikkupojan kävelyharjoittelun myötä pojan yöuni on muuttunut huonolaatuisemmaksi ja katkonaisemmaksi, ja ollaan oman väsymykseni takia luisuttu kohti huonoja vanhoja yöheräämistapoja, joista jo kertaalleen unikouluttauduttiin eroon. Ja tyytymättömyyttähän sekin on aiheuttanut.

Kaikenlainen reissaaminen ja stressaaminen ja siivoamatta jääneet huoneet ja pesemättä jääneet pyykit ja kaaokseksi muuttuva koti ja naapurista löytyneet turkiskuoriaiset (aaargh! meillä riittää myös pimeitä nurkkia tuholaisille asua, kun koskaan ei saa mitään raiveeks!) ja kasvavat vaatimukset oman pään sisällä ja toinen pitäs opettaa pyöräilemään ja toinen puhumaan ja kävelemään (no eihän tarviis, oppii ne ilmankin) ja kolmas pitää erossa pahanteosta, kun kylänraitti houkuttelee kesäiltana enemmän kuin oma huone...

Siispä rauhoitun, hengitän syvään ja keskityn olennaiseen. Olennainen ei ole tässä kohtaa painon aleneminen, eikä missään kohtaa. Olennaista on saada lenkkihousut pestyksi. En sano enää väsymyksestä mitään, jos jatkan tällä linjalla, etten tottele itseäni ja nukkumaanmenoaikojani. Olennaista on olla valittamatta, varsinkin jos ei ole valmis vaikuttamaan asian parantamiseen. 


Nyt menen laittamaan pikkupojan nukkumaan (jos vaikka onnistuisin) ja alan sitten siivoamaan (jos vaikka kerkeisin) ja palaan illalla (jos vaikka jaksaisin) kertomaan miten kävi tiistaisella juoksulenkillä. 


Iloa ja valoa teille. Minä olen myös päättänyt ottaa niistä osani! :)

tiistai 26. kesäkuuta 2012

Lehmän pesua vähentämässä

Heippa, hengissä edelleen.

Ottamatta kantaa tuoreempiin tapahtumiin, olen muistellut tässä tositapahtumiin perustuvaa suomalaista elokuvaa, muistaakseni nimeltään Kaivo, jossa perheenäiti hukutti lapsensa kantamalla heidät yksi kerrallaan pihakaivoon. Erityisesti se jälkipyykki sitten, miksi näin pääsi käymään. Poliisit/sosiaalityöntekijät haastattelivat isää, joka hiljaisella äänellä kertoi, että kyllä kai se äidin taakka raskaaksi kävi, kun joka päivä piti koti ja lapset ja navettatyöt hoitaa ja työtä oli niin paljon, kun päivittäin lehmät piti pestä. Tähän kysyi haastattelija, että oliko ne lehmät tarpeen todella joka päivä pestä, johon isä vastasi vain: "Kyllä se niin tykkäs, että piti pestä..."

Oma fyysinen väsymykseni lipsahti henkisen väsymyksen puolelle, ihan kesän kunniaksi mieli päätti siirtyä suoraan syksyyn. Parisen viikkoa sitten käytiin siskontytön rippijuhlissa, joissa huomasin, etten jaksanut olla omien lasteni kanssa tippaakaan. En edes viittä minuuttia. Kenen tahansa kohti katsovan syli oli parempi vaihtoehto kuin minun taas taistella, että otatko ruokaa vai otatko juomaa vai luetaanko kirjaa, ja pysyisit edes hetken hiljaa. No onneksi niitä sylejä sitten oli. Ja vain neiti 2vee onnistuttiin eksyttämään metsään, mutta hänkin löytyi pienen juoksu-huutosession jälkeen.

Juhlien jälkeen mies oli viikon lomalla, juhannuksen yli, ja käytännössä se lomailija olinkin sitten minä. Helpotti. Ja paljon. Unta ei juurikaan entistä enempää mutta tätä kaikkea muuta tylsää huomattavasti vähemmän. Ehdittiin myös tarkastella ja yhtenäistää muutamia lapsenkasvatuksellisia seikkoja, joissa ollaan ajauduttu vähän eri linjoille. Hyvä sekin. Vaikka ties mistä asti olen sanonut, että minä en jaksais enää ja väsyttää olla kotona ja aina vaan minä saan tehdä kaikki ja sinä et ikinä mitään... ja osaatte varmaan kuvitella jatkoksi edelleen kärjistyviä eikä enää niin totuudenmukaisia argumentteja, vasta nyt on viesti mennyt perille.

Nyt kun itsellä on viikon höllänneenä olo, että pahin on ylitetty ja kyllä tämä tästä, ja onhan tää elämä sittenkin ihan ookoo, mies on alkanut kysellä, että jaksanko minä. No hyvä että kyselee. Kai se viikon koti-isänä oltuaan huomasi, ettei se olekaan "vain" kotona oloa ja netissä luuhaamista ja leppoisia hetkiä hiekkalaatikon reunalla. Maanantaiaamuna sanoi, että lähtee töihin lepäämään. Minä sanoin, että jos me ei pärjätä, me ollaan ehkä jo kymmenen aikaan sosiaalitoimiston aulassa itkemässä koko porukka. (Mieheni on siis töissä sosiaalitoimistossa.) Eihän tämä kotiäitiys mitään rakettitiedettä ole, kaikkihan riippuu siitä mitä vaatimuksia itselleen asettaa. Ja minä olen päättänyt vähentää lehmänpesua ja hankkia töitä kodin ulkopuolelta.

perjantai 15. kesäkuuta 2012

Väsyttää.

Koko ajan.
En tiedä, milloin jaksan taas sanoa jotain.

Väsynyt koko elämään.
Typerään.
Liian vaikeaa kaikki.
Olokin ihan puutunut.

Herää, hoida lapses, mene nukkumaan.
Pelkkää antamista vaan koko aika,
mutta kuka hoitaisi hoitajaa?

Eikä silläkään ole oikeastaan mitään väliä.
Eikös liikunnan pitäis auttaa kaikkeen, saat*na!


sunnuntai 10. kesäkuuta 2012

Kohti Parempaa Elämää?

Kävin juoksemassa hobittilenkin (sinne ja takaisin), vauhtileikittelemässä. Leikki kaukana, raskain mielin, raskain askelin. Olen kuullut, että on olemassa ihmisiä, jotka ratkovat kaikki omansa ja muidenkin ongelmat urheillessaan, juostessa, pyöräillessä, hiihtäessä, mitä näitä nyt on. Minä kuulun siihen toiseen ryhmään (enkä tiedä, olenko ryhmässäni ainoa), joiden pää ei toimi, kun vauhti kasvaa. Ajatukset nollautuvat, ongelmat eivät purkaudu, korkeintaan saan päästeltyä pahimpia höyryjä pois, mutta luova ongelmanratkaisukyky loistaa poissaolollaan.

Juoksin ehkä puoli tuntia, ehkä vähän enemmän. Riittävän kovaa, ettei sen enempiä jaksanutkaan. Takaisin kävellessä teinkin pienen mutkan, en mennytkään suorinta tietä kotiin. Ensisijainen syy: kaksi pikkupoikaa oli pelaamassa jalkapalloa pihallaan, kun menin, enkä halunnut kävellä naamapunaisena ja puuskuttaen heidän ohi vain puoli tuntia myöhemmin. Toissijainen syy: penikkani valittivat ja ajattelin, että pidempi kävely saattaisi vaikuttaa niihin suosiollisesti.

(Minulla on kireät lihakset, kireyteen taipuvaiset, kuten entinen hierojani yritti kauniisti sanoa. Huomasin ensinnäkin, että takaisintulomatkalla polveni alkoi ikävästi vääntyä pois linjaltaan ja siksi hidastin ja hidastin ja keskityin ja keskityin askeltamaan mahdollisimman oikein, rullaavasti, olla varomatta liikaa saman jalan pottuvarvasta, joka myös on kipeä. Toiseksi huomasin jo loppuvaiheeseen päästyäni, että molempien jalkojen uloimmat varpaat puutuivat. Kaikkien keksimieni kauhuskenaarioiden jälkeen suihkussa venytellessä totesin, että sekin oli penikoiden syytä.)

Ei auttanut ongelmien pakoon juoksu tälläkään kertaa. Lähdin varmaan liian lujaa liikkeelle, jäivät varmaan jo pihapiiriin odottamaan milloin tulisin takaisin. Tiesivät, että palaisin samaa reittiä takaisin. Edes viimeinen mutka ei saanut niitä hämääntymään. Kotiovella odottivat.

Mutta juostu on. Edes se puoli tuntia. Ja joka kerta harmittaa enemmän ja enemmän huono kuntoni, saa oikein sisuuntumaan, että kyllä tämä on nyt vaan kerta kaikkiaan saatava toimimaan paremmin. En ole sellaista oikeasti huonoa lenkkiä vielä juossut, mutta näitä "itseni pilaamia" kylläkin. Siinä mielessä tällä kertaa, että maltilla olisin juossut enemmän, pidempään, kauemmin. Mutta eipä niitä ongelmia karkuun silläkään tekniikalla olisi päässyt, vai olisiko? Parempi puoli tuntia täyttä työtä kuin ei työtä ollenkaan. Näin se on ajateltava, ja alettava ratkoa oman elämän solmuja ihan perinteisin keinoin, osallistumalla omaan elämäänsä.

Muuten, ei auttanut niiden pikkupoikienkaan välttely. Tulivat vastaan raitilla, olivat varmaan kyllästyneet pelaamiseen. Eivät tämmöisestä vanhasta haahkasta välittäneet, tietenkään, eivät edes huomanneet. Kun ohittivat, kuulin sanovan: "Toivottavasti siellä ei ole ainakaan meidän luokan tyttöjä."

perjantai 8. kesäkuuta 2012

Speaker's corner: kesäkilot

Viikonloput buukattu heinäkuun puoleen väliin asti ja sitten lisäksi ne menot, jotka pitäisi jotenkin mahduttaa kesälle, muttei vielä tiedetä mihin. Miehellä kesäloma on vasta elokuun lopulla. Nyt on siis käytössä vain viikonloput.

Nyt tärkeään asiaan. Minulla on taipumusta ottaa kilo tai pari lisää joka reissulta. En tiedä mistä tämä johtuu, mutta aion selvittää sen tänä kesänä. Minulla on sellainen sokea oletus, etten vietä esim. mummoloissa sen epä-aktiivisempaa tai huonoruokaisempaa aikaa sen viikonlopun aikana mitä kotonakaan olisin tehnyt. En esimerkiksi keskitä liikkumisiani viikonloppuihin, jolloin ne omat lajit jäisi väliin. "Ja eihän siihen yhteen pullapalaan koko homma kaadu."

Otetaanpa esimerkkinä edellinen reissumme anoppilaan, kun kävimme sieltä käsin sukujuhlilla. Juhlat itsessään (alkoholia lukuunottamatta) eivät sisältäneet ns. turhia kaloreita. Tottakai juhlissa kakkua otetaan, maltilla kuitenkin, ei kuutta palaa. Mutta anopilla oli varattuna kotonaan pullaa ja fanipaloja, joita tuli kyllä viikonlopun aikana vedettyä ihan oma osuus kokonaan. Vaikka herkuttelusta ei ole huono omatunto (tähänhän pyrin, etten suitsi itseäni turhaan jo tehdyistä typeryyksistä) ei se tarkoita, etteikö se vaa'alla näkyisi.

Karsastan sitä ruotuun palaamista, kun se kuulostaa siltä, että ollaan oltu tuhmia, ja nyt alkaa taas kurissa ja nuhteessa (ja kärsimyksessä ja kituutuksessa) eläminen, kunnes taas lähtee mopo käsistä seuraavan reissun aikana. Mutta jotenkin niistä omista virheistä pitäisi oppia, eikä ajatella sen kuudennen viipaleen kohdalla, että kerranhan sitä vaan herkutellaan, se kun minun kohdallani ei todellakaan pidä paikkaansa. En kertakaikkiaan pysty rajoittamaan yhteen herkkupäivään viikossa, koska en näe siinä onnistumisen mahdollisuuksia.

En välttämättä lähtisi nyt kalorien laskemislinjalle mutta jollain keinoin syömisiäni, juomisiani, menemisiäni ja tekemisiäni tarkkailen. Ja nyt: sana on vapaa! Myös Patrik peräänkuuluttaa omien sokeiden pisteiden kartoitusta, että joku muu sanoisi, että tuossa sinä nyt joka kerta menet metsään, jos itse ei sitä kerta tajua. Jos olet huomannut tai huomaat puheessani toistuvasti jotain, josta olisit jo halunnut huomauttaa, muttet ole ilennyt, niin nyt on aika sanoa se. Vaikka kuin kuulostaisi tylyltä palautteelta. En nyt tarkoita sellaisia, hei sä söit taas pellillisen pitsaa leivinpapereineen, vaan sellaisia, hei sä taas vähättelet syömisiesi ja liioittelet liikkumisiesi vaikutuksia.

Anna palaa! Analyysilla tai ilman :)

keskiviikko 6. kesäkuuta 2012

Ihanasti hunningolla

Kalasatama.
Amorphis, Metallica. <3
Aurinkoa, olutta, festariruokaa.
Sepeliä, p*rkele!
Jäätävää tuulta ja pakkasta (!!)
Kurkku kipee.
Hotelliaamiainen :)
Turistilointia Helsingissä
(Senaatintori, Esplanadi, Ruttopuisto)
Puoliltapäivin kotia kohti.
Vahingossa jopa oikeeseen suuntaan samantien.
Shoppailua Lahden ABC:llä.
Lisää ajamista.

Jäi tiistaixycling väliin.
Ei haittaa. :)

lauantai 2. kesäkuuta 2012

Leppä, kissa, voikukka

Ja muutama muu. Aiheuttavat ongelmia, allergiaoireita, vaikkakin lieviä sellaisia. Sympatiani ovat todellakin niiden puolella, jotka ovat oikeasti allergisia, eikä näin kuin minä, että pärjää yhdellä käsikaupan tabletilla kaksi päivää. Mutta onhan se ihan pirun ärsyttävää, että yhtäkkiä lenkillä ollessa nenä meneekin niin tukkoon, että saa sen auki vasta seuraavana iltana xyclingissä, kun ei todellakaan ole nenäliinaa siinä pyörän vieressä! :)

Minä en ole koskaan käynyt allergiatesteissä = minulla ei ole siis allergioita, koska ei ole diagnoosiakaan.

Kurkkuni tuli eilen illalla koko päivän siivoamisen ja iltasaunomisen jälkeen tosi kummalliseksi. Sellaiseksi, niin kuin voisi olla tosi limaisessa flunssassa. Mutta ei ole sitä limaa. Tänä aamuna kurkku tuntuu verille yskityltä. Vaikka en ole yskinyt.

En millään viitsisi ruveta nyt sairastamaan = en siis sairastu. Olen vahvasti sitä mieltä, että tämä(kin) asia on päätösvallassani.

Minulla oli vanhassa kesätyöpaikassa pomo (Tuulikki), jonka kanssa keskusteltiin koko työpaikkaa vaivaavasta "melkein sairastamisesta". Eli siitä tunteesta, kun saattaa olla tulossa kipeäksi, mutta homma ei kuitenkaan etene mihinkään suuntaan. Yhden kerran pomo sitten sanoi tätä oloa valittelevalle, että lähde lenkille. Siitä se selviää. Nimettiin tämä keino Method Tuulikiksi, jolla selvitetään, onko oikeasti sairastumassa vai ei. Tiedättehän, kun on vähän kummallisen nuutunut olo, josta ei saa kiinni, kunnon lenkin jälkeen olo on huomattavasti parempi - tai sitten sen verran rasittunut, että se tauti, joka on tehnyt tuloaan, pääsee iskemään päälle. Kummin tahansa, pääsee eroon siitä ärsyttävästä välivaiheesta.

Tsemppiä kaikille allergiaoireisiinsa nuutuville ja meille muille potkua persuuksille!