Tosimielellä

En ole koskaan harrastanut liikuntaa. Olen liikkunut luontaisesti, hyötyliikuntaisesti. Lapsena kirjoiteltiin kavereiden ystäväkirjoihin harrastuksiksi kaikki mahdollinen, "harrastettiin" juoksua ja pyöräilyä ja jos kerran oli käynyt uimahallissa plutaamassa niin uintiakin sitten.

En ole koskaan ajatellut itseäni minkään liikunnan harrastajana. Olin kahdeksan vuotta Elixian asiakas, enkä tosiaankaan vain kannattajajäsen, vaan käytin monipuolisia kuntokeskuspalveluja suurin piirtein tarpeeni verran. En silti kuvitellut harrastavani bodypumpia tai xyclingiä.

Olen ajatellut, että ne jotka harrastavat, harrastavat jotenkin tosimielellä, tavoitteellisesti, tavoitteellisemmin kuin minä. Juoksulenkkarit on ainoat "tosimielellä" ostetut varusteeni. Kesän ajan juoksin tavallisissa collegehousuissa ja treenitopin päälle vedetyissä pitkähihaisissa trikoissa. Eikös tekniset vaatteet olekin niille, jotka juoksevat enemmän tosimielellä?

Olen harkinnut suksien ostoa, koska minulla on vanhat peruskoulumuistot varastossa odottamassa. En vain oikein fanita meidän lähilatujen profiilia, kun siellä on lyhyilläkin lenkeillä niin suuria korkeuseroja. Pitäisi jaksaa kavuta isojen mäkien päälle ja sitten uskaltaa laskea sieltä alaskin ihan vain harjoittelukierroksellakin. (On siellä tasaisempaakin, mutta sitten pitää oikeasti lähteä pidemmälle lenkille, eikä vain testata suksia.) (Sitten on tietysti se lammenympäryslenkki, jossa käytiin pulkalla tässä muutama päivä sitten, mutta sitä ei voi ottaa huomioon, koska se vetää ikään kuin mattoa alta minun hyviltä tekosyiltäni.) Nykyään pitää vain tietää jo kaupassa, millä meinaa edetä, ostaako luistelusukset vai pertsat. (Vanhani taitavat olla muuten luikkarit.) Eikö ole sellaisia comboja olemassa, millä sujuisi molemmat, noin niin kuin tarvittaessa? Eikö kahdet sukset ole tarkoitettu niille, jotka hiihtävät enemmänkin tosimielellä, niille, jotka laskevat talven hiihtokilometrinsä yhteen ja ovat kevään tullen tyytyväisiä numeroonsa?

Kävin opiskeluaikana paljon aamu-uinneilla, koska uimahalli on yliopiston vieressä ja aamulla ennen kylpyläpuolen aukeamista oli huippuhalpaa käydä uimassa. Vedin mummosammakkoa ja harmittelin, että punainen hiusväri kului altaaseen tosi nopeasti. En voinut kuvitellakaan hankkivani uimalakkia, koska enhän minä mikään uimari ollut, pyylevän puoleinenkin, johan olisin naurettavalta näyttänyt. Uimalasitkin olisivat auttaneet mummosammakon muuttamisessa rintauinniksi, mutta jätin sen niille, jotka olivat uimassa tosimielellä. Minä halusin vain sulattaa läskiä ja polttaa kaloreita, kuitata päivän liikunta-annoksen ennen luennoille menoa.

Nykyään tunnun törmäävän jatkuvasti tähän tosimielellä-ajatukseeni. Miksi ei voisi reipaasti aloittelevalla hiihtäjällä olla sukset lajinsa mukaan? Miksi ei voisi alusta asti juosta juoksijalle tarkoitetuissa vaatteissa? Miksi ei voisi suojata hiuksiaan uimalakilla, vaikkei osaisi mummosammakkoa kummempaa uimatyyliä? Miksen minä vain voisi rohkaista mieltäni ja mennä ostamaan vihdoin ne kunnolliset urheiluliivit?

Lupaan jokaisesta "enhän minä, jätetään niille, jotka on liikkeellä tosimielellä" -ajatuksestani tehdä vaikkapa kymmenen punnerrusta. Joko niin, että pääsen eroon tyhmästä ja rajoittavasta ajattelutavasta tai sitten saan vahvat ja lihaksikkaat kädet ja ylävartalon. Win-win?

Kohti Parempaa Elämää?

Kävin juoksemassa hobittilenkin (sinne ja takaisin), vauhtileikittelemässä. Leikki kaukana, raskain mielin, raskain askelin. Olen kuullut, että on olemassa ihmisiä, jotka ratkovat kaikki omansa ja muidenkin ongelmat urheillessaan, juostessa, pyöräillessä, hiihtäessä, mitä näitä nyt on. Minä kuulun siihen toiseen ryhmään (enkä tiedä, olenko ryhmässäni ainoa), joiden pää ei toimi, kun vauhti kasvaa. Ajatukset nollautuvat, ongelmat eivät purkaudu, korkeintaan saan päästeltyä pahimpia höyryjä pois, mutta luova ongelmanratkaisukyky loistaa poissaolollaan.

Juoksin ehkä puoli tuntia, ehkä vähän enemmän. Riittävän kovaa, ettei sen enempiä jaksanutkaan. Takaisin kävellessä teinkin pienen mutkan, en mennytkään suorinta tietä kotiin. Ensisijainen syy: kaksi pikkupoikaa oli pelaamassa jalkapalloa pihallaan, kun menin, enkä halunnut kävellä naamapunaisena ja puuskuttaen heidän ohi vain puoli tuntia myöhemmin. Toissijainen syy: penikkani valittivat ja ajattelin, että pidempi kävely saattaisi vaikuttaa niihin suosiollisesti.

(Minulla on kireät lihakset, kireyteen taipuvaiset, kuten entinen hierojani yritti kauniisti sanoa. Huomasin ensinnäkin, että takaisintulomatkalla polveni alkoi ikävästi vääntyä pois linjaltaan ja siksi hidastin ja hidastin ja keskityin ja keskityin askeltamaan mahdollisimman oikein, rullaavasti, olla varomatta liikaa saman jalan pottuvarvasta, joka myös on kipeä. Toiseksi huomasin jo loppuvaiheeseen päästyäni, että molempien jalkojen uloimmat varpaat puutuivat. Kaikkien keksimieni kauhuskenaarioiden jälkeen suihkussa venytellessä totesin, että sekin oli penikoiden syytä.)

Ei auttanut ongelmien pakoon juoksu tälläkään kertaa. Lähdin varmaan liian lujaa liikkeelle, jäivät varmaan jo pihapiiriin odottamaan milloin tulisin takaisin. Tiesivät, että palaisin samaa reittiä takaisin. Edes viimeinen mutka ei saanut niitä hämääntymään. Kotiovella odottivat.

Mutta juostu on. Edes se puoli tuntia. Ja joka kerta harmittaa enemmän ja enemmän huono kuntoni, saa oikein sisuuntumaan, että kyllä tämä on nyt vaan kerta kaikkiaan saatava toimimaan paremmin. En ole sellaista oikeasti huonoa lenkkiä vielä juossut, mutta näitä "itseni pilaamia" kylläkin. Siinä mielessä tällä kertaa, että maltilla olisin juossut enemmän, pidempään, kauemmin. Mutta eipä niitä ongelmia karkuun silläkään tekniikalla olisi päässyt, vai olisiko? Parempi puoli tuntia täyttä työtä kuin ei työtä ollenkaan. Näin se on ajateltava, ja alettava ratkoa oman elämän solmuja ihan perinteisin keinoin, osallistumalla omaan elämäänsä.

Muuten, ei auttanut niiden pikkupoikienkaan välttely. Tulivat vastaan raitilla, olivat varmaan kyllästyneet pelaamiseen. Eivät tämmöisestä vanhasta haahkasta välittäneet, tietenkään, eivät edes huomanneet. Kun ohittivat, kuulin sanovan: "Toivottavasti siellä ei ole ainakaan meidän luokan tyttöjä."

Pääsiäistä ja painavaa asiaa!

On ollut mukavan liikunnallinen pääsiäinen, zumbaa ja xyclingiä, kun on ollut lapsenvahti (=mies) paremmin käytettävissä ja enemmän aikaa annettavissa kaikille - myös itselleni, sekä etenkin mainiota liikuntaseuraa. :) Pahoja nää pitkät pyhät kotiäidille, kun menee lopullisesti sekaisin siitä, mikä päivä tänään on ja mitä sillä on väliä.

Oon tässä miettinyt, että minulla on selkeästi pari lukkoa tässä painonpudotukseni esteenä, joten niistä olisi aika päästä eroon. Ensinnäkin 70 kg:n alituksesta on tullut minulle ihan mahdoton tehtävä. En tiedä miksi, mutta näyttää siltä, että heitän kapuloita (=suklaata) rattaisiin heti, kun alan lähestyä 71 kg:n alapäätä.

Olen kuitenkin sen virstanpylvään ohittanut onnistuneesti ennenkin, teknisesti ottaen kahdesti: Painoin noin 68 kg, kun mentiin naimisiin 2008, ja sairastuin kamalaan kuolemantauti-influessaan heti-kohta häiden jälkeen, niin että veljeni heittäessä painonpudotushaasteen siinä samana syksynä, painoni oli kivunnut juuri ja juuri 70 kg:n puolelle. Olisko ollut 70,4 tai jotain, ei mitenkään erityisen paljon yli. Voitin muuten sen haasteen. Laihduin 64 kiloiseksi juuri ennen joulua - ja joulumässäilyä - ja raskautta. Toisen kerran alitin 70 kg pudottaessani juurikin noita raskauskiloja neiti 2 veen syntymän jälkeen. Saavutin 68 kg ja sittenpä olinkin taas raskaana. Nyt olisi aika heivata itseni sille toiselle puolelle jälleen, mutta miksi ihmeessä se nyt on niin pirun vaikeaa? Mulla on kuitenkin vielä melkein kymppikiloa normaalipainon rajaan, että ei tässä nyt mistään ihan viime rutistuksesta ole kyse.

Toinen lukko näyttää olevan raskauskilot. Niitä kun ei ole enää monta jäljellä, ja niistä eroon pääseminen vaatisi sitä 70 kg:n alittamista, niin tämä painonputoaminen on kyllä tyssännyt tähän ihan kokonaan. Painoin jo lokakuussa saman verran kuin nyt. Teen vain sen verran, että paino ei nouse, mutta ei se tällä yrittämällä laskekaan.

Ajattelin siis, että en pudotakaan enää näitä raskauskiloja vaan ihan vain rehellisiä ylikiloja, niitä kun minulla riittää ihan muille jakaa. Ei sillä, että kellekään teille niiden soisin siirtyvän. :) Ja sen sijaan, että yrittäisin väkisin alittaa maagisen 70 kg, otin tavoitteeksi pudottaa 2,5 kg. Ihan tässä kevään aikana. Ihan riippumatta siitä, että sen pudotuksen jälkeen paino nyt vaan sattuu sitten alkamaan Kuutosella. Se on minulle iso juttu, mutta teen siitä ihan mahdottoman pienen jutun. Kaksi ja puoli kiloa on kuitenkin ihan hirmutosi pieni määrä, kun ne eivät edes ole ne viimeiset kaksijapuolikiloa.

Ans kattoo kuin käy.