torstai 23. helmikuuta 2012

Täytettä torstaipäivään

Tervetuloa uudet lukijat.

Mun pitäis siivota. Siksi istun tässä. Urakka on liian suuri, eikä sen pilkkominen pienempiin osiin nyt oikein auta. Kun mulla on tää asennevamma.

Huomasin, että ruokasoodani on aivan lopussa. Voinkin istua tässä ja kirjoittaa siitä, niin minun ei tarvitse siivota. Oonko ehkä laiskin koko maailmassa? Mutta se ruokasooda ei ole loppunut suinkaan leipomisessa vaan näissä siivouspuuhissa. Sillä lähtee parhaiten esim. ruostetahrat tiskipöydästä. Siihen tarkoitukseen sitä nytkin, meillä on yksi sellainen söpö pikku perintökattila suoraan rautakaudelta, joka niitä renkaita jättää, kun ruostumatonta terästä ei ollut silloin vielä keksittykään, kun se kattila tehtiin.

Mitäs sitten kertoisin? Nyt just lapset viihtyis sen verran, että ehtisin pyykkikoneen tyhjentää. Mutta istun tässä. Kun anoppi oli kylässä, mulla repes farkun persaukset, koska olen niin Lihava. Oiskohan mun ehkä parempi olla avautumatta nyt enempää ja painua pyykkihuollon ihmeelliseen maailmaan.

Tsemppihenkeä teille kaikille muille! Paino tänä aamuna oli 71,3 kg eli vihdoin jotain alle 72 kg. Alan tavoitella 70 kg:n lukemia ja sen teen siivoamalla meidän kaaoksen. Huomenna on tulossa kaveri vauvanvaatteita penkomaan eikä sitä voi sisälle päästää tänne, jos yhtään ei paikat siistiydy.

tiistai 21. helmikuuta 2012

Että sellasia...

Mietin koko ajan ruokaa. Silleen terveellä tavalla. Minun muutokseni lähtee kuitenkin ruokalautaselta eikä lenkkipolulta. Mielihän tekisi liikkua enemmänkin mutta tässä vaiheessa siihen ei paljon ole mahdollisuuksia. Realistisesti voisin lisätä kyllä johonkin iltaan yhden liikuntakerran lisää ja onhan minulla ne zumba-dvd:t tuolla lisäkäyttöä odottamassa, mutta kyllä sen muutoksen ja laihdutuksen on perustuttava muulle kuin pelkän liikunnan lisäykselle.

Olen jutellut Elixiassa käydessäni personal treinereiden kanssa, vaikken olekaan omaa PT:tä hankkinut. Yksi heistä sanoi aika osuvasti, että vähän kärjistäen liikunnan osuus painonpudotuksessa on 5 % ja loput 95 % tekee ruokavalio. On siis aivan turhaa riuhtoa kuutena päivänä viikossa liikunnan parissa, jos sen tekee pääasiassa laihtuakseen, jos ei muuta mitään syömistottumuksiaan. Toki auttaahan liikunta esimerkiksi nälänhallinnassa, eli väkisinkin tekee joitakin muutoksia, ihan huomaamattaan. Liikunnan avulla voi laihtua muutaman kilon, mutta johonkin kohtaan se tyssää, ja sitten on joka tapauksessa otettava ruokailuasiat tarkasteluun. Miksei sitten heti alkuun? Mutta harva asia elämässä niin suoraviivaisesti menee, ja aika harva pystyy liikkumaan laihtuakseen nauttimatta siitä, ainakaan pitkiä aikoja. Toisaalta jostain sauvakävelylenkiltä saattaa hyvinkin saada innoituksen myös muiden tapojen parantamiseen.

Mies soitti äsken, että pitäisi illalla tai huomenna käydä autokaupassa, kun meillä ois auton vaihto edessä. Minä otin ensimmäisenä Elixian lukkarin eteeni, että kumpana päivänä me sitten sinne mentäisiin, kun tänään on mun xycling, josta en halua tinkiä. Paitsi jos huomenna olis jotain vähintään yhtä mukavaa sellaiseen sopivaan aikaan. Ehkä minä mietin sitä ruokaa, koska yritän tukahduttaa kaipaukseni kaikkiin mahdollisiin jumppiin. Viime lauantaina oli taas nyrkkeilytunti tarjolla Fighting Saturdayn kunniaksi, ja pitihän sinne heti mennä hakkaamaan. Se on laji, jota kaipaan takaisin lukujärjestykseen. Jos se tulis vaikka syksyllä takaisin, menisin ihan varmasti. Vaikka minun tuurilla se tulis kuitenkin jonkun muun kanssa päällekkäin tai sitten sellaiseen kellonaikaan, etten varmasti pääsisi. No, toivossa on hyvä elää. Olen kyllä harkinnut, että menisin total combattiin jossain vaiheessa, mutta tällä hetkellä keskityn tähän perhanan huonon peruskunnon kohotukseen näillä muilla keinoin.

Pieni sisuuntuminen omaan velttoiluun auttoi kyllä taas miettimään, että mitä minä oikein haluan, vai haluanko mitään. Kyllä minun on nyt jo aika hilata painoni alle 70 kiloa, koska siihen on niin lyhyt matka, ja koska ne numerot vain väkisin yrittävät määrittää minua, vaikka kuin sanoutuisin irti koko hommasta ja sanoisin, että mun on kuulkaas ihan hyvä just näin, mutta eihän se totta olekaan. Ei mun ole just hyvä näin, mun vartaloni ei ole vielä lähelläkään sitä, mihin voisin tyytyä ja jatkaa seuraavat viisi vuotta vain pikkuhiomisella ja liikunnan ilolla. Mun pääni on pidemmällä tässä muutosprosessissa kuin mun vartaloni, eikä se ole välttämättä pelkästään hyvä asia. Pystyn kyllä jättämään pikaratkaisut väliin, mutta jonkinlaista hullua yritteliäisyyttä tässä nyt tarvittaisiin. Vatsalihaksia minun pitäisi treenata, tai no keskivartaloa yli päätään, koska selkäni kaipaa parempaa tukea. Muuten katse kääntyy taas tässä kohtaa lautaselle. Olen nyt harjoitellut sitä lämpimän lounaan tekoa ja täytyy kyllä sanoa, että siitä on ihan hyötyäkin ollut. En puputa enää syömisen ilosta (=nälästä) illalla tunnin välein, mutta toinen paheeni, napostelu, ei näytä välittävän siitä, paljonko päivän aikana olen itseäni ravinnut. Jos tarjolla on suklaata tai suolapähkinöitä tai sipsintynkää, ne menevät eivätkä tarvitse edes ajatustyötä ohjaamaan - käsi kyllä muistaa.

Ei auta kuin jatkaa harjoittelua. Kyllä niitä tuloksia rupeaa minunkin vaa'alla näkymään.

sunnuntai 19. helmikuuta 2012

Nyt sisuunnuttaa

Olen viettänyt ihan tarkoituksella "velttoa" elämää ja ollut stressaamatta paikallaan polkevasta painosta. Siihen polkemiseen kun on ollut syynsä. Toisaalta tarvitsen hieman perusteiden läpi käymistä, toisaalta motivaationi on ollut unohtuneena jonnekin. Toisaalta tässä teen matkaa kohti kokonaisvaltaista hyvinvointia, eikä sitä voi pelkäksi vaakalukemaksi mitenkään kutistaa.

Nyt luin facebookista, että yksi toisella paikkakunnalla asuva ystäväni on pudottanut ihan vähää vaille 15 kg tekemällä ruokaremontin. Minulla on vatsa täynnä pitsaa, jonka söin nautiskellen ja hyvällä omatunnolla, mutta taidan vihdoinkin kuulla motivaationi kutsuvan minua.

Tekisi mieli sanoa, että olen (ollut) umpikujassa tai edes henkisessä umpikujassa, mutta korkeintaan olen (ollut) tauolla tai telakalla, vähän niin kuin talvivarastossa. Kuitenkin haluaisin elää sitä hoikempaa kesää varten. Lakkaan ylianalysoimasta ja alan toteuttaa. Kyllä minä teen asioita oikeinkin. Vaakalukemat eivät ole kasvussakaan. Tarvitsen nyt vain suunnan, jota kohti pyrin. Ilolla huomasin, että pakarani erottuvat reidestä eivätkä ole enää samaa lättänää. Myös sivulta, leveimmästä kohdasta on haihtunut selvästi läskiä pois. Kyllä se perä alkaa muutaman kuukauden vaunulenkkeilyn jälkeen erottua myös selästä. :) Pyrinkö sitä kohti siis? Sitähän minä haluan: eroon selkäläskeistä. Vaunulenkkejä, viikoittainen xycling, lämmin lounas ja ajoissa nukkumaan, ja joo, en ole ensi kesänäkään valmis mutta olen lähempänä.

En minä hukassa ole. Taisin vain seisoa hangessa unohtaneena mihin olinkaan menossa; että ylipäätään olin menossa.

lauantai 18. helmikuuta 2012

Anoppi kylässä

Anopin piti tulla eilen iltapäivällä mutta hän soittikin vähän yli kymmenen aamulla, että ootteko kotona, oisin siellä puolen tunnin kuluttua. Joo kotona ollaan, tervetuloa! Puhelin kiinni ja paniikissa olohuoneessa ympyrän juoksemista: shit, shit, shit, shit, shit! Olin siivoamassa, eli tilanne ei ihan niin paha ollut kuin jos en olisi aloittanutkaan. Mutta se oli paha yhtä kaikki.

Välipuhelu miehelle töihin: Äitis soitti et se tulee tänne NYT ja mulla on siivous IHAN kesken! Ei sun tartte siellä siivota, sanoo mies. Mulla on siivouspäivä, vastaan minä herttaisesti hymyillen mutta oikeasti mieleni teki huutaa: AI EI VAI? Ootko sä nähnyt miltä täällä näyttää? Kuljetko sä koko ajan laput silmillä? Ja jatkaa, kun aiheeseen päästiin: Siksikö sä et tee IKINÄ mitään? Siksikö minä saan AINA tehdä ihan KAIKEN? Mutta nyt ei ollut aikaa puhelimessa riitelyyn, vaan piti koota ajatukset ja katsoa, mitä ehtisin tehdä. Suhteeni anoppiini vaihtelee sen mukaan, paljonko kumpikin meistä on saanut levättyä, enkä minä halunnut ottaa sitä riskiä, että tänään aloitettaisiin väärällä jalalla vain siksi, että minulle iski siivousstressi.

Onneksi jäätynyt sohjoviima anopin auton päällä, huono ja liukas ajokeli ja poikkeaminen kukkakauppaan venyttivät puolen tunnin aikataulua melkein tuplasti, niin minä ehdin raivata kodin ihan säälliseen kuntoon, imurointia vaille valmiiksi. Siinä paniikkisiivoamisen lomassa piti kuitenkin vielä vaatteen vaihtoon ruveta, ja vain siksi, että kaksivuotiaani kulki perässäni ja sanoi: Onpa sulla isot pakalat, äiti. Ai miten niin stressaan siitä, mitä muut (=anoppi) minusta ajattelevat?

No juotiin rahkapulla-kahvit ja anoppi kertoi päällimmäiset kuulumiset. Sitten hän lähti käyttämään 2 veetä ulkona, minä laitoin vauvan parvekkeelle nukkumaan ja jatkoin siivoamista. Loppujen lopuksi olin lopettelemassa luuttuamista, kun he tulivat taas sisälle, eli homma oli hanskassa. Sain siivottua paljon paremmin kuin ilman anopin ennenaikaista ilmaantumista. Kaikki voittivat. Anoppikin on ihan jees.

tiistai 14. helmikuuta 2012

TS - Toimintasuunnitelma

Kuuntelin Patrik Borgia uudelleen. Olen kyllä hänen kanssaan aika monesta asiasta samaa mieltä, mutta vieläkin minua ihmetyttää se, ettei pitäisi tehdä mitään vaikeaa. Että ei pitäisi suostua muutoksiin, jotka ovat ikäviä. Kyllähän minä sen taustalla olevan ajatuksen tajuan, eli ettei sitten olisi mitään, mistä repsahtaa, kun kaikki on ollut niin helppoa ja mukavaa. Ja kyllähän elämäntaparemontin pitäisi olla helppoa ja mukavaa. Tässä kohtaa tulee mieleen, kun luin viikonloppuna jonkun blogista (en muista kenen) vastauksia haastekysymyksiin. Kysymykseen "Mistä on ollut hankalinta luopua?" hän vastasi oikeaoppisesti, ettei koe luopuneensa mistään, koska sitten homma ei olisi kestävällä pohjalla. Näin täytyykin olla, mutta itse olisin varmaan vastannut vanhat tavat.

Olen laihduttanut löystyneen ja laiskistuneen elämän mukanaan tuomia kiloja, parisuhdekiloja, raskauskiloja. Hyvän elämän huonojen valintojen mukanaan tuomia kiloja. Nautiskellaanko ja tilataan taas pitsat? -kiloja. Jos et menis salille, niin meillä olis enemmän aikaa olla yhdessä -kiloja. (Minä olin se, joka sanoi noin, ei mun mies.) Hankitaan auto eikä ikinä enää kävellä ja pyöräillä, jos ei ole ihan ehdoton pakko -kiloja. Ois kiva, kun olisi telkkarin tai kirjan kanssa jotain naposteltavaa -kiloja.

Ei pyöräily tai kävely ikävää ole, mutta autolla pääsee niin paljon nopeammin ja lasten kanssa on joskus lähdettävä joko autolla tai sitten ei ollenkaan. Ja onhan siihen sohvalle miehen kainaloon helpompi jäädä kuin lähteä käymään salilla, vaikka liikuntaharrastuksensa säilyttämällä jaksaisikin paremmin miestä ja muita yhteisiä aktiviteetteja. Ja kun on ollut tapana istua ja syödä illan viimeiset tunnit käytännössä koko ajan, siitä tavasta on hankala luopua.

Mutta nyt keskityn siis muutoksiin, jotka ovat helppoja ja mukavia, tai ainakaan eivät ikäviä. Tähän astinen muutostyö on tuonut minut tähän, nyt on aika muuttaa jotain lisää. Vuosi sitten olisin sanonut, että on aika kiristää otetta, tiukentaa tahtia - mitä vaan, mikä kuulostaa ikävältä ja vaikealta, koska painonhallintahan on vaikeaa. Sitten olisin listannut pitkän muutoslistan asioista, joissa minulla olisi edelleen petrattavaa, ja jotka kaikki ovat niin tärkeitä, ettei minkään voi antaa odottaa. Yksi tai korkeintaan kaksi muutosta kerralla on kuitenkin se määrä, minkä ihminen pystyy onnistuneesti omaksumaan ja läpiviemään.

Nyt siis aloitan menemällä aikaisemmin nukkumaan. Nukun liian vähän, koska nukun katkonaisesti varsinkin nyt, kun hampaiden teon päälle vauvalle iski sama flunssa, joka näköjään kiertää perheessä muutenkin. Kun siis tiedän nousevani aamulla puoliseitsemään mennessä ylös ja joutuvani heräämään mahdollisesti useita kertoja yössä, miksi en menisi aiemmin nukkumaan? Minun tapauksessani se ei ole edes hirveä uhraus, koska nuokumme yleensä TV:n ääressä puolilleöin. Kun menen tuntia aikaisemmin nukkumaan, se tarkoittaa yhtätoista tai parhaassa tapauksessa puoliyhtätoista. Ei kahdeksaa tai vartin yli seitsemää.

Toinen muutos, jonka teen, ja joka ei vielä hankaloita elämääni liian paljon, on se, että keskityn nyt siihen, että teen itselleni kunnon lounaan. Olen viimeaikoina lipsunut takaisin kuppi kahvia ja pari leipää -lounaisiin ja sitä ennen lounaani on ollut yleensä kovin kevyt. Panostan siis lounaaseen niin varmasti saan myös ajan kanssa ateriarytmiini vähän enemmän järkeä.

Nämä ovat kovin konkreettisia muutoksia, ehkä konkreettisimpia mitä olen koskaan tehnyt vaunulenkkipäätöstä lukuun ottamatta. Muut muutokseni ovat hyvin usein olleet sellaisia enemmän liikuntaa, enemmän kasviksia, vähemmän herkkuja. Mikä on paljon, mikä on vähän, missä kohtaa kulkee kohtuus? Entäs kiinnitän huomiota ateriarytmiin. No onko huomion kiinnittäminen auttanut? Entä sen jälkeen? Mutta nämä muutokset eivät jätä paljon tulkinnan varaa. Tuntia aikaisemmin nukkumaan ja päivällä lämmin lounas. Nämä myös parantavat elämän kokonaislaatua paljon enemmän kuin sen laskeminen, syönkö nyt kaksi vai kolme porkkanaa. Mikä on vaikeaa? Ei mikään. :)

lauantai 11. helmikuuta 2012

Postia lomalta

Sain postikortin, jonka kannessa luki:

"Silloin tällöin on hyvä pitää pieni paussi onnellisuuteen pyrkimisessä - ja vain olla onnellinen."
- Guillaume Apollinaire -

Niin totta.


keskiviikko 8. helmikuuta 2012

Mun lajini on kävely

Olen aika järkyttynyt. Olen tajunnut, että tarvitsen kävelyä, pitkiä vaunulenkkejä. Olen tajunnut olleeni ihan aikuisten oikeasti ihan järjettömän huonossa kunnossa, kun aloitin vauvan syntymän jälkeen palautumiseni "normaalikuntoon". Siis nyt se iski tietoisuuteen, vaikka olenhan minä vuosien varrella kuntotesteistä vaisuja tuloksia saanut. Eihän se mitenkään sellainen ominaisuus ole, että sillä mielellään ylpeilisi ja CV:hen lisäisi. Olen ahkera ja tunnollinen työntekijä, minulla on loistava huumorintaju ja järjettömän huono kunto.

Olen nimittäin sitä tyyppiä, että menen ja teen. Lisään vastusta ja painoja, kun jumppaope kerta käski. En ilkeä olla lisäämättäkään. Kannan kauppakassit ja lapset autolta, kun ei niitä sinnekään voi jättää. Juoksen tai poljen mäen ylös, koska päätin niin mäen alla. Enhän voi ainakaan näyttää kenellekään, että luovutin kesken. Taas liian isoilla taakoilla. Koko ajan liian korkeilla sykkeillä. Hikoilen, poltan kaloreita, täytyn endorfiinista, mutta peruskunto ei kehity, koska en malta tehdä hitaasti, matalammalla syketasolla, pienemmällä vastuksella. Koska jaksan tehdä kovemminkin. Ja olen päättänyt tehdä kovemmin. Harmi vaan, kun lähtötaso on ollut aina kovin huono. Aina sen jälkeen, kun muutin pois kotoa, laiskistuin ja löysistyin ja hyötyliikunnan osuus tippui vähitellen minimiin. Sen lisäksi, että menen ja teen, olen suurimman osan ajasta tekemättä mitään ja passuutan itseäni muilla. Sitten "on syytäkin" tehdä rankka treeni, että saa taas kaloreita kulumaan, kun on tullut taas makoiltua.

Mutta mitä olen tehnyt tämän syksyn? En ole hurjastellut salilla, pumpissa tai pyörän päällä vaan kävellyt vaunujen kanssa säännöllisesti kaksi kertaa viikossa puolestatoista tunnista kahteen ja puoleen tuntia kerrallaan. Hidasta, pitkäkestoista, matalasykkeistä, säännöllistä. Mäet, vaunut ja nyt myös lumi ovat pitäneet huolen siitä, että ihan ilman vastusta en ole joutunut kävelemään. Ilman vaunuja olisin kuitenkin varmasti pistänyt juoksuksi jo hyvän aikaa sitten, ja taas olisi sykerajat paukkuneet ja kehitys olisi jäänyt kehittymättä. Huomaan kehittymiseni paitsi kuntosalin lämmittelylaitteissa myös xyclingissä.

Olen järkyttynyt siitä, että huono kuntoni on pelkällä kävelyllä kohonnut enkä olekaan ollut hyväkuntoinen tai edes keskinkertainen. En vaikka kuinka olisin itselleni muuta uskotellut. Kun olenhan minä jaksanut. Enkö olekin? Ja olen järkyttynyt siitä, että joudun tarkistamaan ennakkoluuloani siitä, että vain vakavasti ylipainoiset kohottavat kuntoaan kävelemällä, koska he eivät muuta jaksa. Enkä minä halua kuulua siihen kategoriaan, joiden kuntoilumuoto on kävely. Pelkkä, tylsä kävely. Mutta eihän tässä koko matkassa olekaan kysymys pelkästään siitä, mitä minä haluan, vaan siitä, mikä on minulle hyväksi. Ja tällä hetkellä minä tarvitsen kävelyä. Voi olla, että se vaihtuu joku päivä juoksuksi, pelkäksi tylsäksi juoksuksi. Mutta se on sen ajan murhe. Nyt kävellään!

tiistai 7. helmikuuta 2012

Ihana olo :)

Biker's high. Jälleen loistava xycling takana, olen uskaltanut antaa enemmän. En ole yli viikkoon lenkkeillyt näiden hirmupakkasten takia. Eilen maanantaina oli kyllä hyvä ulkoilukeli, joskin viimainen, mutta meillä oli neuvolapäivä ja tärkeitä taloyhtiöjuttuja.

Ajattelin itseäni kehittääkseni ryhtyä johonkin vapaaehtoistyöhön ja, vaikka minkä verran mielenkiintoista kotikaupungissani olisi tarjolla, minun leiviskäkseni osui talotoimikunta. No, sitä saa mitä tilaa, ja ainakin sen toimikunnan keski-ikä puolittui saman tien, kun minut siihen nimitettiin. Jouduin hommaan vähän puolivahingossa, kun toimikuntaa piti täydentää, kun yksi jäsenistä kuoli. Kyllä, vanhuuteen. Ei saa nauraa. Vakavaahan se on. Mutta joo, vanhoja ovat minun kollegani. Sihteerin hommankin minulle vielä sälyttivät, rookielle. Mutta ei siinä mitään, kaikkiin näihin olen kyllä ihan itse suostunut. Täytyy vain näköjään pitää varansa, ettei joudu Herra Puheenjohtajan juoksupojaksi. Vähän näyttäis siltä, että hänellä intoa olis lähteä korjaamaan myös asioita, jotka eivät ole rikki.

Mittasin taas ympäryksiäni, edellisen kerran neljä viikkoa sitten, ja edelleen yhteensä 7,5 senttiä sisäänpäin on muutosta tullut, vaikka vaaka ei juuri ole heilahtanut. Ei ainakaan merkittävästi. Vyötärö kapeni neljä senttiä kun taas navan kohdalta en ole kutistunut ollenkaan. Tarkoittanee, että olisi otettava tosissaan vatsalihastreeni, jos asialle haluaisi tehdä jotain. Jos ei halua, niin koiramahan kohtalo kutsuu. Nyt vain en jaksa välittää vatsan muodosta tai tekemättömistä hoovereista, vaan nautiskelen ihanasta xyclingin jälkeisestä olotilasta ja hetken rauhasta, kun pienin nukkuu, keskimmäinen kertoo isälleen iltasatua ja esikoinen ei ole vielä palautunut kaverin synttäreiltä. Odotan, että hetken rauhani ei kauan kestä, mutta se ei haittaa. Olen vieläkin ihan high.