Anoppi kylässä

Anopin piti tulla eilen iltapäivällä mutta hän soittikin vähän yli kymmenen aamulla, että ootteko kotona, oisin siellä puolen tunnin kuluttua. Joo kotona ollaan, tervetuloa! Puhelin kiinni ja paniikissa olohuoneessa ympyrän juoksemista: shit, shit, shit, shit, shit! Olin siivoamassa, eli tilanne ei ihan niin paha ollut kuin jos en olisi aloittanutkaan. Mutta se oli paha yhtä kaikki.

Välipuhelu miehelle töihin: Äitis soitti et se tulee tänne NYT ja mulla on siivous IHAN kesken! Ei sun tartte siellä siivota, sanoo mies. Mulla on siivouspäivä, vastaan minä herttaisesti hymyillen mutta oikeasti mieleni teki huutaa: AI EI VAI? Ootko sä nähnyt miltä täällä näyttää? Kuljetko sä koko ajan laput silmillä? Ja jatkaa, kun aiheeseen päästiin: Siksikö sä et tee IKINÄ mitään? Siksikö minä saan AINA tehdä ihan KAIKEN? Mutta nyt ei ollut aikaa puhelimessa riitelyyn, vaan piti koota ajatukset ja katsoa, mitä ehtisin tehdä. Suhteeni anoppiini vaihtelee sen mukaan, paljonko kumpikin meistä on saanut levättyä, enkä minä halunnut ottaa sitä riskiä, että tänään aloitettaisiin väärällä jalalla vain siksi, että minulle iski siivousstressi.

Onneksi jäätynyt sohjoviima anopin auton päällä, huono ja liukas ajokeli ja poikkeaminen kukkakauppaan venyttivät puolen tunnin aikataulua melkein tuplasti, niin minä ehdin raivata kodin ihan säälliseen kuntoon, imurointia vaille valmiiksi. Siinä paniikkisiivoamisen lomassa piti kuitenkin vielä vaatteen vaihtoon ruveta, ja vain siksi, että kaksivuotiaani kulki perässäni ja sanoi: Onpa sulla isot pakalat, äiti. Ai miten niin stressaan siitä, mitä muut (=anoppi) minusta ajattelevat?

No juotiin rahkapulla-kahvit ja anoppi kertoi päällimmäiset kuulumiset. Sitten hän lähti käyttämään 2 veetä ulkona, minä laitoin vauvan parvekkeelle nukkumaan ja jatkoin siivoamista. Loppujen lopuksi olin lopettelemassa luuttuamista, kun he tulivat taas sisälle, eli homma oli hanskassa. Sain siivottua paljon paremmin kuin ilman anopin ennenaikaista ilmaantumista. Kaikki voittivat. Anoppikin on ihan jees.