torstai 18. elokuuta 2011

Painonhallintatyökaluja

Kiloklubi ja minä,
olemme ystäviä,
vaikka täysin erilaisia...

Liityin joskus viitisen vuotta sitten Keventäjiin. Ei ollut hyvä ratkaisu. Rahallisesti en hävinnyt paljonkaan, ajallisesti äärettömästi. Silloinen työkoneeni oli teholtaan sitä mallia, että toimi sen verran minkä jaksoi polkea. Ei ihan uusinta teknologiaa. Keventäjien verkkosivut olivat äärettömän raskaat, enkä voinut työpäivän aikana kätevästi täyttää syömisiäni ja juomisiani, ja kun olin töissä viiteen asti ja vihdoin pääsin kotiin, päivitettävää tietoa oli aivan järjettömät määrät. Lisäksi kaikki syömisensä olisi pitänyt tehdä resepteiksi, että homma olisi helpottunut. Saatoin istua illalla kaksi tuntia tietokoneen ääressä rustaamassa reseptejä ja täyttämässä päivän ruokailuja post-it -lappujen mukaan, sen sijaan, että olisin viettänyt senkin ajan lenkkipolulla tai jumpassa. Koin keventäjien palvelun äärimmäisen stressaavaksi ja hankalaksi ja päätin, etten enää palaa asiakkaaksi, vaikka mikä olisi.

Suhtauduin siis aika skeptisesti näihin nykyisiin palveluihin, kun vuosi sitten keväällä mietin, miten voisin tehostaa elämäntaparemonttini etenemistä. Koska kiloklubi on ilmainen, ajattelin rekisteröityä sinne ja katsoa, olisiko tämäkin yhtä tyhjän kanssa. Ensimmäisenä huomasin, että edelliseen verrattuna ruokapäiväkirjan täyttäminen oli paljon helpompaa, vaikka ilman valmiita reseptejä joka kurkkuviipale ja margariininokare olikin laitettava erikseen ylös. Mutta nyt usein käytetyt aineet pystyy poimimaan suosikkeihin ja reseptienkin tekeminen on helpompaa. Edelleen olisi tietysti hyvä osata arvioida, paljonko on loraus tai jauhoja käsituntumalla, mutta pääpiirteissään kiloklubia on helpompi käyttää, kun ei tarvitse tietää, paljonko esimerkiksi desi linssejä painaa.

Olen nyt aloittanut kiloklubin käytön uudelleen. Ensin täyttelin lähinnä painonkehitystäni sinne, tänään aloitin ruokapäiväkirjankin täyttämisen. Ruokapäiväkirjassa kaikkein tyydyttävintä on ne vihreät pallot sivun ylälaidassa, jotka minua ainakin motivoivat niin kuin hullua nyt vain voi. Se on kuin selkään taputus, kun saa lukea toimivansa juuri oikein, vaikka itseä joku kohta ruokailussa saattaisikin arveluttaa. Kokonaisuus ratkaisee.

Kun saisi vielä sellaisen elämänhallintatyökalun nettiin, niin kyllä lähtisi hommat sujumaan. Sinne täyttelisi vain kuinka monta kertaa on lapsiansa kehunut ja miehellensä rähjännyt ja muistiko tervehtiä bussikuskia ja missäs vaiheessa kuukautiskierto muuten olikaan, jos sekin vaikka vaikuttaisi. Siellä olisi asiantuntijoiden artikkeleita rahan käytöstä ja keskustelupalstoilla pitkiä ketjuja siitä, mitä jos sittenkin homma lähtee lapasesta ja hyviä elämänhallintavinkkejä tyyliin happy wife - happy life. Olisko tässä markkinaraon paikka? Tätä täytyykin hieman kehitellä... Tai sitten yritänkin saada oman kotini muuttokuntoon ja asiat järjestykseen, ennen kuin alan päsmäröimään internetin ihmeellisessä maailmassa. :)



Ja näin se etenee...

Koska alku on pelkkää huumaa nestekilojen valuessa vessanpönttöön, olen hypännyt vaa'alla joka päivä. No hyppäisin minä siinä joka tapauksessa joka päivä, mutta kun nyt on joka päivä syytä tuulettaakin. Näin tämä projekti on edennyt:

4. päivä 78,4 kg
6. päivä 76,7 kg
7. päivä 75,8 kg
8. päivä 75,0 kg
9. päivä 74,7 kg
10. päivä 73,8 kg.

Ihmettelen vain, milloin olen saavuttamassa sen tason, jolta oikeasti lähden pudottamaan painoani, kunhan nämä ylimääräiset nestekilot on saatu tästä hoidettua alta pois. Olen tähän tilanteeseen äärimmäisen tyytyväinen. Sen lisäksi, että olen periaatteessa ilmaiseksi päässyt puoleen väliin haastettani, olen niin paljon lähempänä sitä lopullista tavoitettani kuin edellisen raskauteni jäljiltä. Ja mikä parasta, synnytyksestä on reilu viikko ja olen vain viiden kilon päässä raskautta edeltäneestä painostani. Tästä on hyvä jatkaa.

keskiviikko 17. elokuuta 2011

Hääpäivästä itsenäisyyspäivään

Teknisesti ottaen en myöhästynyt haasteeni alusta. Aamupainoni oli aivan taatusti enemmän kuin illalla. Poikamme syntyi hääpäivänämme, suloinen häälahja. Kevenemistä siis tapahtui saman tien. Ainoa haittapuoli tässä tietysti haasteen kannalta on se, että pääsin vaa'alle ensimmäisen kerran vasta kotiuduttuamme. Synnytysosastolla ei ollut aikuisten vaakoja käytettävissä.

Poika painoi neljä kiloa. Ja silti näyttää uskomattoman pieneltä. Oma painoni on  lähtenyt hurjaan syöksyyn alaspäin. Ja näytän silti ihan uskomattoman isolta. Kaikki on suhteellista.

Ennen vauvan syntymää laskeskelin, että ehdin hyvin pudottaa noin kahdeksan kiloa haasteen aikana, oli lähtöpaino sitten mikä tahansa. Antaakseni haasteelleni reilun mahdollisuuden myönnyin, ettei minun tarvinnut ottaa lähtöpainokseni synnytystä edeltävää painoa, sillä nelikiloisen vauvan ja runsaan lapsiveden ansiosta itse pudotettavaa ei kahdeksasta kilosta olisi juuri jäänyt. Pääsimme kotiin kahden vuorokauden jälkeen, eli pääsin aamuvaa'alle ensimmäisen kerran haasteen neljäntenä päivänä. Tuolloin mittari näytti 78,4 kg, eli tavoitteeksi 120 päivän haasteelle tuli ilman muuta -8,5 kg. Täytyyhän paino saada alkamaan kuutosella näin hienon haasteen kunniaksi.

En ole oikeastaan hionut mitään strategiaa, jota noudattaisin tunnollisesti. Olen kyllä hyvä suunnittelemaan, mutta tosi huono toteuttamaan. Mitä tarkempi suunnitelma, sen varmemmin se jää käyttämättä. Ajattelin luottaa vanhaan tuttuun pakettiin: nukun ja lepään niin paljon kuin se on mahdollista, imetän vauvaa, syön lautasmallin mukaisesti ja juon paljon vettä, ja liikun sen verran kuin lastenhoito antaa periksi. Tällä hetkellä pakkaan tavaroita muuttoa varten, joten ainoa, mille on aikaa, on lantionpohjan lihasten treenaaminen pyykkiä levittäessä tai kaappeja raivatessa. Mutta listallani ensimmäisenä onkin lepo ja liikunta vasta viimeisenä.

Laihduttajanahan minä olen kokenut. Aina ne kilot on jostain takaisin tulleet. Nyt kuitenkin tunnen olevani ihan eri vaiheessa kuin aiemmilla kerroilla, koska raskaus vain keskeytti hyvän laihtumisen, mutta ei pistänyt elämäntapoja sekaisin. Jatkan siis elämäntaparemonttiani, jonka aloitin itse asiassa jo ennen edellistäkin raskautta, mutta joka sai vasta viime raskauskilojen karistamisesta sen riittävän potkun oikein kunnon starttiin. Edellisen raskauden aikana ajattelin vielä, että koska en laihduta, minun on ihan sama syödä suklaata tai jäätelöä tai pitsaa. (Formulapitsa on meidän perheen pahin synti ruokapuolella. Mutta kuka viitsii häärätä keittiössä, kun samaan aikaan pyörii parin tunnin kisa telkkarissa. Formulat on ainoa urheilulaji, jota seuraan, eiköhän siis tilata pitsat ja jätetään se kokkaaminen vähemmälle.) Tässä raskaudessa jo aiemmin tehty työ asennepuolella tuotti tulosta, vaikka jälleen kerran lopetin laihduttamisen, enkä siis suinkaan siirtynyt painonhallintaan ihan niin sujuvasti kuin olisi voinut toivoa. Kuitenkin olen jo muutaman kuukauden ajan odottanut vauvan syntymistä päästäkseni taas jatkamaan painoprojektiani. Oikein on syyhyttänyt. Motivaatiota siis ainakin riittää. Tällä kertaa tämä myös on pysyvää.

120 päivän haaste

Jollain televisiokanavalla tulee ohjelma, jossa lihavia naisia pistetään uuteen, parempaan kuosiin 120 päivän aikana. En ole seurannut kyseistä ohjelmaa niin, että tietäisin esimerkiksi, mikä kanava tätä ohjelmaa tarjoaa, mutta jos kanavasurffaillessani olen sattunut sen kohdalle, olen kyllä katsonut. Poikkeuksetta. Joku toinen kutsuisi kaiken maailman laihdutusohjelmia tirkistelyksi, minusta niillä on kyllä täysin muuta käyttöä kuin tirkistellä, miksi joku on saanut itsensä sellaiseen kuntoon, että ainoa motivaatio pienentyä on julkinen tv-ohjelma. Minä imen niistä vaikutteita. "Ai mitä tuo on tehnyt saadakseen tuollaisia tuloksia. Ai miten tuollainen voi muka auttaa mihinkään."

Tähän 120 päivän haasteeseen en siis ole tutustunut kovin tarkkaan, tiedän vain, että ryhmä naisia pyrkii kohti uskomattomia tuloksia 120 päivän aikana ja samalla he tukevat toisiaan ja heillä on joku treenaaja ja tuotantotiimi taustapiiskurina. Ohjelmasta sain kuitenkin ajatuksen, että mitä jos pistäisin itselleni myös sellaisen haasteen pystyyn. Orjapiiskuria en tarvitsisi, kyllä minulla motivaatiota riittää vaatekoon pienentämiseen ihan peilissäkin.

Aloin katselemaan kalenteria sillä silmällä, että mihin kyseinen haastejakso asettuisi ja sain lisäpontta haasteeseeni, kun pystyin nimeämään sen kovin raflaavasti: hääpäivästä itsenäisyyspäivään. Sattumoisin hääpäivästämme 9.8. on tasan 120 päivää itsenäisyyspäivään, mikäs sen parempi aikaväli, haaste loppuu juuri ennen joulua ja siinä vaiheessa on hyvä tehdä uudet suunnitelmat jatkoa ajatellen. Aloitin siis matkani takaisin kohti omia mittojani henkilökohtaisen haasteen saattelemana. Katsotaan kuinka käy, tällä hetkellä olen erittäin hyvällä mielellä sen suhteen.

keskiviikko 3. elokuuta 2011

Muutosta ilmassa

Meille on tulossa kiireinen elokuu. Vauva syntyy ja pääsemme muuttamaan isompaan asuntoon syyskuun alusta. Minun pitäisi siis pakata. Onneksi en ole yksin siinä show'ssa mutta käytännössä olen se, joka täällä siivoaa ja järjestää tavaroita ja lajittelee mukaan lähtevät ja kierrätykseen menevät. Olen tosi kyllästynyt olemaan raskaana ja odotan kovin vauvan syntymää mutta toisaalta minun pitäisi ehtiä tehdä vaikka mitä ennen kuin yhden piiperon sijasta jaloissa pyöriikin kaksi.

Esikoiseni nukkui päiväunimaratoneja, pystyin laittamaan hänet vaunuihin parvekkeelle ja käydä itse saunassa sillä aikaa. Ihan huoletta. Välillä vain vilkaisemassa, että kaikki tosiaan oli hyvin, ja joka kerta oli. Tämä nuorimmaiseni taas on ollut kovin herkkä nukkuja. Vauvana jo puolitoista tuntia oli pitkät päiväunet. Jokainen ääni herätti, en voinut tyhjentää tiskikonetta keittiössä, kun vauva nukkui eteiskäytävän toisessa päässä makuuhuoneessa suljetun oven takana. En siis odota tästä uudestakaan, että vauvathan nukkuvat koko ajan ja siinähän ehtii tehdä vaikka mitä.

Koska en ole luonteeltani pingottaja, olen päättänyt ottaa tämänkin asian niin rennosti kuin vain voin. Ainut pelko muutossa on se, että jos en suunnittele ja organisoi kaikkea pilkulleen, hätäisempi siskoni, joka lupasi tulla auttamaan, yrittää ottaa ohjat käsiinsä ja alkaa päälle päsmäröimään. Jos jotain inhoan niin sitä, että minut tehdään vallattomaksi ja julistetaan sen johtuvan siitä, että jollain toisella on kykyä parempaan organisointitaitoon kuin minulla. Että väistä sinä, kun minä osaan tämän paremmin. Auttaminen on hieno juttu mutta päsmäröinti ja pomottaminen on eri asia. Todellisuudessa tässäkin tilanteessa asia olisi niin, että minun tapani tehdä olisi sen verran erilainen, että se siskoni mielestä olisi väärä. Mutta kuka tykkää pingottamisesta? Ei se ole niin justiinsa. Kunhan aikataulussa pysytään, se on ihan sama, kuka ne taulut kantaa käytävään ja meneekö viherkasvit toisessa vai kolmannessa kuormassa.

Edellisestä muutostamme on seitsemän vuotta, joten karsittavaa ja organisoitavaa riittää, vaikka kukaan ei olisi kertomassa, miten asiat pitäisi tehdä, että ne menisivät oikein. Aion siis joka päivä tehdä jotain, joka hyödyttää muutossa tai uuden vauvan vastaanottamisessa ja toivon, että kuukausi riittää. Onhan se pitkä aika, mutta menee nopeasti, jos vain jouhailee.