tiistai 29. marraskuuta 2011

Eteenpäin sitten vaan


Haaste alkaa päättyä. Alkaa olla loppu lähellä. Johan tätä on haudottukin, olen jo ihan kyllästynyt koko käsitteeseen. Kertooko se minusta jotain, että en jaksa pitää mielenkiintoa yllä edes vaivaista 120 päivää? Neljää kuukautta? Jaksanko minä pitää yllä elämäntapamuutostani muutenkaan? Mitä tämä nyt oikein tarkoittaa?

Siis olen lopettamassa laihduttamisen. Vastoin kaikkea sitä, mitä haluan. Nyt siis puhutaan halusta: kinkkuvoileivästä. Ei tarpeesta: elinsiirteestä. Minä jätän kikkailut sikseen ja katsotaan, mihin se tie minut vie. Siis minähän haluan olla timmissä bikinikunnossa ensi kesänä, niin että rannan muut kolmen lapsen äidit itkevät ja katsovat kateellisina perään. Mutta pohjimmiltaan minä tiedän, ettei niin tule käymään. Ei kenenkään muunkaan perään itketä rannalla, että olipa siinä mahtava budy. Minä voin laihtua kesäksi monta kiloa, minä aion saavuttaa normaalipainon rajan ja mennä siitä vielä eteenpäin, mutta en kaalisopalla (no sitä en ole kyllä harrastanut vuosikausiin, se on vain hyvä esimerkki) enkä tolkuttomalla liikuntakalenterilla, vaan elämällä elämääni, johon kuuluu myös epäterveellisyyksistä nauttiminen, mutta Kohtuudella.

Minä en suinkaan jätä painonhallintaa niille, jotka sen jo osaavat, mutta minä en enää sano, että tähän määräpäivään mennessä painan tämän verran tai olen epäonnistunut. Olen syksystä 2009 asti tehnyt muutosta ja kahdessa vuodessa olen päässyt siihen asti, että annan vihdoin elämän tulla väliin. Muutoksen teko on kestänyt myös yhden raskauden tässä välissä, vaaka ei aina mene siihen suuntaan kuin itse haluaisi, mutta jo erot painonnousussa kertovat, että turhaa työtä en suinkaan ole tehnyt. Jos elämäntapamuutokseni kestää raskauden ja sen päälle vielä uuteen vauvaan ja uuteen rytmiin sopeutumisen, se kestää kyllä muutakin. Kestää joulut ja juhannukset, mökkireissut ja sukujuhlat. Ei enää määräaikoja, elämä on kokonaisuudessaan oppimista, ja tämä on oppimisprosessi muiden joukossa.

Tiedän olevani kesällä paremmassa kunnossa kuin nyt. Tiedän saavuttavani tavoitteeni myös muulla tavoin kuin vaakakärjellä. Sitä on kuitenkin tarvittu koko ajan tässä ennen näitä havaintojani. Miten olisin saanut aiemmin tulosta, ilman vaakaa ja ilman tätä tietoisuutta? Olen laihduttanut ennenkin, mutta tästä eteenpäin minun ei enää tarvitse. Teen vain muutoksia siihen, mitä olen ennen tottunut olemaan, ja tulokset puhuvat puolestaan. Yksinkertaistan.

Nyt kuitenkin saattelen haasteen loppuun asti. Laihistelen vielä viikon. Viikossa voi laihtua kilon. Aika alkaa: Nyt!

sunnuntai 27. marraskuuta 2011

Täällä taas

Täytyy muuten sanoa, että ei ole helppoa selviytyä uuden vauvan syntymästä, muutosta ja kaikesta siitä, mitä näiden yhdistämiseen liittyy. Mutta selviydytty on silti. Ei kukaan ole väittänyt, että se mahdotontakaan olisi. Näin pitkään silti meni, että pääsin sille tasolle, että on aikaa päivittää blogiakin. Viime aikoina on alkanut taas olla aikaa ihan vain rennostikin ottamiselle. Ristiäisiin asti sen sijaan menin tehtävästä toiseen stressaamalla. Pitää tehdä sitä, pitää tehdä tätä. Ja koko ajan taustalla murehtien painonkehityksen kehittymättömyyttä. Että miksi se paino ei sitten enää laskekaan, kun alku oli niinkin lupaava. Syyskuussa puolitoista kiloa, lokakuussa kilo. Mitä sitten olen tehnyt, jos en laihduttanut? Syyskuu meni muuttoon. Kokonaan. Uusien rutiinien luomiseen uudessa kodissa. Ristiäiset olivat lokakuun alussa, siihen asti siivosin, järjestelin, laittelin, aloitin joka päivän listaamalla, mitä kaikkea sen päivän aikana olisi saatava valmiiksi, että ne tehtävät eivät enää kuormittaisi seuraavaa päivää.
 
Mihin lokakuu meni? Se kului heittäen aktiivisia hyvästejä herkuille. Kun tarpeeksi monesta suusta synnytyksen jälkeen kuulin, etten enää ollutkaan diabeetikko, aukesivat herkkumaailmojen portit ja minä laukkasin sisään kieltäytyen miettimästä kahta kertaa, kannattaako se. Vieroittumiseen takaisin normaaliniukalle tasolle ottikin sitten tosi koville. Sillä tiellä olen edelleen, etsimässä tasapainoa tai mieluiten tietysti kieltäymystä. Miten helppoa onkaan kieltää herkut lapsiltaan, miten vaikeaa itseltään? Entäs kaikki nämä joulusuklaat? Minä pystyn olla ostamatta, mutta kotona olevia en pysty olemaan syömättä. Koska en pohjimmiltaan tahdo.
 
Kaikesta tästä huolimatta painoni on menossa koko ajan alaspäin, ja kohta alitan 70 kg:n maagisen rajankin. Tarvitsen vain vähän päättäväisyyttä. Ja pitempikestoista muistia, etten herkuttelisi liikaa. Huolimatta jäätävästä hiljaisuudesta haasteeni on edennyt mukavasti. Olen pudottanut 7,5 kg painoa, ja tavoitteeseen on enää kilo matkaa ja yhdeksän päivää aikaa. Tiedän, että lähdin liikkeelle kilojen karistus mielessäni, uutta pontta hakien, mutta en nähtävästi ole liian vanha koira oppimaan edelleen uutta. Tässä menee kauemmin kuin 120 päivää. Ei ne naiset siinä ohjelmassakaan valmiiksi tulleet viimeiseen haastepäivään mennessä, en minäkään. En olettanutkaan. Mutta en myöskään olettanut, että joutuisin miettimään tähän asti oppimaani, omaksumaani, muistuttamaan itseäni siitä, mitä tiedän, mitä osaan, ja ennen kaikkea myöntämään, että elämäntapamuutos on elämäntavan muutos, jossa paino on sittenkin vain sivuseikka.
 
En ole luovuttanut haasteessani, eihän tässä paljon ole enää jäljelläkään. Olen vain huomannut, että tästä eteenpäin jatkaminen onkin ihan jotain muuta kuin määräaikoja ja määräpainoja. Se on menemistä kohti Parempaa Elämää.