lauantai 31. joulukuuta 2011

Uuden Vuoden Aattona

Värjäsin hiukseni, nypin kulmakarvani, vein vanhan vuoden roskat ulos, kävelin rappuset viidenteen kerrokseen, valoin tinaa, katselin peilistä vartaloani ja totesin, että tekemistä riittää.

Jätin valat vannomatta, lupaukset lupaamatta, päätin olla itselleni hyvä, en paha, edetä askel kerrallaan, etsiä parempaa oloa. Siellä se jossain on odottamassa, omassa itsessä, sisällä.

keskiviikko 28. joulukuuta 2011

Hyvä treeni, paha treeni

Minun treeniviikkoni koostuu enimmäkseen maanantain ja keskiviikon vaunulenkeistä, joita rakastan. Niiden lisäksi olen pyrkinyt käymään tiistai-iltaisin Elixiassa powerissa - tai pumpissa, joksi sitä sinnikkäästi edelleen kutsun, vaikka nimi on vaihdettu jo monta vuotta sitten. Viimeisimpinä kertoina power on muuttunut xyclingiksi, koska se alkaa puoli tuntia myöhemmin ja siksi minun on sinne helpompi ehtiä, ja koska xycling on juuri se Minun Lajini, jota rakastan ja johon aina palaan.

Eilen en ehtinyt edes xyclingiin, koska lähdin liian myöhään, liikenteessä oli muitakin (torspoja), jouduin seisomaan punaisissa valoissa useita minuutteja ja jonottamaan vielä ruutua parkkipaikalla. Enivei, se tärkein syy taisikin tulla jo siellä heti kärkeen. Päätin siis mennä salille ryhmäliikunnan sijaan, vaikka suhtaudunkin siihen varauksellisesti. En oikein osaa tuntea kuntosalia omaksi paikakseni. Eilen illalla sali oli vain lyöty äijiä täyteen, ja nyt en tarkoita mitään keskivertoa miehekkäämpiä arjen sankareita, vaan niitä typeriä hauiksenpussaajia, jotka selkä notkolla tekee maksimipainoilla pari sarjaa jotain kyykkyä ja vilkuilee sitten ympärilleen, että näkikö kukaan, miten vahva mä oon. Eipä minua sitten suoraan sanottuna kiinnostanut mennä pujottelemaan näiden kylmäkaappien väliin, että anteeks, ehdinkö mä tehdä oman sarjani tässä välissä, kun ihan oikeasti en ole varma ymmärtääkö ne edes puhetta.

Veivasin siis 50 minuutin treenin cross trainerilla yrittäen korvata aerobista treeniä, joka jäi väliin, kun xyclingope veti oven kiinni ennen kuin olin ehtinyt edes pukkarille. Ei se korvannut. Lopulta tyydyin toistelemaan, että tämä ei ole huono treeni, tämä on parempi kuin kotiin jääminen. Mutta tosiasiassa se oli kyllä huono. En päässyt kunnon hikeen, en hengästynyt kunnolla vaan huonosti niin, että jonnekin keuhkon pohjalle pisti, ja vaikka väsyin, ei minulla ollut kaikkeni tehneen olo vaan lähinnä ärsyyntynyt. Saunassa aloin summata treenin hyviä puolia, että voisin selittää itselleni, miksi olin pois vauvani luota, jos en saanut edes hyvää mieltä palkakseni.

Olen aiemmin, esimerkiksi ennen uusinta vauvaani, poistunut cross trainerilta voittajana ja hyvillä mielin, ettei treeni mennyt hukkaan. Missä vika? Vaunulenkeissä. Totesin, että aerobinen kuntoni on kohonnut (ja näin ollen sen on täytynyt olla todella pohjalukemissa) niin että ko. lämmittelylaitteella ei ole enää samanlaista vaikutusta minuun. Koska käyn lenkillä, kun kaksivuotiaani on päiväkerhossa, teen hyvin usein niin, että kävelen käytännössä koko kerhoajan. Teen noin kahden tunnin lenkkejä, vien tyttöni kerhoon hieman "myöhässä" (kun ei ole aikatauluja, ei voi oikeasti myöhästyä) ja haen jonkin verran ennen kerhoajan loppua, miten nyt vain satun kulmilla olemaan. Jos ehdin tehdä "vain" tunnin lenkin jonkun muun menon takia, minua harmittaa, etten päässyt "kunnon" lenkille. Lisäksi lenkkeilyni on säännöllistä, koska satunnaisia neuvolakäyntejä tai vaakasuoraa räntäsadetta lukuunottamatta lähden mieluummin lenkkipolulle kuin tulen kotiin siivoamaan. Ei siis ihme, että cross trainerilla vajaan tunnin hölköttely ei vielä viimeisiä mehuja vie.

Olin myös asennoitunut kovaa työtä ja xyclingiä varten ja toivoin pääseväni edes lähelle sitä onnentunnetta, mikä hämärässä xyclingsalissa on. Tottakai treeni on tuomittu epäonnistumaan, jos se ei vastaa odotuksia ja minun odotukseni olivat nyt kokonaan eri lajissa. Ei silloin voi voittaa. Saunassa toista pullollista vettä juodessani tiesin kuitenkin tehneeni töitä, kuluttaneeni kaloreita ja polttaneeni rasvaa, eikä treeni siis mitenkään voinut olla huonompi vaihtoehto kuin kotiin jääminen. Kyllä minun kannatti lähteä, koska sen lisäksi, että ehdin kerrankin katsoa Dr. Philiä keskeytyksettä, opin taas pari uutta asiaa: Kuntoni on kohentunut, ja olenkin siitä varauksettoman ylpeä, ja täytyy lähteä ajoissa, että ehtii seuraavalla kerralla paremmin. Ja muille autoilijoille on turha huutaa, koska pettyä voi vain omiin odotuksiinsa.

tiistai 27. joulukuuta 2011

Minä, sokerileipuri

Syy, miksi en odottanut painoni laskevan jouluaikaan, on jouluherkuissa ja liikkumattomuudessa. Normaalielämässä leivon tosi harvoin, pakolliset synttärikakut ja alkusyksystä omena- ja mustikkapiirakkaa. Mutta kun joulukuu alkaa, pieni sokerileipuri herää minussa, ja teen toinen toistaan mehevämpiä suklaakakkuja ja muita joulun herkkuja. Testailen reseptejä ja etsin innolla uusia testailtavaksi, nyt tai myöhemmin. Tänä vuonna olen keskittynyt pelkästään kahvikakkuihin. Aioin kyllä kokeilla erityisen hyvää juustokakkuakin, mutta aika loppui kesken. Sokerileipurin kukoistuskausi kun kestää korkeintaan sen verran, minkä suklaakalenterissa on luukkuja, onneksi.

Muuten joulu meni letkeällä meiningillä, ei mitään ruokaövereitä (koska en syö kinkkua, enkä tykkää laatikoista) vaan salaattia, kasviksia ja uunilohta, noin niin kuin pääasiassa. Tietysti myös suklaata, koko ajan, ilman mitään rajoitteita. Eikä se paino laskenutkaan. Tapaninpäivän aamuna vaaka näytti 71,8 kg. Siinäpä se on pyörinyt viimeisen kuukauden ajan.

Nyt joulusuklaat ja kakut alkavat olla syötyjä, ja päästään taas normaaliin ruokailuun ja ennen kaikkea normaaleihin välipaloihin. On myös aika ruveta ajattelemaan, mitä seuraavalta vuodelta odotan. Täytynee paneutua asiaan ja palata sitten jonkinlaisen Suunnitelman kanssa. Hyvin suunniteltu kun ei ole vielä yhtään tehty. Uutta vuotta ja uusia haasteita kohti siis!

lauantai 17. joulukuuta 2011

Tuloksia

Itsenäisyyspäivä oli ja meni. Painoni kiikkuu tällä hetkellä 71-72 kg:n haarukassa. Tuona kyseisenä päivänä se oli 71,1 kg. Ihan hyvä tulos siis, jos siis siitä olisi ollut pysyväisempää iloa. No, ilahduttaahan se kyllä näin "postuumistikin". Mutta mitä sitten 120 päivän aikana tapahtui? Tavoitteena oli 1) pudottaa 8,5 kg eli 2) saada paino kuutosella alkavaksi. Siitä jäin, iloitsen siis näistä mittanauhalukemista. Kun tarpeeksi pyöreästä aloittaa, mittanauhatulokset ovat väistämättä hyviä.

Alli -2 cm
rinta -9 cm
alta -3 cm
vyötärö -2 cm
napa -17 cm
lantioluu -9 cm
levein -4 cm
reisi -2 cm
pohje -1,5 cm.

Yhteensä siis melkein puoli metriä pois ympärysmitoista: 49,5 cm. Vyötärön vaisua kutistumista selittää se, että jostain syystä en ollut mitannut sitä ensimmäisellä kerralla. Ilmeisesti minulla ei silloin ollut vielä sellaista. Navan kohdalta ensimmäisen kolmenkymmenen päivän kohdalla olin kuitenkin vetäytynyt 13 cm, eli ei se vyötärökään kahta vaille nykyisissä lukemissa silloin ollut.

Vaakalukemissa ei hyvän startin jälkeen mitään dramaattista tapahtunut. Ensin jurnutin 74 kg:ssa, sitten 73 kg:ssa, sitten 72 kg:ssa ja nyt jurnutan tässä 71 kg:ssa. Ja joulun ihme ei tapahdu minun vaakalukemissani, että ennen uutta vuotta painoni olisi 70 ja jotain tai sen alle. Kuitenkin, jos halutaan alkaa hiuksia halkomaan - ja miksi ihmeessä ei haluttaisi - haasteeni alkoi 9.8. ja vertailussa käytän aamupainoa, niin onhan ihan selvää, että vaikka en alittanut 70 kg:n maagista rajaa, ihan varmasti pudotin reippaasti enemmän kuin 8,5 kg. En tosin päässyt aamulla vaa'alle, kun vietin yön sairaalassa. Mutta arvelen, että painoin siinä 84-85 kg, niin kuin muutamana päivänä ennen sitä. Eikä se synnytyksen jälkeinenkään -7,3 kg mikään huono tulos ole. Että hyvinhän tämä haaste sujui.

Nyt elän haasteen jälkeistä aikaa. Joulunalusaikaa. Suklaan täyteistä herkutteluaikaa. Olen syönyt tosi paljon hedelmiä, koska pakotan itseni ottamaan mandariinin tai omenan joka kerta kun löydän itseni keittiöstä vailla sen kummempaa päämäärää. Hyppään siellä koko ajan. Vedän siis hedelmiä ja väliin vesituoppeja. Onneksi mieheni kantaa minulle suklaata sohvalle, etten jää kokonaan ilman. :)

Jatkan vaa'an tuijottamista ensi viikon jälkeen. Kohtahan se joulu on jo ohi.

tiistai 29. marraskuuta 2011

Eteenpäin sitten vaan


Haaste alkaa päättyä. Alkaa olla loppu lähellä. Johan tätä on haudottukin, olen jo ihan kyllästynyt koko käsitteeseen. Kertooko se minusta jotain, että en jaksa pitää mielenkiintoa yllä edes vaivaista 120 päivää? Neljää kuukautta? Jaksanko minä pitää yllä elämäntapamuutostani muutenkaan? Mitä tämä nyt oikein tarkoittaa?

Siis olen lopettamassa laihduttamisen. Vastoin kaikkea sitä, mitä haluan. Nyt siis puhutaan halusta: kinkkuvoileivästä. Ei tarpeesta: elinsiirteestä. Minä jätän kikkailut sikseen ja katsotaan, mihin se tie minut vie. Siis minähän haluan olla timmissä bikinikunnossa ensi kesänä, niin että rannan muut kolmen lapsen äidit itkevät ja katsovat kateellisina perään. Mutta pohjimmiltaan minä tiedän, ettei niin tule käymään. Ei kenenkään muunkaan perään itketä rannalla, että olipa siinä mahtava budy. Minä voin laihtua kesäksi monta kiloa, minä aion saavuttaa normaalipainon rajan ja mennä siitä vielä eteenpäin, mutta en kaalisopalla (no sitä en ole kyllä harrastanut vuosikausiin, se on vain hyvä esimerkki) enkä tolkuttomalla liikuntakalenterilla, vaan elämällä elämääni, johon kuuluu myös epäterveellisyyksistä nauttiminen, mutta Kohtuudella.

Minä en suinkaan jätä painonhallintaa niille, jotka sen jo osaavat, mutta minä en enää sano, että tähän määräpäivään mennessä painan tämän verran tai olen epäonnistunut. Olen syksystä 2009 asti tehnyt muutosta ja kahdessa vuodessa olen päässyt siihen asti, että annan vihdoin elämän tulla väliin. Muutoksen teko on kestänyt myös yhden raskauden tässä välissä, vaaka ei aina mene siihen suuntaan kuin itse haluaisi, mutta jo erot painonnousussa kertovat, että turhaa työtä en suinkaan ole tehnyt. Jos elämäntapamuutokseni kestää raskauden ja sen päälle vielä uuteen vauvaan ja uuteen rytmiin sopeutumisen, se kestää kyllä muutakin. Kestää joulut ja juhannukset, mökkireissut ja sukujuhlat. Ei enää määräaikoja, elämä on kokonaisuudessaan oppimista, ja tämä on oppimisprosessi muiden joukossa.

Tiedän olevani kesällä paremmassa kunnossa kuin nyt. Tiedän saavuttavani tavoitteeni myös muulla tavoin kuin vaakakärjellä. Sitä on kuitenkin tarvittu koko ajan tässä ennen näitä havaintojani. Miten olisin saanut aiemmin tulosta, ilman vaakaa ja ilman tätä tietoisuutta? Olen laihduttanut ennenkin, mutta tästä eteenpäin minun ei enää tarvitse. Teen vain muutoksia siihen, mitä olen ennen tottunut olemaan, ja tulokset puhuvat puolestaan. Yksinkertaistan.

Nyt kuitenkin saattelen haasteen loppuun asti. Laihistelen vielä viikon. Viikossa voi laihtua kilon. Aika alkaa: Nyt!

sunnuntai 27. marraskuuta 2011

Täällä taas

Täytyy muuten sanoa, että ei ole helppoa selviytyä uuden vauvan syntymästä, muutosta ja kaikesta siitä, mitä näiden yhdistämiseen liittyy. Mutta selviydytty on silti. Ei kukaan ole väittänyt, että se mahdotontakaan olisi. Näin pitkään silti meni, että pääsin sille tasolle, että on aikaa päivittää blogiakin. Viime aikoina on alkanut taas olla aikaa ihan vain rennostikin ottamiselle. Ristiäisiin asti sen sijaan menin tehtävästä toiseen stressaamalla. Pitää tehdä sitä, pitää tehdä tätä. Ja koko ajan taustalla murehtien painonkehityksen kehittymättömyyttä. Että miksi se paino ei sitten enää laskekaan, kun alku oli niinkin lupaava. Syyskuussa puolitoista kiloa, lokakuussa kilo. Mitä sitten olen tehnyt, jos en laihduttanut? Syyskuu meni muuttoon. Kokonaan. Uusien rutiinien luomiseen uudessa kodissa. Ristiäiset olivat lokakuun alussa, siihen asti siivosin, järjestelin, laittelin, aloitin joka päivän listaamalla, mitä kaikkea sen päivän aikana olisi saatava valmiiksi, että ne tehtävät eivät enää kuormittaisi seuraavaa päivää.
 
Mihin lokakuu meni? Se kului heittäen aktiivisia hyvästejä herkuille. Kun tarpeeksi monesta suusta synnytyksen jälkeen kuulin, etten enää ollutkaan diabeetikko, aukesivat herkkumaailmojen portit ja minä laukkasin sisään kieltäytyen miettimästä kahta kertaa, kannattaako se. Vieroittumiseen takaisin normaaliniukalle tasolle ottikin sitten tosi koville. Sillä tiellä olen edelleen, etsimässä tasapainoa tai mieluiten tietysti kieltäymystä. Miten helppoa onkaan kieltää herkut lapsiltaan, miten vaikeaa itseltään? Entäs kaikki nämä joulusuklaat? Minä pystyn olla ostamatta, mutta kotona olevia en pysty olemaan syömättä. Koska en pohjimmiltaan tahdo.
 
Kaikesta tästä huolimatta painoni on menossa koko ajan alaspäin, ja kohta alitan 70 kg:n maagisen rajankin. Tarvitsen vain vähän päättäväisyyttä. Ja pitempikestoista muistia, etten herkuttelisi liikaa. Huolimatta jäätävästä hiljaisuudesta haasteeni on edennyt mukavasti. Olen pudottanut 7,5 kg painoa, ja tavoitteeseen on enää kilo matkaa ja yhdeksän päivää aikaa. Tiedän, että lähdin liikkeelle kilojen karistus mielessäni, uutta pontta hakien, mutta en nähtävästi ole liian vanha koira oppimaan edelleen uutta. Tässä menee kauemmin kuin 120 päivää. Ei ne naiset siinä ohjelmassakaan valmiiksi tulleet viimeiseen haastepäivään mennessä, en minäkään. En olettanutkaan. Mutta en myöskään olettanut, että joutuisin miettimään tähän asti oppimaani, omaksumaani, muistuttamaan itseäni siitä, mitä tiedän, mitä osaan, ja ennen kaikkea myöntämään, että elämäntapamuutos on elämäntavan muutos, jossa paino on sittenkin vain sivuseikka.
 
En ole luovuttanut haasteessani, eihän tässä paljon ole enää jäljelläkään. Olen vain huomannut, että tästä eteenpäin jatkaminen onkin ihan jotain muuta kuin määräaikoja ja määräpainoja. Se on menemistä kohti Parempaa Elämää.
 
 

torstai 18. elokuuta 2011

Painonhallintatyökaluja

Kiloklubi ja minä,
olemme ystäviä,
vaikka täysin erilaisia...

Liityin joskus viitisen vuotta sitten Keventäjiin. Ei ollut hyvä ratkaisu. Rahallisesti en hävinnyt paljonkaan, ajallisesti äärettömästi. Silloinen työkoneeni oli teholtaan sitä mallia, että toimi sen verran minkä jaksoi polkea. Ei ihan uusinta teknologiaa. Keventäjien verkkosivut olivat äärettömän raskaat, enkä voinut työpäivän aikana kätevästi täyttää syömisiäni ja juomisiani, ja kun olin töissä viiteen asti ja vihdoin pääsin kotiin, päivitettävää tietoa oli aivan järjettömät määrät. Lisäksi kaikki syömisensä olisi pitänyt tehdä resepteiksi, että homma olisi helpottunut. Saatoin istua illalla kaksi tuntia tietokoneen ääressä rustaamassa reseptejä ja täyttämässä päivän ruokailuja post-it -lappujen mukaan, sen sijaan, että olisin viettänyt senkin ajan lenkkipolulla tai jumpassa. Koin keventäjien palvelun äärimmäisen stressaavaksi ja hankalaksi ja päätin, etten enää palaa asiakkaaksi, vaikka mikä olisi.

Suhtauduin siis aika skeptisesti näihin nykyisiin palveluihin, kun vuosi sitten keväällä mietin, miten voisin tehostaa elämäntaparemonttini etenemistä. Koska kiloklubi on ilmainen, ajattelin rekisteröityä sinne ja katsoa, olisiko tämäkin yhtä tyhjän kanssa. Ensimmäisenä huomasin, että edelliseen verrattuna ruokapäiväkirjan täyttäminen oli paljon helpompaa, vaikka ilman valmiita reseptejä joka kurkkuviipale ja margariininokare olikin laitettava erikseen ylös. Mutta nyt usein käytetyt aineet pystyy poimimaan suosikkeihin ja reseptienkin tekeminen on helpompaa. Edelleen olisi tietysti hyvä osata arvioida, paljonko on loraus tai jauhoja käsituntumalla, mutta pääpiirteissään kiloklubia on helpompi käyttää, kun ei tarvitse tietää, paljonko esimerkiksi desi linssejä painaa.

Olen nyt aloittanut kiloklubin käytön uudelleen. Ensin täyttelin lähinnä painonkehitystäni sinne, tänään aloitin ruokapäiväkirjankin täyttämisen. Ruokapäiväkirjassa kaikkein tyydyttävintä on ne vihreät pallot sivun ylälaidassa, jotka minua ainakin motivoivat niin kuin hullua nyt vain voi. Se on kuin selkään taputus, kun saa lukea toimivansa juuri oikein, vaikka itseä joku kohta ruokailussa saattaisikin arveluttaa. Kokonaisuus ratkaisee.

Kun saisi vielä sellaisen elämänhallintatyökalun nettiin, niin kyllä lähtisi hommat sujumaan. Sinne täyttelisi vain kuinka monta kertaa on lapsiansa kehunut ja miehellensä rähjännyt ja muistiko tervehtiä bussikuskia ja missäs vaiheessa kuukautiskierto muuten olikaan, jos sekin vaikka vaikuttaisi. Siellä olisi asiantuntijoiden artikkeleita rahan käytöstä ja keskustelupalstoilla pitkiä ketjuja siitä, mitä jos sittenkin homma lähtee lapasesta ja hyviä elämänhallintavinkkejä tyyliin happy wife - happy life. Olisko tässä markkinaraon paikka? Tätä täytyykin hieman kehitellä... Tai sitten yritänkin saada oman kotini muuttokuntoon ja asiat järjestykseen, ennen kuin alan päsmäröimään internetin ihmeellisessä maailmassa. :)



Ja näin se etenee...

Koska alku on pelkkää huumaa nestekilojen valuessa vessanpönttöön, olen hypännyt vaa'alla joka päivä. No hyppäisin minä siinä joka tapauksessa joka päivä, mutta kun nyt on joka päivä syytä tuulettaakin. Näin tämä projekti on edennyt:

4. päivä 78,4 kg
6. päivä 76,7 kg
7. päivä 75,8 kg
8. päivä 75,0 kg
9. päivä 74,7 kg
10. päivä 73,8 kg.

Ihmettelen vain, milloin olen saavuttamassa sen tason, jolta oikeasti lähden pudottamaan painoani, kunhan nämä ylimääräiset nestekilot on saatu tästä hoidettua alta pois. Olen tähän tilanteeseen äärimmäisen tyytyväinen. Sen lisäksi, että olen periaatteessa ilmaiseksi päässyt puoleen väliin haastettani, olen niin paljon lähempänä sitä lopullista tavoitettani kuin edellisen raskauteni jäljiltä. Ja mikä parasta, synnytyksestä on reilu viikko ja olen vain viiden kilon päässä raskautta edeltäneestä painostani. Tästä on hyvä jatkaa.

keskiviikko 17. elokuuta 2011

Hääpäivästä itsenäisyyspäivään

Teknisesti ottaen en myöhästynyt haasteeni alusta. Aamupainoni oli aivan taatusti enemmän kuin illalla. Poikamme syntyi hääpäivänämme, suloinen häälahja. Kevenemistä siis tapahtui saman tien. Ainoa haittapuoli tässä tietysti haasteen kannalta on se, että pääsin vaa'alle ensimmäisen kerran vasta kotiuduttuamme. Synnytysosastolla ei ollut aikuisten vaakoja käytettävissä.

Poika painoi neljä kiloa. Ja silti näyttää uskomattoman pieneltä. Oma painoni on  lähtenyt hurjaan syöksyyn alaspäin. Ja näytän silti ihan uskomattoman isolta. Kaikki on suhteellista.

Ennen vauvan syntymää laskeskelin, että ehdin hyvin pudottaa noin kahdeksan kiloa haasteen aikana, oli lähtöpaino sitten mikä tahansa. Antaakseni haasteelleni reilun mahdollisuuden myönnyin, ettei minun tarvinnut ottaa lähtöpainokseni synnytystä edeltävää painoa, sillä nelikiloisen vauvan ja runsaan lapsiveden ansiosta itse pudotettavaa ei kahdeksasta kilosta olisi juuri jäänyt. Pääsimme kotiin kahden vuorokauden jälkeen, eli pääsin aamuvaa'alle ensimmäisen kerran haasteen neljäntenä päivänä. Tuolloin mittari näytti 78,4 kg, eli tavoitteeksi 120 päivän haasteelle tuli ilman muuta -8,5 kg. Täytyyhän paino saada alkamaan kuutosella näin hienon haasteen kunniaksi.

En ole oikeastaan hionut mitään strategiaa, jota noudattaisin tunnollisesti. Olen kyllä hyvä suunnittelemaan, mutta tosi huono toteuttamaan. Mitä tarkempi suunnitelma, sen varmemmin se jää käyttämättä. Ajattelin luottaa vanhaan tuttuun pakettiin: nukun ja lepään niin paljon kuin se on mahdollista, imetän vauvaa, syön lautasmallin mukaisesti ja juon paljon vettä, ja liikun sen verran kuin lastenhoito antaa periksi. Tällä hetkellä pakkaan tavaroita muuttoa varten, joten ainoa, mille on aikaa, on lantionpohjan lihasten treenaaminen pyykkiä levittäessä tai kaappeja raivatessa. Mutta listallani ensimmäisenä onkin lepo ja liikunta vasta viimeisenä.

Laihduttajanahan minä olen kokenut. Aina ne kilot on jostain takaisin tulleet. Nyt kuitenkin tunnen olevani ihan eri vaiheessa kuin aiemmilla kerroilla, koska raskaus vain keskeytti hyvän laihtumisen, mutta ei pistänyt elämäntapoja sekaisin. Jatkan siis elämäntaparemonttiani, jonka aloitin itse asiassa jo ennen edellistäkin raskautta, mutta joka sai vasta viime raskauskilojen karistamisesta sen riittävän potkun oikein kunnon starttiin. Edellisen raskauden aikana ajattelin vielä, että koska en laihduta, minun on ihan sama syödä suklaata tai jäätelöä tai pitsaa. (Formulapitsa on meidän perheen pahin synti ruokapuolella. Mutta kuka viitsii häärätä keittiössä, kun samaan aikaan pyörii parin tunnin kisa telkkarissa. Formulat on ainoa urheilulaji, jota seuraan, eiköhän siis tilata pitsat ja jätetään se kokkaaminen vähemmälle.) Tässä raskaudessa jo aiemmin tehty työ asennepuolella tuotti tulosta, vaikka jälleen kerran lopetin laihduttamisen, enkä siis suinkaan siirtynyt painonhallintaan ihan niin sujuvasti kuin olisi voinut toivoa. Kuitenkin olen jo muutaman kuukauden ajan odottanut vauvan syntymistä päästäkseni taas jatkamaan painoprojektiani. Oikein on syyhyttänyt. Motivaatiota siis ainakin riittää. Tällä kertaa tämä myös on pysyvää.

120 päivän haaste

Jollain televisiokanavalla tulee ohjelma, jossa lihavia naisia pistetään uuteen, parempaan kuosiin 120 päivän aikana. En ole seurannut kyseistä ohjelmaa niin, että tietäisin esimerkiksi, mikä kanava tätä ohjelmaa tarjoaa, mutta jos kanavasurffaillessani olen sattunut sen kohdalle, olen kyllä katsonut. Poikkeuksetta. Joku toinen kutsuisi kaiken maailman laihdutusohjelmia tirkistelyksi, minusta niillä on kyllä täysin muuta käyttöä kuin tirkistellä, miksi joku on saanut itsensä sellaiseen kuntoon, että ainoa motivaatio pienentyä on julkinen tv-ohjelma. Minä imen niistä vaikutteita. "Ai mitä tuo on tehnyt saadakseen tuollaisia tuloksia. Ai miten tuollainen voi muka auttaa mihinkään."

Tähän 120 päivän haasteeseen en siis ole tutustunut kovin tarkkaan, tiedän vain, että ryhmä naisia pyrkii kohti uskomattomia tuloksia 120 päivän aikana ja samalla he tukevat toisiaan ja heillä on joku treenaaja ja tuotantotiimi taustapiiskurina. Ohjelmasta sain kuitenkin ajatuksen, että mitä jos pistäisin itselleni myös sellaisen haasteen pystyyn. Orjapiiskuria en tarvitsisi, kyllä minulla motivaatiota riittää vaatekoon pienentämiseen ihan peilissäkin.

Aloin katselemaan kalenteria sillä silmällä, että mihin kyseinen haastejakso asettuisi ja sain lisäpontta haasteeseeni, kun pystyin nimeämään sen kovin raflaavasti: hääpäivästä itsenäisyyspäivään. Sattumoisin hääpäivästämme 9.8. on tasan 120 päivää itsenäisyyspäivään, mikäs sen parempi aikaväli, haaste loppuu juuri ennen joulua ja siinä vaiheessa on hyvä tehdä uudet suunnitelmat jatkoa ajatellen. Aloitin siis matkani takaisin kohti omia mittojani henkilökohtaisen haasteen saattelemana. Katsotaan kuinka käy, tällä hetkellä olen erittäin hyvällä mielellä sen suhteen.

keskiviikko 3. elokuuta 2011

Muutosta ilmassa

Meille on tulossa kiireinen elokuu. Vauva syntyy ja pääsemme muuttamaan isompaan asuntoon syyskuun alusta. Minun pitäisi siis pakata. Onneksi en ole yksin siinä show'ssa mutta käytännössä olen se, joka täällä siivoaa ja järjestää tavaroita ja lajittelee mukaan lähtevät ja kierrätykseen menevät. Olen tosi kyllästynyt olemaan raskaana ja odotan kovin vauvan syntymää mutta toisaalta minun pitäisi ehtiä tehdä vaikka mitä ennen kuin yhden piiperon sijasta jaloissa pyöriikin kaksi.

Esikoiseni nukkui päiväunimaratoneja, pystyin laittamaan hänet vaunuihin parvekkeelle ja käydä itse saunassa sillä aikaa. Ihan huoletta. Välillä vain vilkaisemassa, että kaikki tosiaan oli hyvin, ja joka kerta oli. Tämä nuorimmaiseni taas on ollut kovin herkkä nukkuja. Vauvana jo puolitoista tuntia oli pitkät päiväunet. Jokainen ääni herätti, en voinut tyhjentää tiskikonetta keittiössä, kun vauva nukkui eteiskäytävän toisessa päässä makuuhuoneessa suljetun oven takana. En siis odota tästä uudestakaan, että vauvathan nukkuvat koko ajan ja siinähän ehtii tehdä vaikka mitä.

Koska en ole luonteeltani pingottaja, olen päättänyt ottaa tämänkin asian niin rennosti kuin vain voin. Ainut pelko muutossa on se, että jos en suunnittele ja organisoi kaikkea pilkulleen, hätäisempi siskoni, joka lupasi tulla auttamaan, yrittää ottaa ohjat käsiinsä ja alkaa päälle päsmäröimään. Jos jotain inhoan niin sitä, että minut tehdään vallattomaksi ja julistetaan sen johtuvan siitä, että jollain toisella on kykyä parempaan organisointitaitoon kuin minulla. Että väistä sinä, kun minä osaan tämän paremmin. Auttaminen on hieno juttu mutta päsmäröinti ja pomottaminen on eri asia. Todellisuudessa tässäkin tilanteessa asia olisi niin, että minun tapani tehdä olisi sen verran erilainen, että se siskoni mielestä olisi väärä. Mutta kuka tykkää pingottamisesta? Ei se ole niin justiinsa. Kunhan aikataulussa pysytään, se on ihan sama, kuka ne taulut kantaa käytävään ja meneekö viherkasvit toisessa vai kolmannessa kuormassa.

Edellisestä muutostamme on seitsemän vuotta, joten karsittavaa ja organisoitavaa riittää, vaikka kukaan ei olisi kertomassa, miten asiat pitäisi tehdä, että ne menisivät oikein. Aion siis joka päivä tehdä jotain, joka hyödyttää muutossa tai uuden vauvan vastaanottamisessa ja toivon, että kuukausi riittää. Onhan se pitkä aika, mutta menee nopeasti, jos vain jouhailee.

keskiviikko 27. heinäkuuta 2011

Sais tulla jo

38+5. Kolmas lapsi. Olisin niin valmis lähtemään synnyttämään, että välillä suunnittelen lähteväni ihan ilman supisteluakin. Sanoisin vain, että tuli semmonen tuntu, että nyt pitää lähteä. Tottakai ne käännyttäisivät ovelta takaisin ja sanoisivat, että on meillä oikeitakin asiakkaita, mutta kun minulla nyt sattuu olemaan tämä lähdön tarve. En jaksa enää odottaa, haluan, että tapahtuu! Kaamein ajatus olisi se, että tämä poika päättäisikin vetäistä tosi pitkän stintin ja pysyttelisi sisällä siihen asti, että lähdetään käynnistämään. Raskausdiabeetikoilla tuo raja on 41+3. Esikoiseni syntyi 41+4 ja ei naurattanut. Silloin en kuitenkaan ollut näin valmis lähtemään jo paria viikkoa ennen laskettua aikaa. Surkeaa tässä tilanteessa on myös se, että minulla oli pitkään tuntu, että ei tämä odota elokuuhun asti. Kyllähän minua supistelee ja kovasti, ihan oikeasti, mutta vain lyhyitä aikoja kerrallaan, tuskin tuntiakaan. Ei siinä vielä kovin paljon ehdi aueta. Jotenkin tuntuu, että on sitten tämäkin projekti jäissä vähäksi aikaa.

Toisaalta olen koko ajan aika väsynyt. Selittelen itselleni, että elimistöni vain valmistautuu synnytykseen ja lähtö voi olla siten ihan milloin tahansa. Oikeasti minua todennäköisesti väsyttää tämä päivästä toiseen jatkuva hiostava ukkosilma, missä rajujenkaan myrskyjen jälkeen ei viilene vaan jäämme uutta myräkkää odottamaan. Odottamaan, niin kuin tässä ei muuta tehtäisikään! Pelkkää odotusta vain tämä raskaana olevan arki.

En ole hirveästi viitsinyt tässä vaiheessa vielä valittaa kärsimättömyyttäni, koska haluan välttyä niiltä kaikilta kliseiltä mahdollisimman tehokkaasti. "Kyllä se sieltä ennen pitkää tulee, ei ole yksikään sinne jäänyt." "Vauva tulee, sitten kun on valmis syntymään." "Tiedäthän sinä ne kolme ässää, millä synnytystä voi edistää?" Hei ihan oikeesti, eikö äiti saisi olla edes yhtään malttamaton? Mitä tuollainen jargon ketään hyödyttää? Ja eikö ihan oikeasti voida olettaa, että se synnyttäjä tietää kyllä nämä samat kliseet? Antakaa olla! Minä haluan vain eteenpäin!

sunnuntai 24. heinäkuuta 2011

Retiisejä kipossa

Esikoiseni on ollut käytännössä koko kesäloman poissa kotoa. Mummoloissa ja serkkujen kanssa reissaamassa. Iso tyttö. Muutama kotiasia on kuitenkin selvästi unohtunut. Kotona ollessa kaikenlaiset hedelmät ja vihannekset ovat ihan tuttuja seuralaisia, ja varmasti varsinkin serkkujen kanssa myös. Mutta minut yllätti kysymys kesken naposteluni: "Äiti, miksi sinulla on - mitä nämä on?  - tässä kipossa?" "Ne on retiisejä, ostin ne napostelua varten." "Miksi?" Niin, siis, jos siinä samaisessa lasikipossa olisi ollut suolapähkinöitä tai karkkeja, ne eivät olisi aiheuttaneet ollenkaan ihmetystä. Mutta miksi kukaan haluaisi napostella retiisillä?

Olen nyt hiilareita vahtiessani koittanut löytää tavallisille omenille ja banaaneille niitä vieläkin parempia vaihtoehtoja ja retiisi on yksi hauska tuttavuus. Eniten tykkään pikkutomaateista, miniluumutomaateista pystyssä pellepurkissa. Minulla on kyllä myös ihan isoja kotimaisia tomaattejakin, joita olen alkanut syödä niin kuin omenoita, yksi kerrallaan, niin kuin lapsena. Ei siis vain viipaleina maksamakkaraleivän päällä. Ai niin, unohdin, olen raskaana, enkä saa syödä maksamakkaraa - määrääni enempää ainakaan. Retiisit ovat kuitenkin ihan kokonaan oma lukunsa. Niiden maku on niin kirpeä ja omituinen, että ne tosiaan vievät kaikki mieliteot mennessään. "Mitähän haluaisin syödä? No otanpa pari retiisiä tässä miettiessäni. Okei, en näköjään mitään muuta, tämä riittää minulle." Siis aivan loistava keino painonhallintaan! En siis pidä makua pahana, jos pitäisin, en söisi niitä. Se on vain niin erilainen kuin mikään muu, mitä suuhuni pistän, että makunystyräni menevät joka kerta shokkiin. Älä pliis syö enää muuta! Aivan ihanaa! :)

En ole viitsinyt hirveästi hiilareiden tai muunkaan ruokailun kanssa pingottaa, koska sokeriarvoni ovat olleet poikkeuksetta hyvät. (Johtunee siitä, että saan itse valita mittauspäivän...) Lisäksi viime neuvolakäynnillä terveydenhoitajani sanoi, että painoni ei ole noussut käytännössä juuri yhtään viimeisen kuuden viikon aikana. Olimme molemmat siihen tyytyväisiä, kasvonikin olivat kuulemma kaventuneet. Lisäksi olen niin tyytyväinen siihen, että painoni on edelleen vähemmän kuin edellisen raskauden jälkeen. Ja tämä paino sisältää vauvan. Äsken kanavasurffatessani näin maikkarin nettiotsikoista (?) että Jethro ei ollut päässyt painotavoitteeseensa: Kuka näin kuumalla jaksaa kaloreita laskea? HAH! Mikä loistava tekosyy! On niin kuuma, ettei jaksa laskea. En tiedä tästä projektista yhtään mitään, eikä minua se kiinnostakaan, mutta tämä julkinen selitys painonhallinnassa epäonnistumisesta: on niin kuuma, ettei jaksa laskea kaloreita... On ihanaa huomata, miten kaukana itse tuollaisesta ajattelusta on.

Pari kesää sitten - tai lisätään vielä kolmas, koska pari kesää sitten olin myös raskaana - olisin ajatellut itse täysin samoin. On niin kuuma, että on ihan sama, mitä syö, koska kuitenkin hikoilee kaiken pois. Joo just niin! Kuinka moni on koskaan hikoillut pitsan tai kebabaterian pois? Siis vain auringossa makaamalla? Samalla lailla selittelin liikkumattomuuttani. Näin kauniilla ilmalla olisi haaskausta mennä Elixian sisäliikuntatunneille. Makaan siis parvekkeella tekemättä mitään, lukemalla liikunta-aiheisia lehtiä ja ihmettelemällä, mistä saisi sen kesämökin, jonka pihassa voisi tehdä noita vesisankojumppia. Ei ole mökkiä, ei kannata siis yrittääkään jumpata. Huomautan vielä, että samaisena kesänä valmistauduimme elokuussa vietettäviin häihimme, enkä koko kesän aikana nähnyt tarvetta morsiusdieeteille tai pyrkiä kokoa pienemmäksi, koska "kesäisin en ole koskaan onnistunut painonhallinnassa". Mistähän johtui?

Nythän - tänä kesänähän - minulla on koko Elixian jäsenyys jäissä, koska en oikein taivu enää näillä viikoilla mihinkään laitteeseen ja ulkoliikuntakin taitaa olla vain lapsen perässä löntystelyä pihalla ja perhepuistossa. Mieleni on silti ihan eri sfääreissä. Tiedän, että tämä on väliaikaista, ja pääsen jatkamaan elämäntaparemonttiani kaikilla osa-alueilla, kunhan vauva on syntynyt, olemme toisiimme tottuneet ja olen riittävästi toipunut. Vaikka en bodypumpissa pärjäisikään (ei sitä tiedä, olisiko pitänyt vielä sittenkin kokeilla?) minä tiedän, että minulla on vaihtoehtoja. Sen lisäksi, että voin jumpan sijasta käydä kävelyllä (näissä kiloissa ja mitoissa se on totista treeniä sekin!), voin vaikuttaa painooni ja sen kehitykseen ruokailullani. En minä tiedä, montako kaloria on hampurilaisateriassa, makaronilaatikossa tai kilossa banaaneja. Mutta minulla on käsitys siitä, mikä on terveellisempää kuin jokin toinen vaihtoehto. Mitä mieluummin hikoilisin pois auringossa maaten. Mistä saan syötyäni hyvän olon, ei vatsanpuruja ja morkkista. Minulla on vaihtoehtoja. Suolapähkinöiden sijaan retiisejä kipossa.

torstai 21. heinäkuuta 2011

Sitku-elämää


Kesän reissut ja kiireet on ohi ja nyt ei ole muuta tekemistä kuin odottaa vauvaa. Voi että on tylsää! Aika matelee, kun laiskanpulskea välttelee kaikkea tekemistä. Raskaus on oikeasti ihan loppusuoralla. 37+6. Terveydenhoitajakin on neuvolassa sitä mieltä, että tämä ei välttämättä laskettuun aikaan asti odota. Välillä supistelee kovaa ja kipeästi, mutta ei vielä niin pitkään kerrallaan, että olisin miettinyt, joko pitää lähteä. Yhden kerran olen kellottanut, ja kyllähän se vähän pisti miettimään, kun supistusten väli oli 7-10 minuuttia, mutta 45 minuutin kohdalla sekin löyly sitten loppui. Ei siis vieläkään vauvaa. Noh, kuukauden kuluttua varmasti on.

Vauvan odotuksen lisäksi odotan kaikkea sitä, mitä alan taas tekemään, sitten kun en ole raskaana. Alan taas laihduttamaan. Ja liikkumaan. Olen taas aktiivinen. Ilon kautta. Jatkan elämäntapamuutosprosessiani. Sitten kun. Minulla olisi kyllä paljon tekemistä tässä ennen vauvan syntymääkin. Pitäisi laittaa pikkuisen vaatteet valmiiksi ja pystyttää sänkyä ja hakea vaunukoppaa ja turvakaukaloa varastosta, kaikkea sitä, siivotakin. Mutta minä sitkuttelen. Ajattelen mieluummin, että sitten kun vauva on syntynyt, minusta tulee yhtäkkiä tosi aktiivinen kaikessa, mihin nytkään ei ole aikaa. Toisaalta ei se pelkästään ajasta ole kiinni vaan tekosyistä ja laiskuudesta, mutta ehkä ajattelen niin, että kun en nyt voi käydä pumpissa ja xyclingissä, en voi sitten kaappejakaan siivota. Tai tyhjentää astianpesukonetta. Tai viedä roskia. 

Ostin itselleni keittiöön radion. Että Sitten Kun alan viettämään aikaani keittiössä puuhaillen niin kuin kuka tahansa kodinhengetär, minulla on musiikkia viihdykkeenä. HAH! Laite odottaa neljättä päivää myyntipakkauksessaan eteisen lattialla sitä, että saisin siivottua sille tilaa joltain pöydältä. Samalla lailla ajattelin, että Sitten Kun olen äitiysvapaalla, minulla on aikaa kirjoitella blogiani vaikka joka päivä, ja voin tehdä sen ruokapöydän ääressä, koska olen kotona ja ehdin siivota, myös sitä ruokapöytää. HAH! Päiväni kuluvat 1-vuotiaan ulkoilluttamisessa ja yhteisillä päiväunilla. Lopun aikaa istun facebookissa ja pelaan frontiervilleä. Vielä ei ole lapsi jäänyt ruokkimatta pelaamisen takia, mutta ruokapöytää en ole siivonnut. Enkä monta muutakaan kohdetta, mitä olen suunnitellut. Enkä siivoa tulevaisuudessakaan, jos tähän ei muutosta tule. Motivaatiota on turha odotella mutta jos jonkinlaiseen ruotuun itseni saisin tästä sohvalla makoilusta.

Oikeasti olen aika väsynyt. Kaikkeen. En siivoa, koska en usko, että saan mitään kuitenkaan aikaiseksi, tai ainakaan kaikkea. Tarvitsisin jonkun ulkopuolisen tänne siivoamaan. Laittamaan tavarat paikoilleen. Himohamstraaja-interventio. Harmi sinällään, että meillä ei ole rotta- tai torakkaongelmaa ja lattiallakin mahtuu kulkemaan, niin en saa tänne sitä kuvausryhmää, joka laittaisi kaiken kuntoon, ja ainoana haittana olisi julkinen nöyryyttäminen. Sillä siisti -ohjelmakin kävisi. Siinä ei sentään tarvitse uhkailla lasten huostaanotolla, sisäilmaongelmat riittävät. Tilanne on aikalailla lohduton, ja ehkä juuri siksi se saakin jatkua tällaisena. Koska olen liian väsynyt yrittämään.

Osana sitku-elämääni on myös se, että vauvan synnyttyä en olisi enää näin kömpelö ja väsynyt. Ainakaan samalla tavalla. Pystyisin kumartumaan lattialle laittamaan eteisen kengät järjestykseen, taipuisin kurottelemaan astiakaapin ylemmille hyllyille. Kyllä minä tiedän, että elämä pienen vauvan kanssa ei ole sitä kaikista ehtivimpää aikaa, ja kun pienellä on pieni isosisko, minulla riittää kyllä puuhaa näissä kahdessa ilman kodinhengetär-paineitakin. Enkä minä paineita otakaan. Mutta toivoisin silti olevani vähän ahkerampi ja vaateliaampi itseäni kohtaan. Kohti Parempaa Elämää voisi tarttua juuri tähän ongelmaan. Viis painosta, viis kodin siisteydestä, viis monesta muustakaan asiasta, niin kauan kuin en vaadi itseltäni tarpeeksi. Kyllä minulla olisi oltava joku taso, jota tavoitella. Sittenhän ne muutkin asiat alkavat sujua. Sitten Kun. :)

tiistai 7. kesäkuuta 2011

Paremman elämän eväät osa 3

Nyt kun olen tunnustanut, että ruokailutavoissani on vielä parantamisen varaa ja kodinhoitokin ontuu, on ehkä huono hetki toivoa hidasta elämää. Eikö tämä siltä muka jo vaikuta? On totta, etten ole kovin suorituskeskeinen ihminen ja osaan jättää asioita tekemättä. Useinkaan en tee sitä siksi, että nauttisin enemmän elämästä tai yhteisestä ajasta perheen kanssa tai käyttäisin ajan itseäni hoitaen. Teen niin pikemminkin laiskuuttani. Ehkä tänäpäivänä niin trendikäs termi slow life ei kuvaakaan parhaiten sitä, mitä haen takaa, vaan kyse on pikemminkin yksinkertaistamisesta. Ei minun tarvitse enää hidastaa, etanat pääsevät jo ohitseni. Tarvetta elämän yksinkertaistamiselle kuitenkin on.

Yksinkertaisempaa kuin odottaa inspiraatiota suursiivoukseen, olisi pitää paikat siistinä jatkuvasti. Yksinkertaisempaa kuin kääntää koko elämäntavat kerralla remonttiin, olisi tehdä pieniä parannuksia jatkuvasti. Yksinkertaisempaa kuin toivoa helpompaa elämää, olisi jättää turhat listat ja suunnittelut, ja alkaa elää.

Minä rakastan listoja. Ne motivoivat tekemään. Aamuisin töissä listasin päivän tehtävät, niin tiesin, mitä edessä oli ja oli helpompi aloittaa. Ennen vanhaan kun siivosin kotiani yksin, tein listan edessä olevista tehtävistä ja tunsin suurta tyydytystä voidessani vetää taas yhden tavoitetun asian yli listaltani. Nykyään olen kuitenkin huomannut, että listani jäävät ylivetämättä. En jaksakaan toteuttaa, ihan kuin suunnittelussa olisi jo tarpeeksi. Hyvin suunniteltu ei ole kuitenkaan vielä ollenkaan tehty. Eteenpäin pitäisi päästä. Listani ovat myös orjuuttaneet minua. Olen pilkkonut työtehtäviä pienempiin ja pienempiin osiin vain saadakseni lisää yliviivattavaa. Hyvä ettei lista ole alkanut "ala suunnitella" kohdalla. Listan laadinta on siis ollut tärkeämpää kuin itse suorittaminen. Huomion arvoista myös on, että mitkään elämäntaparemonttiini liittyvät listat eivät ole toimineet. En ole saanut yhtään kohtaa viivattua yli niin, että nyt minä tämän osaan, tähän ei tarvitse enää palata. Yhä uudestaan ja uudestaan olen kuitenkin asettanut tavoitteeksi käydä vähintään kaksi kertaa viikossa jumpassa ja kiinnittää enemmän huomiota kasviksiin. Aina aloittamassa. Olisiko tällä kertaa aihetta vain jatkaa siitä, mihin jäin?

Slow life sinällään on ihan hyvä juttu. Sellaisille, jotka rimpuilevat työelämän ja kiireen ja vaikka sun minkä stressin oravanpyörässä. Kyllähän slow life on yksinkertaistamista ja paluuta perusasioihin ja oman ajankäytön uudelleen arvottamista, mutta hidastamisestahan siinä nimen omaan on kyse. Mielestäni se on myös laajempi käsite kuin minun minun tarvitsemani yksinkertaistaminen. Joskus tuntuu, että tarvitsisin sitä nopeampaa vaihdetta saadakseni itseni edes hiukan liikahtamaan. Jos vain lakkaan monimutkaistamasta asioita listoilla, suunnitelmilla ja turhilla toiveilla, voin varmasti päästä paremmin tavoitteisiini. Ehkä seuraava elämäntaparemonttilista ei alakaan kasviksilla vaan vaikkapa etunojapunnerruksilla. Toistaiseksi kun en vielä sinne asti ole listassani päässyt. Käännetään kaikki toiveet ja haaveet toisinpäin, ehkä vaihtelu virkistää tekemäänkin muutoksia, ei pelkästään suunnittelemaan niitä.

maanantai 6. kesäkuuta 2011

Paremman elämän eväät osa 2

Kotini on linnani. Vai onko? Mitä minä voin tehdä sen eteen, että viihtyisin paremmin?

Minä olen laiska siivooja. Ja nyt kun olen työskennellyt yhdeksän kuukautta kotipalveluvastaavana, ja kulkenut itsekin kenttätyössä, olen kotona vieläkin laiskempi siivooja. Meidän kodille on käynyt niin kuin suutarin lapsen kengille. Eli ei hyvin. Nyt kun en enää ole töissä, näen vain kaiken, mitä pitäisi tehdä, mutta edelleen olen laiska siivooja. Tässähän ei olisi mitään ongelmaa, jos olisin tätä sorttia meidän perheessä ainoa, mutta olen huomannut, että minulla ja miehelläni on ilmeisesti menossa tällainen "En tee, jos sinäkään et tee" -kisa, eli kumpi pystyy pidempään olemaan kaiken tämän kaaoksen keskellä. Ainakaan minun puoleltani tämä ei ole tietoista mutta perusluonteeltani epäluuloisena uskon vankasti, että mieheni tekee tämän tahallaan, vaikka ei toki sitä myönnäkään. Hän nimittäin ennen oli siisti. Minä opetin hänet huonoille tavoille.

Toinen asia, mikä vaivaa meidän kodissamme, on se, että nykyinen asuntomme on jo nyt käymässä meille ahtaaksi ja vielä enemmän niin käy, kun Uusi Vauva syntyy. Asumme kolmiossa, jonka jokainen nurkka ja kolkka ja kaappi on täynnä tavaraa. Olen päättäväisesti siivonnut kaappeja koko kevään ja aion heittää kierrätykseen ja roskiin niin paljon tavaraa kuin vain mahdollista. Ihailen suunnattomasti minimalismia mutta edustan itse sitä toista ääripäätä. Himohamstraajaa. No ehkä niin pitkällä ei sentään tilanne ole, koska vaikka olen perinyt isältäni taidon säästää joka ikisen nupin ja nepparin, olen perinyt myös äidiltä taidon heittää nämä käyttämättömänä lojuneet turhakkeet muutaman vuoden säilytyksen jälkeen armotta pois. Yritän vain epätoivoisesti pienentää sitä säilytysväliä. Olen vain liian laiska siivooja.

Tutustuin erään työpäivän aikana feng shuihin. Oli toimistopäivä ja aikaa nettailla. Löysin kymmenen vinkkiä aloittelijalle, ja heti ensimmäinen ohje puhutteli minua: Tee suursiivous. Tästä aloitan, ajattelin ja tulostin listan. Se odottaa minua kalenterini välissä. Minä odottelen sitä suursiivousta. Tästä se lähtee, tai tästä, tai ihan kohta, tai ehkä ensi viikolla, kun on enemmän aikaa... Tällä hetkellä en tarvitse kristalleja ikkunoihin, energia ei koskaan löydä tietä ulos noin likaisista ikkunoista. En tiedä, kaipaako kotimme huonekalujen uudelleenjärjestelyjä tai vanhan, pahan energian poistamista, mutta suursiivousta se ainakin kaipaa. Minä myös. Mutta olen niin laiska siivooja.

Kun tämä asia selvästikin minua haittaa, ja kun tässä ollaan nyt matkalla kohti parempaa elämää, eiköhän olisi aika tehdä tällekin jotakin. Minä en ole koskaan ollut pullantuoksuinen äiti, enkä koskaan sellaiseksi halunnut ruveta, enkä siis tavoittele sitä nytkään. Mutta jos nyt edes roskikset saisin ulos ennen kuin ne alkavat haista ja tiskit ja pyykit suunnilleen ajallaan pestyä, niin olisihan sekin jotain. Minun ei tarvitse kompensoida äitiyden ylisuorittamisella mitään vajaaksi jäänyttä osa-aluetta tai hakea hyväksyntää, enkä pysty kuvittelemaan itseäni Muumimammana, mutta selvästi tämä nykyinenkään malli ei toimi. Mitä minä muka kompensoin tekemättä jättämisellänikään? Tästä eteenpäin yritän siis muistaa, etten olekaan laiska siivooja, ja jätän tekemättä ainoastaan sen, mihin en päivän aikana kykene.

lauantai 28. toukokuuta 2011

Paremman elämän eväät osa 1

Työrupeamani alkaa olla takana. Enää kaksi päivää ja pääsen sitten kesälomalle ja sitä kautta suoraan äitiysvapaalle. Alkaa olla siis alan vaihto edessä. Tällaisessa siirtymäkohdassa aina pysähtyy hetkeksi miettimään, mitä elämältään haluaa oikein pitkällä aikavälillä. Että mitä minä nyt sitten haluan? Ja mikä on se parempi elämä? Mitä kohti tässä nyt ollaan menossa?

Pitkäaikainen projektini on ollut laihtua. Olen aloittanut laihduttamisen normaalipainon sisällä ja tässä sitä nyt ollaan. Monien onnistumisten kautta entistä suuremmissa lukemissa. En ole verrannut tämän raskauden painonkehitystä edelliseen, mutta luullakseni se on ollut maltillisempaa. Suurimman työn oikeasti Uuteen Elämään tein edellisen raskauden jälkeen laihtuessani niitä kiloja pois. Nyt olen vain pyrkinyt hallitsemaan painoani niillä keinoilla, mitä opettelin edellisen vuoden ajan. En tiedä, mitä kesä tuo tullessaan, mutta luulen, etten aloita uutta urakkaani ihan yhtä ylhäältä kuin viimeksi.

Onnistumisiani, mitä ei tarvitse enää harjoitella:
- lautasmallin noudattaminen; aika harvoin on enää tilanteita ettei ehdi/jaksa tehdä salaattia tai muuta kasvista lämpimän ruoan lisäksi
- maltillinen herkuttelu; tosin sitä pitäisi nyt vielä jatkojalostaa tämän uusimman diagnoosini takia, mutta jostain syystä en ole huolestunut
- säännöllinen ruokailu; ja tähän tulee poikkeus heti seuraavassa listassa.

Tähän on syytä olla tyytyväinen, ihan perusteista ei tarvitse enää aloittaa. En tiedä, miksi puhun aloittamisesta, ehkä se on niitä kehitettäviä puolia sekin. Enhän ole tässä oikeastaan aloittamassa mitään, jatkan vain samaa projektia, joka minulla oli käynnissä vielä viime syksynä.

Kehitystä vaativia osa-alueita:
- Napostelu! En siis jätä ruokailuja väliin ja tämä toimii hyvin iltaan asti, mutta sitten alkaa napostelu. "Jos minä yhden leivän ottaisin." "Hei meillähän on suolapähkinöitä." "Tekee mieli jotain vaikka jukurttia." Kaikki napostelemani ei suinkaan ole epäterveellistä, keinona ei siis ole "Älä osta sipsiä, syöppö!" Ruokailutahtini vain kiihtyy iltaa kohti, eikä tällä ole mitään tekemistä sen kanssa, paljonko olen päivällä syönyt ja myöhästyikö lounas tai päivällinen. Pikemminkin ajattelen ehkä, ettei toki jukurtista mitään haittaa ole, onhan se suht kevyttä ja taatusti parempi vaihtoehto kuin popparit tai sipsit. Vain melkein täydellinen ähky päivällisen jälkeen pitää minut pois keittiöstä illan. Mutta kuka haluaa sellaista pahaa oloa?
- Epäterveellisyyksien ahminta; syömme pääasiassa perusterveellistä kotiruokaa, mutta sitten kun tilaamme pitsaa tai teemme ranskalaisia tai käymme grillillä, syön aina liikaa. Olen kuin pula-ajan lapsi ja ahdan itseni täyteen ruokaa, koska en voi tietää, milloin seuraavan kerran saan syödä. Näitä herkkuja.

Toiveita, jotka haluaisin toteuttaa (Heti!) mutta joiden pelkään jäävän haaveiksi tulevien lapsiperhehaasteiden takia (= siis peruslaiskuuteni takia, jonka käännän raukkamaisesti lasteni syyksi, kuten kuka tahansa vastuullinen vanhempi tekisi.)
- Säännöllinen liikunta, ja tällä tarkoitan sitä omaa aikaa liikuntakeskuksessa, en vaunulenkkejä ja vartin kotijumppia, joihin minun lienee tyytyminen ainakin alkuvaiheessa pojan synnyttyä.
- Riittävä uni, etten olisi liian väsynyt; mutta se vaatisi sen, että menisin ajoissa nukkumaan enkä notkuisi netissä puolille öin, koska joka tapauksessa joudun heräämään kuuden-seitsemän aikaan.

Tähän asti listani Paremmasta Elämästä on sisältänyt vain minun painolleni tärkeitä asioita. Meillä on kuitenkin nelihenkinen (kohta viisi!) perhe, joten minun parempi elämäni ei todellakaan määrity vain minun painoni kautta. Toki terveelliset elämäntavat ylipäätään auttavat jaksamaan paremmin, mutta on tässä paremmassa elämässä muutakin kehitettävää kuin minun henkilökohtaiset elämäntavat. Palaan noihin asioihin myöhemmin. Nyt alan viettää laatuaikaa lapseni kanssa ennen kuin muut heräävät.

sunnuntai 22. toukokuuta 2011

Voihan raskausajan diabetes!

Että semmoinenkin piti kohdalle osua.
Tunnelmat on sen mukaiset, pikkuhiljaa totuttaudun ajatukseen, että 
sairastuinpa sitten kesken matkan tautiin, jonka elämäntavat olisivat 
voineet ehkäistä. Eniten tässä harmittaakin se, että edelliseen 
raskauteen verrattuna mikään muu riskeistä ei ole muuttunut kuin ikä, ja 
elämäntapani ovat paljon paremmat nyt kuin silloin. Miksi sen piti iskeä 
nyt, kun muuten ruokailu ja liikunnan määrä ovat paremmalla tolalla kuin 
kaksi vuotta sitten? Sf-mittani kulki korkeammalla käyrällä viimeksi 
kuin nyt, ja sovitin kahden vuoden takaisia äitiyskesähousuja, joista 
nyt ostaisin kokoa pienemmät. Olin siis silloin läskimpi kuin nyt. Olen 
paremmassa fyysisessä kunnossa. Äitini oli jo silloin kakkostyypin 
diabeetikko. Olen vain kaksi vuotta vanhempi.
 
Nyt yritän muistaa mitata verensokeria oikeisiin aikoihin ja seurata 
mitä suuhuni pistän. Hyvinä päivinä pysyn hiilarieni kanssa sallituissa 
rajoissa, mutta olen huomannut, että raja on hyvin helppo ylittää. Kun 
syön vain välttämättömimmän enkä ylimääräistä, pysyn alle minulle 
määritellyssä maksimissa, mutta kun vetäisen yhden tai pari leipäpalaa 
liikaa, rajat paukkuvat. Voin siis tehdä sen pelkällä leivällä. Ei minun 
tarvitse mitään täytekakkuja siihen ylitykseen syödä. Tämä on pirun 
haasteellista.
 
 

sunnuntai 24. huhtikuuta 2011

Vauva se vain kasvaa

Kävin maanantaina glukoosirasituskokeessa. Heti jäin kiinni. Paastoarvo oli sen verran rajalla, että torstaina soitettiin neuvolasta, ja kutsuttiin tiistaina käymään. Harmittaa vähän, mutta ei sillä tavalla, että toivottavasti Vauvalla on kaikki hyvin, vaan niin, että enkö minä nyt tätäkään osannut? Onko perspektiivi vähän hukassa? Ja turha minun on rajalla olevasta arvosta harmitella ennen kuin käyn kuulemassa lopullisen tuomion. Ensi tiistainahan se sitten selviää. Joka tapauksessa huonomminkin voisi olla.

Vauva on alkanut pyörimään ja potkimaan oikein urakalla. 25. viikko on menossa, joten tilaa kaikenlaiselle aktiviteetille vielä on, mutta kokoa jo sen verran, että jumppaaminen tuntuu hyvin. Tiedämme myös, että vauva on poika. Se on aiheuttanut aika paljon hämmennystä. Miten tässä nyt näin pääsi käymään? Minä olen tyttöjen äiti. Pitääkö minun nyt ihan oikeasti opetella kokonaan uudet jutut, enhän minä osaa edes pestä poikaa! Joku työkavereistani (keski-iän ylittänyt, mies) sanoi kerran, että tytöt on lapsia ja pojat on poikia. Että hänellä on yksi lapsi ja kaksi poikaa. Kuulostaa kertakaikkiaan typerältä. Nyt pelkään, että ajattelen itse ehkä saman suuntaisesti. Että en olekaan saamassa Vauvaa vaan Pojan. Voi ei! Poika-uutisesta on nyt ehtinyt vierähtää muutama viikko, ja alan olla jo tottunut ajatukseen. Että voi Poikakin olla Vauva. Ja ovat pojatkin suloisia, edes pienenä. Ja mitä näitä nyt onkaan.

Toinen huoli tämän oman suhtautumiseni lisäksi on muiden suhtautuminen. En halua kuulla yhtään kommenttia siitä, miten meidän perhe nyt täydellistyy, kun saamme pojan, ja onpa hienoa, että meilläkin on nyt täydellinen perhe. Se on kaamea vääryys minun tyttöjäni kohtaan! Eikö muka minun maailman suloisimmat ja ihanimmat tytöt ole täydellisiä? Eikö meidän tyttölapsinen perheemme muka voisi olla täydellinen? Miten se poika sitä täydelliseksi tekisi, jos se ei tähänkään asti ollut? Silti ensimmäiset kommentit pojan täydellistämästä perheestä on kuultu. Toki monet liittävät monenlaisia arvoja lasten syntymään ylipäätään, mutta älkää aliarvottako minun tyttäriäni. He ovat erittäin arvokkaita sinällään, itsessään, tyttöinä, itsenään. On eri asia sanoa, että onpa mukavaa saada poikakin sukuun, kuin vihjata, että jopa on hyvä, että lähditte vielä yrittämään yhden kerran pojan tekoa. Ei me olla yritetty saada Poikaa. Meidän tyttömme eivät ole harjoittelukappaleita ennen täydellistä osumaa. Lapsilla ei pelasteta mitään, ei edes epätäydellisiä perheitä. Kyllä se on aikuisten tehtävä.

lauantai 23. huhtikuuta 2011

Miten teillä nukutaan?

Lapseni herätti minut tänä aamuna ennen puolta kuutta. Minä sanoin, että nyt nukutaan vielä, minä en ainakaan lähde minnekään kaksikymmentä yli viiden. Otin tytön viereemme, vaikka emme häntä ole vieressä nukkujaksi opettaneet. Syykin on selvä, ainakin kaikille niille, jotka ovat sänkynsä jakaneet miehensä lisäksi myös lasten kanssa. No sen verran vierasta se vieressä nukkuminen olikin, että tyttö pyöri ja etsi sopivaa paikkaa sillä seurauksella, että minä kirjoitan yksin olohuoneessa blogia kuudelta aamulla, kun lapsi nukkuu isänsä kainalossa täysin tyytyväisenä siitä, ettei tarvinnutkaan vielä herätä. Aikani katselin makuuhuoneen verhon laskosten värin muutosta auringon noustessa, ja totesin sitten, että eiköhän tämä nukkuminen ollut tässä.

Eilen illalla nukahdin nukuttamiseen, vaikka meidän tyttö on toistaiseksi ollut tosi helppo nukutettava. Se kymmenen minuuttia oman sängyn päällä pimeässä riitti tällä kertaa minullekin. Heräsin puoli kolmelta yöllä siihen, että vaatteet kiristivät. Meidän piti katsoa illalla boksilta pois muutama Supernatural, ja aloinkin miettiä, ettei minulla ollut tarkkaa muistikuvaa nukkumaan siirtymisestä. Itseasiassa en saanut päähäni, montako jaksoa olimme katsoneet. Minusta alkoi tuntua, että Supernatural-maratonini taisi ollakin vartin mittainen aloitus. Mieheni vahvisti asian, että näin oli päässyt käymään. Olisin mielelläni kysellyt häneltä enemmänkin. Oliko hän itse katsonut jaksot, oliko hän poistanut ne katsottuaan, missä vaiheessa hän oli todennut, etten ollut tulossa takaisin olohuoneeseen, oliko hänellä mennyt ilta pelaillessa xboxilla, vai oliko hänkin ehkä nukahtanut sohvalle minua takaisin odottaessaan? Näinkin on joskus käynyt. No koska olen mennyt illalla nukkumaan samaan aikaan kuin puolitoistavuotiaamme, ei ehkä ole ihmekään, että enää ei nukuta. Joku raja se on nukkumisessakin.

Toivon, että ehdin kuitenkin tämän pitkän viikonlopun aikana nukkua edes joku aamu pidempään. Niin se elämä muuttuu. Ennen pitkään nukkuminen tarkoitti nukkumista kahteentoista, nyt kahdeksaan.

lauantai 19. maaliskuuta 2011

No johan myrkyn lykkäs!

Saimme hääkutsun. Koko perheelle. Englantiin.
Vau. Ihanaa. Kamalaa.
Olen ihan innoissani. Kutsuja on esikoiseni kummi, minun vanha koulukaveri. Mikä oli ensimmäinen ajatukseni? "Pitää alkaa laihduttamaan, kesäkuuhun on vielä aikaa." Seuraava ajatukseni: "No pitää koittaa pitää paino tässä, eikä päästä nousemaan."

Siis mitä väliä minun painollani on juhlien onnistumiseen? Minä olen joka tapauksessa raskaana. Vasta kolmantena tuli mieleeni, että saanhan minä vielä lentää silloin, saanhan? Ihan äkkiseltään ajateltuna en oikein taipuisi vajaan kaksi vuotiaan ja teinin ja perfektionisti-miehen kanssa autoajeluun ja kanaalin alittavan tunnelin kautta Britannian maaperälle päätymiseen, varsinkaan viimeisilläni raskaana ollessani. Mutta häihin on päästävä, nämä kutsut ovat sen verran harvassa ja esikoisen kanssa ollaan suunniteltu lähtevämme Lontoossa kyseisen kummitädin luona käymään. Sikäli tämä tuli kyllä hyvään saumaan.

Hääkutsu sai minut kuitenkin huomaamaan, että turhamaisuus ei todellakaan ole listani viimeisenä, kun mietin painoani. Minun pitäisi nyt muistaa, että voin hyvin aloittaa laihduttamiseni elokuussa, eikä siihen ole aikaa edes kovin paljon. Puolivälissä mennään. Ensi viikolla on toinen ultra. Minulla on paljon tärkeämpiäkin asioita ajateltavanani kuin paljonko painan jossain raskauden vaiheessa. Tottakai haluan näyttää hyvältä, mutta eihän laihuus ole ainoa ulkonäkötekijä, eikä suinkaan se ratkaisevakaan. Kuka tahansa voi näyttää rumalta, jos ei tunne oloaan hyväksi. Siihen siis panostan, hyvään oloon.

Ensimmäisenä minun on kuitenkin varmistettava, että saan lentää.

lauantai 26. helmikuuta 2011

Miksi minäkin?

Olen pyöritellyt asiaa pidemmän aikaa. Olen kirjoitellut laihdutuspäiväkirjoja, miettinyt, miten saan itseni ja elämäni kuntoon. Olen harkinnut personal trainerin palkkaamista. Ovat vain sikakalliita, eikä minulla ole varaa maksaa sellaisesta, minkä tiedän itsekin: syö hyvin ja liiku aktiivisesti. Mutta miksi minäkin alkaisin kirjoittamaan laihdutusblogia? Eikö Internetin Ihmeellinen Maailma ole jo pullollaan sellaisia? Ja jokainen vetoaa siihen, että tämä onkin Minun projektini? Ehkä syy on juuri siinä. Tämä ON minun projektini ja Siskoni Projektia vierellä seuratessa olen todennut, että jokaisella on omat prioriteettinsa. Siskoni on kaivannut liikuntaa takaisin elämäänsä. Ennen aktiivinen liikkuja oli vain pysähtynyt. Painonhallinta on hänelle helpompaa, kun liikkuu aktiivisesti. On toki minullekin, kun liikunta tuo säännöllisyyttä elämään. Tykkään liikunnasta ja tykkään siitä liikkumisen jälkeisestä hyvästä olosta ja siitä että Tietää Tehneensä Jotain. Kuitenkaan se ei ole minun tärkein haasteeni. Minä haluan ruokailuni kuntoon. Vanhana kasvissyöjänä kaipaan koko ajan takaisin siihen entiseen, haluan parantaa ruokailutottumuksiani, ja se on Ensimmäinen ja Pääasiallinen tavoitteeni. Toinen, ja vielä tärkeämpi syy on se, että kaikkea ei vain pysty jäsentämään pelkästään päässään. Kirjoittaminen on ajattelemista, miettimistä, asioiden prosessointia, eteenpäin viemistä. Ehkä oivallan siis itsestäni jotain lisää. Se olisi ainakin suotavaa.

Mikä sitten tekee minun kirjoittamisestani erilaista kuin muiden nettilaihduttajien? Jos etsii jotain uutta ja erilaista, niin kannattaa ehkä jatkaa etsimistä. Minä kirjoitan omista lähtökohdista, omien kokemuksieni kautta, oman tietämykseni mukaan, ehkä pikemminkin tylsän analyyttisesti kuin viiltävän terävää havainnointikykyä ja säkenöivää älykkyyttä huokuen. Olen akateemisesti kouluttautunut ja pystyn suoltamaan mukatieteellistä jargonia sivutolkulla. En ole lukenut massoittain erilaisia blogeja ennen omaa aloitelmaani, en ole tehnyt vertailuja, mistä kukakin puhuu. Muutamia seurattuani osaan kertoa kyllä muutamia eroavaisuuksia. Minulla ei ole (eikä vähään aikaan tule) tavoitepainopalkkia, josta voi seurata laihtumistani. Minulla ei ole tällä hetkellä edes laihtumistavoitetta. Minulla ei myöskään ole linkkikokoelmaa urheilutapahtumista, joihin aion osallistua. En aio edes osallistua yhteenkään tapahtumaan. Mitä järkeä tätä on sitten edes kirjoittaa? Laihdutusblogi, jossa ei aiota tehdä mitään? Minä kasvattelen vatsaani, ei tässä muuta. Teen fyysisesti raskasta kotipalvelutyötä, enkä jaksa työpäivän päätteeksi lähteä liikkumaan. En jaksa, koska ei ole pakko. Olen raskausviikolla 18, ja koska olen lähtökohtaisesti ylipainoinen, vatsani pullottaa jo selkeästi, enkä mahdu vanhoihin housuihini. Valitettavasti koko vatsakumpu vain ei ole vauvaa, vaan suurin osa siitä on silkkaa viskeraalista rasvaa.

Odotan kolmatta lastani. Ensimmäisen tein nuorena ja hyväkuntoisena, ja lihoin koko hommassa yhteensä vain 11 kiloa. Lähdin vauvan kanssa sairaalasta 61 kiloa painavana, enkä koskaan ollut tuntenut itseäni niin läskiksi. En ollut koskaan painanut niin paljon, niin järkyttävän paljon. Nyt, 13 vuotta myöhemmin tuo 61 kiloa on tavoitepainoni. Toisen lapseni sain puolisentoista vuotta sitten. Painoa kertyi massiiviset 21 kiloa, joista ennätin pudottaa 17 kg ennen tätä uutta raskautta. Nyt yritän välttää jälkimmäistä kohtaloa ja pyrkiä pikemminkin ensimmäisen kerran lukemiin. Saattaa olla jo menetetty toivo, tällä hetkellä painoa on tullut jo seitsemän kiloa, ja yli puolet olisi vielä raskausaikaa jäljellä. Olen harjoitellut järkevää syömistä ja pahimman paheeni iltasyöpöttelyn katkaisemista jo yli vuoden, en siis ole ihan alkutekijöissä, mutta paljon tässä on vielä parannettavaa, että pääsen siihen tilanteeseen, että elokuun alkuun mennessä painoni olisi noussut vain toiset seitsemän kiloa.

Parempi Elämä ei tarkoita laihempaa vartaloa. Tiedän kyllä, että laihtua voi vaikka itsensä varjoksi olematta silti onnellinen. En ole harhainen ja luule, että se ei päde minun kohdallani. Minun Parempi Elämäni tarkoittaa sitä, että syön terveellisesti ja hyvin, en näe nälkää ja osaan herkutella kohtuudella. Tiedän, että hallitsemalla ruokailuani pystyn laihtumaan mutta myös tuntemaan itseni energisemmäksi, jolloin jaksan panostaa myös liikkumiseen. Liikunta tuo elämääni lisää etuja. Terveysriskit pienenevät, kuntoni kohoaa, oloni kohenee, olen edelleen energisempi, unenlaatuni paranee - pienten kanssa jokaisesta nukutusta minuutista on otettava kaikki irti. Kaikkea tätä tavoittelen muun elämänaktiviteettien ohella, ja pyrin sovittamaan projektini muuhun elämääni, en muuta elämääni projektini ympärille.