keskiviikko 27. heinäkuuta 2011

Sais tulla jo

38+5. Kolmas lapsi. Olisin niin valmis lähtemään synnyttämään, että välillä suunnittelen lähteväni ihan ilman supisteluakin. Sanoisin vain, että tuli semmonen tuntu, että nyt pitää lähteä. Tottakai ne käännyttäisivät ovelta takaisin ja sanoisivat, että on meillä oikeitakin asiakkaita, mutta kun minulla nyt sattuu olemaan tämä lähdön tarve. En jaksa enää odottaa, haluan, että tapahtuu! Kaamein ajatus olisi se, että tämä poika päättäisikin vetäistä tosi pitkän stintin ja pysyttelisi sisällä siihen asti, että lähdetään käynnistämään. Raskausdiabeetikoilla tuo raja on 41+3. Esikoiseni syntyi 41+4 ja ei naurattanut. Silloin en kuitenkaan ollut näin valmis lähtemään jo paria viikkoa ennen laskettua aikaa. Surkeaa tässä tilanteessa on myös se, että minulla oli pitkään tuntu, että ei tämä odota elokuuhun asti. Kyllähän minua supistelee ja kovasti, ihan oikeasti, mutta vain lyhyitä aikoja kerrallaan, tuskin tuntiakaan. Ei siinä vielä kovin paljon ehdi aueta. Jotenkin tuntuu, että on sitten tämäkin projekti jäissä vähäksi aikaa.

Toisaalta olen koko ajan aika väsynyt. Selittelen itselleni, että elimistöni vain valmistautuu synnytykseen ja lähtö voi olla siten ihan milloin tahansa. Oikeasti minua todennäköisesti väsyttää tämä päivästä toiseen jatkuva hiostava ukkosilma, missä rajujenkaan myrskyjen jälkeen ei viilene vaan jäämme uutta myräkkää odottamaan. Odottamaan, niin kuin tässä ei muuta tehtäisikään! Pelkkää odotusta vain tämä raskaana olevan arki.

En ole hirveästi viitsinyt tässä vaiheessa vielä valittaa kärsimättömyyttäni, koska haluan välttyä niiltä kaikilta kliseiltä mahdollisimman tehokkaasti. "Kyllä se sieltä ennen pitkää tulee, ei ole yksikään sinne jäänyt." "Vauva tulee, sitten kun on valmis syntymään." "Tiedäthän sinä ne kolme ässää, millä synnytystä voi edistää?" Hei ihan oikeesti, eikö äiti saisi olla edes yhtään malttamaton? Mitä tuollainen jargon ketään hyödyttää? Ja eikö ihan oikeasti voida olettaa, että se synnyttäjä tietää kyllä nämä samat kliseet? Antakaa olla! Minä haluan vain eteenpäin!

sunnuntai 24. heinäkuuta 2011

Retiisejä kipossa

Esikoiseni on ollut käytännössä koko kesäloman poissa kotoa. Mummoloissa ja serkkujen kanssa reissaamassa. Iso tyttö. Muutama kotiasia on kuitenkin selvästi unohtunut. Kotona ollessa kaikenlaiset hedelmät ja vihannekset ovat ihan tuttuja seuralaisia, ja varmasti varsinkin serkkujen kanssa myös. Mutta minut yllätti kysymys kesken naposteluni: "Äiti, miksi sinulla on - mitä nämä on?  - tässä kipossa?" "Ne on retiisejä, ostin ne napostelua varten." "Miksi?" Niin, siis, jos siinä samaisessa lasikipossa olisi ollut suolapähkinöitä tai karkkeja, ne eivät olisi aiheuttaneet ollenkaan ihmetystä. Mutta miksi kukaan haluaisi napostella retiisillä?

Olen nyt hiilareita vahtiessani koittanut löytää tavallisille omenille ja banaaneille niitä vieläkin parempia vaihtoehtoja ja retiisi on yksi hauska tuttavuus. Eniten tykkään pikkutomaateista, miniluumutomaateista pystyssä pellepurkissa. Minulla on kyllä myös ihan isoja kotimaisia tomaattejakin, joita olen alkanut syödä niin kuin omenoita, yksi kerrallaan, niin kuin lapsena. Ei siis vain viipaleina maksamakkaraleivän päällä. Ai niin, unohdin, olen raskaana, enkä saa syödä maksamakkaraa - määrääni enempää ainakaan. Retiisit ovat kuitenkin ihan kokonaan oma lukunsa. Niiden maku on niin kirpeä ja omituinen, että ne tosiaan vievät kaikki mieliteot mennessään. "Mitähän haluaisin syödä? No otanpa pari retiisiä tässä miettiessäni. Okei, en näköjään mitään muuta, tämä riittää minulle." Siis aivan loistava keino painonhallintaan! En siis pidä makua pahana, jos pitäisin, en söisi niitä. Se on vain niin erilainen kuin mikään muu, mitä suuhuni pistän, että makunystyräni menevät joka kerta shokkiin. Älä pliis syö enää muuta! Aivan ihanaa! :)

En ole viitsinyt hirveästi hiilareiden tai muunkaan ruokailun kanssa pingottaa, koska sokeriarvoni ovat olleet poikkeuksetta hyvät. (Johtunee siitä, että saan itse valita mittauspäivän...) Lisäksi viime neuvolakäynnillä terveydenhoitajani sanoi, että painoni ei ole noussut käytännössä juuri yhtään viimeisen kuuden viikon aikana. Olimme molemmat siihen tyytyväisiä, kasvonikin olivat kuulemma kaventuneet. Lisäksi olen niin tyytyväinen siihen, että painoni on edelleen vähemmän kuin edellisen raskauden jälkeen. Ja tämä paino sisältää vauvan. Äsken kanavasurffatessani näin maikkarin nettiotsikoista (?) että Jethro ei ollut päässyt painotavoitteeseensa: Kuka näin kuumalla jaksaa kaloreita laskea? HAH! Mikä loistava tekosyy! On niin kuuma, ettei jaksa laskea. En tiedä tästä projektista yhtään mitään, eikä minua se kiinnostakaan, mutta tämä julkinen selitys painonhallinnassa epäonnistumisesta: on niin kuuma, ettei jaksa laskea kaloreita... On ihanaa huomata, miten kaukana itse tuollaisesta ajattelusta on.

Pari kesää sitten - tai lisätään vielä kolmas, koska pari kesää sitten olin myös raskaana - olisin ajatellut itse täysin samoin. On niin kuuma, että on ihan sama, mitä syö, koska kuitenkin hikoilee kaiken pois. Joo just niin! Kuinka moni on koskaan hikoillut pitsan tai kebabaterian pois? Siis vain auringossa makaamalla? Samalla lailla selittelin liikkumattomuuttani. Näin kauniilla ilmalla olisi haaskausta mennä Elixian sisäliikuntatunneille. Makaan siis parvekkeella tekemättä mitään, lukemalla liikunta-aiheisia lehtiä ja ihmettelemällä, mistä saisi sen kesämökin, jonka pihassa voisi tehdä noita vesisankojumppia. Ei ole mökkiä, ei kannata siis yrittääkään jumpata. Huomautan vielä, että samaisena kesänä valmistauduimme elokuussa vietettäviin häihimme, enkä koko kesän aikana nähnyt tarvetta morsiusdieeteille tai pyrkiä kokoa pienemmäksi, koska "kesäisin en ole koskaan onnistunut painonhallinnassa". Mistähän johtui?

Nythän - tänä kesänähän - minulla on koko Elixian jäsenyys jäissä, koska en oikein taivu enää näillä viikoilla mihinkään laitteeseen ja ulkoliikuntakin taitaa olla vain lapsen perässä löntystelyä pihalla ja perhepuistossa. Mieleni on silti ihan eri sfääreissä. Tiedän, että tämä on väliaikaista, ja pääsen jatkamaan elämäntaparemonttiani kaikilla osa-alueilla, kunhan vauva on syntynyt, olemme toisiimme tottuneet ja olen riittävästi toipunut. Vaikka en bodypumpissa pärjäisikään (ei sitä tiedä, olisiko pitänyt vielä sittenkin kokeilla?) minä tiedän, että minulla on vaihtoehtoja. Sen lisäksi, että voin jumpan sijasta käydä kävelyllä (näissä kiloissa ja mitoissa se on totista treeniä sekin!), voin vaikuttaa painooni ja sen kehitykseen ruokailullani. En minä tiedä, montako kaloria on hampurilaisateriassa, makaronilaatikossa tai kilossa banaaneja. Mutta minulla on käsitys siitä, mikä on terveellisempää kuin jokin toinen vaihtoehto. Mitä mieluummin hikoilisin pois auringossa maaten. Mistä saan syötyäni hyvän olon, ei vatsanpuruja ja morkkista. Minulla on vaihtoehtoja. Suolapähkinöiden sijaan retiisejä kipossa.

torstai 21. heinäkuuta 2011

Sitku-elämää


Kesän reissut ja kiireet on ohi ja nyt ei ole muuta tekemistä kuin odottaa vauvaa. Voi että on tylsää! Aika matelee, kun laiskanpulskea välttelee kaikkea tekemistä. Raskaus on oikeasti ihan loppusuoralla. 37+6. Terveydenhoitajakin on neuvolassa sitä mieltä, että tämä ei välttämättä laskettuun aikaan asti odota. Välillä supistelee kovaa ja kipeästi, mutta ei vielä niin pitkään kerrallaan, että olisin miettinyt, joko pitää lähteä. Yhden kerran olen kellottanut, ja kyllähän se vähän pisti miettimään, kun supistusten väli oli 7-10 minuuttia, mutta 45 minuutin kohdalla sekin löyly sitten loppui. Ei siis vieläkään vauvaa. Noh, kuukauden kuluttua varmasti on.

Vauvan odotuksen lisäksi odotan kaikkea sitä, mitä alan taas tekemään, sitten kun en ole raskaana. Alan taas laihduttamaan. Ja liikkumaan. Olen taas aktiivinen. Ilon kautta. Jatkan elämäntapamuutosprosessiani. Sitten kun. Minulla olisi kyllä paljon tekemistä tässä ennen vauvan syntymääkin. Pitäisi laittaa pikkuisen vaatteet valmiiksi ja pystyttää sänkyä ja hakea vaunukoppaa ja turvakaukaloa varastosta, kaikkea sitä, siivotakin. Mutta minä sitkuttelen. Ajattelen mieluummin, että sitten kun vauva on syntynyt, minusta tulee yhtäkkiä tosi aktiivinen kaikessa, mihin nytkään ei ole aikaa. Toisaalta ei se pelkästään ajasta ole kiinni vaan tekosyistä ja laiskuudesta, mutta ehkä ajattelen niin, että kun en nyt voi käydä pumpissa ja xyclingissä, en voi sitten kaappejakaan siivota. Tai tyhjentää astianpesukonetta. Tai viedä roskia. 

Ostin itselleni keittiöön radion. Että Sitten Kun alan viettämään aikaani keittiössä puuhaillen niin kuin kuka tahansa kodinhengetär, minulla on musiikkia viihdykkeenä. HAH! Laite odottaa neljättä päivää myyntipakkauksessaan eteisen lattialla sitä, että saisin siivottua sille tilaa joltain pöydältä. Samalla lailla ajattelin, että Sitten Kun olen äitiysvapaalla, minulla on aikaa kirjoitella blogiani vaikka joka päivä, ja voin tehdä sen ruokapöydän ääressä, koska olen kotona ja ehdin siivota, myös sitä ruokapöytää. HAH! Päiväni kuluvat 1-vuotiaan ulkoilluttamisessa ja yhteisillä päiväunilla. Lopun aikaa istun facebookissa ja pelaan frontiervilleä. Vielä ei ole lapsi jäänyt ruokkimatta pelaamisen takia, mutta ruokapöytää en ole siivonnut. Enkä monta muutakaan kohdetta, mitä olen suunnitellut. Enkä siivoa tulevaisuudessakaan, jos tähän ei muutosta tule. Motivaatiota on turha odotella mutta jos jonkinlaiseen ruotuun itseni saisin tästä sohvalla makoilusta.

Oikeasti olen aika väsynyt. Kaikkeen. En siivoa, koska en usko, että saan mitään kuitenkaan aikaiseksi, tai ainakaan kaikkea. Tarvitsisin jonkun ulkopuolisen tänne siivoamaan. Laittamaan tavarat paikoilleen. Himohamstraaja-interventio. Harmi sinällään, että meillä ei ole rotta- tai torakkaongelmaa ja lattiallakin mahtuu kulkemaan, niin en saa tänne sitä kuvausryhmää, joka laittaisi kaiken kuntoon, ja ainoana haittana olisi julkinen nöyryyttäminen. Sillä siisti -ohjelmakin kävisi. Siinä ei sentään tarvitse uhkailla lasten huostaanotolla, sisäilmaongelmat riittävät. Tilanne on aikalailla lohduton, ja ehkä juuri siksi se saakin jatkua tällaisena. Koska olen liian väsynyt yrittämään.

Osana sitku-elämääni on myös se, että vauvan synnyttyä en olisi enää näin kömpelö ja väsynyt. Ainakaan samalla tavalla. Pystyisin kumartumaan lattialle laittamaan eteisen kengät järjestykseen, taipuisin kurottelemaan astiakaapin ylemmille hyllyille. Kyllä minä tiedän, että elämä pienen vauvan kanssa ei ole sitä kaikista ehtivimpää aikaa, ja kun pienellä on pieni isosisko, minulla riittää kyllä puuhaa näissä kahdessa ilman kodinhengetär-paineitakin. Enkä minä paineita otakaan. Mutta toivoisin silti olevani vähän ahkerampi ja vaateliaampi itseäni kohtaan. Kohti Parempaa Elämää voisi tarttua juuri tähän ongelmaan. Viis painosta, viis kodin siisteydestä, viis monesta muustakaan asiasta, niin kauan kuin en vaadi itseltäni tarpeeksi. Kyllä minulla olisi oltava joku taso, jota tavoitella. Sittenhän ne muutkin asiat alkavat sujua. Sitten Kun. :)