keskiviikko 31. lokakuuta 2012

Penikkavinkki

Eilisestä asiantuntijuuslistauksesta unohtui tämä urheilulääkäriosuus, eli mitä tehdä kipeille penikoille? Piti oikein arkistosta katsoa, milloin olen viimeksi penikkakipua valittanut, koska se ei enää ole mikään ongelma. Syyskuun puolivälissä. Olin silloin hierotuttanut jalkani kuntoon ja lähdin vain lenkille liian pian.

Olen kokeillut jalkoihini jos jonkinlaista hoitomuotoa. Lenkin jälkeen suihkussa olen vuoroin kuumalla vuoroin kylmällä vedellä suihkutellut lihaksia. Alkuperäinen vinkki oli mennä uimahalliin ja vaihdella kylmävesialtaasta saunaan ja takaisin. Olen venytellyt pohkeita suoralla polvella ja polvi koukistettuna, olen venytellyt kaikkia jalan alueen lihaksia, mitä olen keksinyt venyttää. Olen irroitellut lihasta sääriluusta, työnnellyt pois päin, koittanut pehmittää. Olen käyttänyt pilatesrullaa ja halkaisijaltaan pienempää lötköpötkönpätkää. Jalkojani on hierottu sekä klassisen hieronnan että kalevalaisen jäsenkorjauksen keinoin.

Ostoslistallani on ollut kylmävoide jo kesän alusta asti, mutta aina se on unohtunut. Syyskuuhun asti. Sitten vihdoin muistin sen ostaa ja se on kuulkaa hyvä aine. Ei ole penikat olleet kipeät sen koommin! Ei sitä turhaan suositella! Ihan uskomattoman tehokas aine! Ei ole tarvinnut tuubin suulta sinettiäkään vielä poistaa ja  penikkaongelma on hoidettu. Kannattaa kokeilla!

KYLMÄGEELI RATIOPHARM  150 ML lihas- ja nivelkipuihin.

tiistai 30. lokakuuta 2012

Asiantuntija

Kävin tänään kahden tunnin ajan lykkimässä rattaita läpi tuulen ja tuiskun. No ei siellä oikeasti tuiskunnut, loskaiset oli tiet ja se teki rattaiden työntämisestä raskasta ja kävelystä lipsuvaa. Mietin ennen lähtöä, laittaisinko talvikengät vai lenkkarit. Päädyin lenkkareihin, koska talvikenkäni eivät ole kovin hyvät parin tunnin kävelylenkille. Oikea vastaus olisi ollut kumpparit tai sisäliikunta. Sukat kastuivat ja jalat jäätyivät. Nyt olisi ollut hyvä olla sykemittari mukana, niin olisi saanut ihan erilaista dataa pelkästä kävelystä. :)

Minusta tulisi erinomainen autokoulunopettaja. Tai liikennepoliisi. Kyllä minä tiedän, miten siellä liikenteessä kuuluu käyttäytyä. Yksi volvokuski meinasi olla toteuttamatta väistämisvelvollisuuttaan. Minä olisin voinut hänet ihan vaikka rinnuksista nostaa siitä autonratista keskustelemaan, että pitääkö silloin kiihdyttää, jos näkee lastenrattaat suojatiellä. Onnekseen ymmärsi jatkaa matkaa eikä jäänyt enempää riitaa haastamaan.


(Tuleehan liikenneasiantuntijallekin tosin joskus virhearviointeja siitä, miten kaukana auto mahtaa olla, ja miten kovaa se sattuu ajamaan, mutta tämä tosiaan kiihdytti ehtiäkseen "antamaan opetusta välinpitämättömälle mammalle". Mutta minä en ole mamma, enkä tosiaan ole niitä äitejä, jotka sanoo, että mennään vaan tien yli, kyllä ne väistää, kun meillä on rattaat.)

Toisinaan tulee mieleen, että pitäisi osallistua jollekin sauvakävelyn tekniikkakurssille ihan vain siksi, että voisi tarvittaessa sanoa vastaantulijalle, että se tekee väärin ja näin olisi parempi. Tänäänkin tuli mieleen. Mutta ehkä se herra ei huitonut niillä sauvoilla niin rivakasti, koska väylä oli kapea ja hän ei halunnut osua minuun? Mutta siellä tekniikkakurssilla kyllä kerrottaisiin, ettei niillä oikein huidottuna voi osua vastaantulijaan.


Kävin vuosia sitten elixian juoksukoulussa. Ns. luento-osuudet olivat kyllä hyviä, saatiin salitreeni- ja venyttelyohjeita, jotka tukivat juoksuharrastusta, mutta se juoksupuoli oli sitten sellaista yhteislenkkiä "käydään nyt heittää tuosta tuommonen vitosen lenkki" ja "no oishan se hyvä käydä pari muutakin kertaa viikossa lenkillä, että kehittyis". Että ei siellä juoksemaan sinänsä oppinut, kun ei niillä silloin sellaisia resursseja ollut. Olen kyllä siinä käsityksessä, että ne juoksukoulut ovat nyt kehittyneet huomattavasti yksilöllisempään suuntaan?

Yksi asia jäi mieleen siellä juoksutekniikasta. Markalla saa markan tuotteen ja ilmaiset neuvot on juuri niin arvokkaita kuin paljonko niistä on maksanutkin, mutta pistänpä juoksuasiantuntijana tämänkin neuvon jakoon, tasan saman verran itsekin siitä aikanaan maksoin. Nimittäin meidän ohjaaja oli itse SM-tason juoksija ja kertoi, että hänellä oli ollut alkuun vaikeuksia pitää jalat omilla radoillaan; että jalat meinasivat lähteä vispaamaan sivuille ja miten milloinkin. Hänen valmentajansa pisti hänet juoksemaan peukalot pystyssä ympäri rataa, koska silloin kun kädet eivät vispaa, jalatkaan eivät vispaa. Käsiä ei siis kuulu viedä vartalon eteen sivuttain vaan niiden kuuluu kulkea edestakaisin vartalon sivuilla. Peukut pystyssä juokseminen auttoi keskittymään.

Huomaatteko eron? Tottakai ylävartalo myötäilee liikettä, mutta ei sitä tarvitse hartioista asti liioitella. Kuva täältä
Tämäkin on tullut silloin tällöin tuolla kävellessä mieleen, kun vastaan tulee jos jonkinlaista juoksijaa. Sillähän ei tietenkään ole tässä nyt merkitystä, miten minä itse eteenpäin hiivin ja silti kutsun sitä juoksuksi. ;) Se joka osaa, tekee, se joka ei osaa, opettaa.

Minä olen aina halunnut olla asiantuntija. Sosiologia on siihen omiaan. Ihan itse saa määritellä, minkä alan asiantuntija sitten on. Voin tässä hetkessä olla ihan hyvin laihdutusasiantuntija, juoksuasiantuntija, sauvakävelyasiantuntija, lastenkasvatuksen asiantuntija, liikenneasiantuntija. Vain taivas on rajana. Toisaalta minut on opetettu nöyräksi rivikansalaiseksi, omasta erityistaidostaan ei saa ylpeillä. Jotenkin olo tuntuu typerältä, jos aikoo olla muita neuvomassa. Ihan niin kuin ette tietäisi näitä jo itsekin. Mutta ei ihan kaikki tiedä ihan kaikkea.

Tässä muutamia trivial pursuit voittojani, niille jotka eivät vielä tiedä ihan kaikkea:
- Jokainen armeijan käynyt mies tuntee laulun, joka alkaa: Kasarmimme eessä suuri portti on. Laulun nimeä useimmat eivät tiedä. Se on Lili Marleen.
- Vanhin Suomessa julkaistu sarjakuvakissa ei ole vuonna 1978 syntynyt Karvinen vaan Felix-kissa.
- Filippiinien kansalliskieli on pilipino.
- Suomessa bändeille huudetaan Soittakaa Paranoid! Jenkeissä vastaava pyyntöbiisi on Lynyrd Skynyrdin Free Bird.



maanantai 29. lokakuuta 2012

Laiska töitään luettelee...

Olen siivonnut ja pessyt pyykkiä, järjestellyt kaappeja, jopa pahamaineista vaatehuonettamme ja leikittänyt lapsia ulkona, nyt kun on luntakin millä leikkiä. Se on kuulkaa jollain tavalla hassua, kun heti kun ulkona alkaa valjeta, pätkä seisoo tuolin päällä keittiön ikkunassa ja yrittää lasin läpi nuolla uutta, lumista maisemaa. Voitte vain kuvitella, miltä se ikkuna nyt näyttää. Kämmenen jälkiä, räkää ja kuolaa... Nice. Elämän jälkiä. Ei sillä reppanalla viime talvelta mitään muistikuvia olekaan, eikäpä se paljon lumessa ehtinyt leikkiäkään, kun ei osannut kontatakaan. Mutta mikä puuttuu listasta? Reipas liikunta raikkaassa ulkoilmassa? Totaalinen raudan vääntäminen salilla? Ei edes pilatesta.

Joo hiljaista on ollut liikuntapuolella ja siitä suoraan seuraten vähän vilkkaampaa ruokakaapeilla. Perjantaina väänsin vihdoin itseni salille, edellinen kerta oli siis edellisen viikon tiistaina. Kymmenen päivää taukoahan on jo käytännössä katsoen kaksi viikkoa, käytännössä puoli kuukautta, käytännössä ihan hirveeen pitkä aika? No on se kotona laiskottelua kyllä enemmän kuin tarpeeksi. Eilen sitten alkoivat jo juoksuvaatteetkin huudella, että etkö sinä oikeasti aio meitä enää ikinä käyttääkään? Ihan kokonaanko olet meidät hyljännyt? Tänään menen juoksemaan. Eka kertaa lumella.

Vaikka olen ennenkin juoksennellut enemmän tai vähemmän säännöllisesti, en ole talviaikaan tainnut koskaan vetää lenkkareita jalkaan juoksutarkoituksessa. Talvisin on kävelylenkit riittäneet. Nyt näyttäis mittari nollaa, eilen oli ajoväylät kyllä sulat, mutta saapa nähdä, minkälaisessa peitteessä tiet on, kunhan ilta saapuu ja meitsi painelee lenkille. Mikä siinä on, että heti kun lumi tulee, ilmakin tuntuu kylmemmältä, vaikka on sen saman muutaman astetta vain pakkasella kuin ennen lumiakin? Tekisi mieli pukea kaikki vaatteet päälle, mutta eiköhän siinä juostessa (vaikka kuin hitaasti juokseekin) lämmin jossain vaiheessa tule?

Pilateskin oli syyslomalla mutta eilen oli taas reenivuoro, ja oli kyllä ihan sairaan raskasta. Venyteltiin siinä liikkeiden lomassa melkosen hyvin myös, mutta ei todellakaan lempeää venyttelyä koko puolitoistatuntinen ollut. Lisäksi meinasin menettää henkeni (tai toivoni) askelkyykyissä, ihan tavallisissa tutuissa ja turvallisissa askelkyykyissä, koska olin perjantaina treenannut salilla jalkoja. Onneksi en ollut ainut, ryhmämme ainut mies valitteli tunnin jälkeen, että edellisen päivän jalkatreeni painoi jaloissa ihan liikaa. Raskainta oli kuitenkin vatsan puolella. Ihana tunne, kun tietää, että jatketaan tätä, ja tää pötsi pienenee.

Tämmösen löysin täältä. Olihan se pakko kopioida. Toi Boromirkin on niin ihana. :)
Aamulla oli telkkari jäänyt kolmoselle ja Studio55:ssä oli joku geriatri (?) jumppaamassa. Lapset paineli leikkimään toiseen huoneeseen, niin minä huomasin laittavani hullujen akkojen jumpan pyörimään, kun joku inspiraatio iski. No ihan viisi minuuttia sainkin rauhassa ennen ensimmäistä riitaa lämmitelläkin, mutta ihmeen hyvin molemmat pysyivät tieltä pois, pari kertaa jouduin vain keskeyttämään, mutta sainpahan itsekin samalla vähän vettä huikata. :) Kädet tärisee punnerrusten jäljiltä vieläkin. <3 Enköhän minä tästä vähän aktiivisemmaksi muutu taas, kun on tullut taas lepäiltyä ihan turhan takia. Mulla pitäisi vain olla joku selkeä, konkreettinen tavoite.

sunnuntai 21. lokakuuta 2012

Uni paras lääke on...

Pikku-ukko on heräillyt taas viiden ja kuuden välillä, ja se määrittelee yleensä, paljonko olen päivisin jaksanut tehdä. Tällä viikolla vastaus on ollut: en paljoakaan. Tiistaina kävin salilla, sen jälkeen en ole tehnyt muuta. Torstaina kävi vertavuotava, lääkärikäyntiä vaativa kaatumisonnettomuus pienimmäiselle, ja sekin on vetänyt vähän tunnelmaa alas. En ole oikein löytänyt itsestäni sellaista tekijä-vaihdetta. Eilen meille tuli yövieraita, ja taistella piti itsensä kanssa, että sain siivottuakin. Ei minun tapaistani. Tai no, siivouksen välttely on, mutta tämä vetämättömyys.

Syömiset ei ole menneet niin perseelleen kuin liikkumiset, mutta yhtenä päivänä kyllä piti ihan kerrata, että mitäs minä olen tänään oikein syönyt, kun tuntuu, että kaikki on huonosti ja sama jatkaa huonolla linjalla. Sekään ei ole ollenkaan minun tapaistani. En yleensä lyö läskiksi loppu päivää, jos jonkun huonon ratkaisun teenkin. Koska elämääni ei ole oikeastaan koskaan kuulunut pitkiä mässäilyputkia, en ole tullut oppineeksi sellaista antaa mennä vaan -asennetta, että oikeasti pystyisin tekemään tuhoa tuhansien kilokaloreiden verran. Kummallisinta tuossa päivässä oli se, että en ollut oikeastaan edes tehnyt mitään ruokamokaa, olin vain juonut yhdet välikahvit (yhden kurkulla ja paprikalla päällystetyn ruispalan kanssa) enemmän kuin tavallisesti. En ymmärrä mistä sellainen sokka irti -ajatus oikein päähäni tuli. Kai sillä on jotain tekemistä tämän väsyneisyyden kanssa.

fitspoholic:

All it takes!!
More Fitspo wallpaper here

En ole myöskään kuullut lenkkareiden huutelevan minulle mitään, eikä kylpyhuoneessa kuivumassa roikkuvat juoksuvaatteet herätä minussa mitään tunteita. Olen vain ja odotan, että tulee ilta, ja pääsee taas nukkumaan. Enkä minä nyt loppujen lopuksi ihan toivottoman väsynyt ole. Miehellä on työaamuina kello soimassa 6:10, mutta tuossa juuri eilen sanoi, ettei muista, milloin olisi tarvinnut herätyskelloon herätä, kun poika hoitaa sen homman. Useimmiten minä olen saanut jäädä hetkeksi vielä nukkumaan, yleensä minä hoidan vain nämä viiden aamut, että mies jaksaisi vähän sitten töissäkin skarpata.

Mieli on hyvä. Tämä ei ole nyt mitään syysmasennusta. Viekö vain vähenevä valo niin paljon virkeyttä, etten ehdi sitä kahvilla päivän aikaan paikata? Joskus naureskelin, että minun ja veljeni ero oli siinä, että minä sanoin: Kylläpäs väsyttää, taidanpa keittää kahvia. Ja veli sanoi: Kylläpäs väsyttää, taidanpa käydä pikku päikkäreille. Kyllä mulla vähän ikävä niitä yhteisiä päiväunia on, kun lapset nukkuivat yhtä aikaa, niin itsekin sai puoli tuntia, tunnin, kaksikin tuntia paikata yöllisiä velkoja. Nyt kun pienimmäinen ei enää nuku niin paljon, hän ei myöskään ole vielä väsynyt silloin, kun toisen pitäisi päästä nukkumaan. Useimmiten hän sitten valvottaa meitä kaikkia, eli ei malta pysyä hiljaa sen aikaa, että sisko nukahtaisi. Tai minä. Antaisivat edes minun nukkua. :)

Torstaisesta kaatumisesta vielä sen verran, että häpeämättömästi käytin sitä kyllä tekosyynä kaikkeen mahdolliseen. En voi siivota, koska olen niin järkyttynyt. En voi ajatellakaan lenkille tai salille lähtöä, koska minun pitää olla kotona tarkkailemassa lasta (ei edes tarvinnut tarkkailla, ja sitäpaitsi mies oli tullut kesken päivän kotiin töistä, koska käskin) ja ehkä kaiken huippu: Kyllähän järkytykseen pitää suklaata voida syödä!  Nyt tästä pitäis vaan nousta ja kääntää katse kohti tulevaa viikkoa.

fitspoholic:

This is my favourite wallpaper yet :)
Hope you love it too lovelies :)
More Fitspo Wallpapers here

keskiviikko 17. lokakuuta 2012

Salia ja jumppaa

Syysloman takia kolmevuotiaan kerho on lomalla tämän viikon ja niinpä parintunnin rataslenkkini vaihtui eilen kahdenkymmenen minuutin zumbaksi ja kehnoksi yritykseksi tehdä vähän vatsalihasjumppaa. Jätkänpätkä nimittäin halusi mennä selän taakse joka kerta, kun lapaluuni maasta irtosivat. Samoin hän halusi pyöriä minun ympäri zumban tahtiin. Siinä on hankala sivuaskelta ottaa, kun pitää yksivuotiasta väistellä. No minä ajattelin, että eiköhän tämä ollut nyt sitten tässä.

Venyttelin vähän paremmin kuin jumppasin, kerrankin kaikki lihasryhmät läpi. Mallia otin täältä, tykkään selkeistä ohjeista, joissa on malli-ihmisen lisäksi vielä luurankokin näyttämässä, mihin lihakseen venytys vaikuttaa. En asu Joensuussa, enkä ole sieltä kotoisin, joten en tiedä, onko tämä Niko muuten mistäänkotoisin, mutta ei kai se ihan kokonaan huono voi olla, kun on noin hyvät venyttelyohjeetkin. :)

Illalla avautui kuitenkin mahdollisuus käydä salilla. Siellä oli naisten vuoro, joten kävin siellä eka kertaa yksin. Hassua. Olen kulkenut ryhmäliikuntatunneilla sen seitsemän vuotta yksin, ja nyt tuntui orvolta mennä itsekseen viereisen talon alakertaan. :) Mutta sali oli pimeänä, niin eihän siinä oikein muuta kuin valot ja radio päälle vaan ja töihin. Tällä kertaa sinne tuli sitten kaksi muutakin raudanhalveksujaa, tosin taisin häiritä heidän ikiomaa naistenvuoroaan, kun tunnelma muuttui enemmänkin vaivautuneeksi. No, minä keskityin omaan työhöni ja jätin keskusteluyritykset sikseen, ja tein napakan ylävartalotreenin. Ja aion mennä tulevinakin naistenvuoroina häiritsemään henkilökohtaisia salivuoroja.

Tänään menen kalevalaisen jäsenkorjauksen harjoitushoitoon. Pääsen seuranta-asiakkaaksi hierojalleni, joten saan kolme eri hoitokertaa seuraavan kuuden viikon aikana. Olen sen verran jäykkälihaksinen ihminen, ettei tuo kalevalainen kokonaan minun vaivojani hoida, mutta toisaalta se sellaisena pehmeämpänä hoitomuotona hyvin täydentää hoitokokonaisuutta. Tai en minä tiedä, onko se pehmeämpi, mutta erilainen se ainakin on kuin klassinen hieronta.

lauantai 13. lokakuuta 2012

Hyviä unia




Näin unta, että minulla oli toinenkin blogi, jossa keskityin hyvinvointiin, kun Lyijypallo vain laihduttaa ja laihduttaa. Se oli muuten mintunvihreätaustainen ja olin kirjoittamassa metelistä ja hiljaisuuden kaipuusta. (Taisi lapset olla jo hereillä isän kanssa olohuoneessa...?) Unessa olin saanut seitsemän uutta lukijaakin, vaikka edellisen kerran olin päivittänyt ystävänpäivänä.Oisko ehkä ihkua olla suosittu? ;)

Mutta eihän Lyijypallo vain laihduta ja laihduta, Lyijypallo on vain ottanut itseään niskasta kiinni ja ajatellut sellaista asiaa, että vuosi sitten olin hyvin motivoitunut pudottamaan raskauskiloni pois viimeistäkin myöten, mutta sitten se jäi, kaiken arjen alle. Nyt motivaatio on vähintään yhtä kova, ja tällä kertaa minulla on vähemmän tekosyitä varattuna. Oman itsensä sabotointi, josta Elikin kirjoitti, on edelleen läsnä, mutta luullakseni tunnistan tilanteet paremmin. Aiemmin. Ehkä jopa etukäteen.

Hyvinvointiahan tämä silti ennen kaikkea on. Enhän minäkään halua pudottaa painoani voidakseni huonommin. Tavoitteet ovat edelleen samat: Kevyempi ja terveempi olo. Kunto huonosta keskinkertaiseksi (ja siitä ylös). Vatsalihakset takaisin kuosiin. Eihän se varsinaisesti hyvinvointia haittaa, jos siinä samalla normaalipainon saavuttaa?

torstai 11. lokakuuta 2012

Päivä kuvina

Herätys klo 4:41. Epäreilua!

Aamupala. Yksi pieni muumimukillinen kahvia on ihan liian vähän tämmöisinä aamuina.

Onneksi pikkupoika nukkuukin välillä. Ensimmäiset päiväunet klo 9:30. No nukuttiin me aamulla sohvalla puolisen tuntia, kuudesta puoli seitsemään.

Postin avaamista. Todellakin aion vastata: Read and weep, yliopisto, read and weep!

Puoliksi syöty lounas. En selvästikään ole tottunut ottamaan annoskuvia :)

Höyrytysonnettomuus. Note to myself: tarkista, onko vettä ja miten kuumalla levy on ennen kuin lähdet lastenhoitopuuhiin kesken ruoanlaiton.

Meillähän syödään vain terveellistä kotiruokaa!

Huono Äiti on viime aikoina pitänyt yllä kotiäiti-keskustelua, mm. avaamalla aiheesta kotihoito voittaa päiväkotihoidon, ja nyt viimeisimpänä puuhaten torkkupeittoa kotiäitejä laiskoiksi arvostelleelle, työaikana torkkuja ottavalle ylijohtaja Juhana Vartiaiselle. Minun työpäiväni alkoi kaksikymmentä vaille viisi aamulla ja loppui vartin yli yhdeksän illalla, ja todellakin laiskottelen päivän aikana. Ei ammattijalkapalloilijatkaan täysillä juokse koko 90 minuuttistaan. Pesin myös pyykkiä, mutta sitä en halunnut valokuvata, ja meinasin siivota keittiön, muttei huvittanut.

Hullujen akkojen jumppa ft. Anne ja Katja. Tällekin on aikaa, kun pienin lähti isin kanssa sedän luo, esikoinen häipyi kaupungille, ja keskimmäinen katsoo tietokoneelta pikku kakkosta.

Lapset söivät sedän ostamaa pitsaa, minulle porkkana-tonnikala-munakas ja päivällä savustettuja vihanneksia.
Iltarahkasta ei vieläkään valokuvaa. Kerkesi mennä ennen kuin muistin kameran. Ulkonakin käytiin mutta kamera ei. Joku toinen kerta sitten.

keskiviikko 10. lokakuuta 2012

Tekemisen meininkiä, ainakin periaatteessa :)

Tervetuloa uudetkin lukijat! Kahdenkymmenen maaginen raja on saavutettu. Hienoa, rohkeasti mukaan vaan! ;)

Ajattelin palata painonpudotuksen pariin. Ajattelin käydä vaa'alla joka lauantai. Etten aloittaisi viikonloppumässäystä jo perjantaista. En ole vaa'an orja vaan hyväksikäyttäjä. Kun punnitsee itsensä tarpeeksi usein, löytää aina arkistoista sen huonomman painon, johon verrata, ja siten ei oikeastaan etene. Vaikka kesän perusteella voin kyllä sanoa, että jo se, ettei paino nouse, on hyvä suoritus.

Niinpä ajattelin, että kokeilen tätä virallista vaakalauantaita nyt vaikka loppuvuoden. Ja samalla sovin itseni kanssa, että pudotan kilon. Kun kerroin tästä lähisiskolleni, hän kysyi: "Ai siis viikossako?" No ei, vaan elämässä. Tavoitteeni on pudottaa yksi kilo. Kun sen saavutan, mietin, mitä sitten otan tavoitteekseni. Kolmekin kiloa on ollut vaikea saada pois, kolmestakin kilosta on tullut valtava taakka, saati sitten viidestä tai kymmenestä. Niinpä minä pudotan kilon ja katson sitten, mitä seuraavaksi.

Vaaka LB 039-SA762.101.9009

En ole ajatellut heittää terveellistä elämää ja hyvinvointia mihinkään ja "alkaa laihduttaa". Aion vain seurata vaakalauantaisin, elänkö sittenkään niin terveellisesti kuin kuvittelen, ja olisiko aihetta tehdä muutoksia. Yksi haastava työ minulla on edessäni: miehen tarjouksista kieltäytyminen. Olen viimeiseen asti sitä mieltä, että olen yksin vastuussa liikakiloistani, enkä (valitettavasti) voi syyttää miestäni lihottamisestani, vaikka kuinka houkuttaisi.

Mutta vaikka päivisin teenkin viisaita valintoja, illat ovat minulle hankalia. Kun mies hakee itselleen leipää sohvalle, minunkin tekee mieli. Kun sanon hänelle, että herkuttele vain itseksesi, osta vaikka karkkia, ei minua haittaa, minun tekee silti mieli. Siitä lähtee sitten se "eihän yksi ylimääräinen leipä mitään haittaa", "no kai minä pari karkkia voin maistaa", "kyllähän yhtenä iltana (ja toisena, ja sitä seuraavana) voi vähän rennommin ottaa..."

Yllättävä laihdutusvinkki: Vaihda kuivatut hedelmät kermajuustoon!

Toinen puoli on sitten tämä "Mä tein sullekin leivät tässä samalla." tai "Kiva sä tulitkin jo lenkiltä, mä en jaksanu ruveta laittamaan ruokaa, niin mä tilasin pitsat." tai "Tein sulleki annoksen jo valmiiksi." tai "Mä ostin meille viinerit kahvin kanssa." ja mitä näitä nyt on. Kun toinen hyvää hyvyyttään... Vaikka itse ei haluaisi, eikä edes tekisi mieli. Välillä mietin, että ihan hyvyyttään vai pahuuttaan? Vaikka kuinka sanon, että anna minä teen itse annokseni ja anna minä itse päätän, haluanko leipää tai pitsaa tai viineriä, älä päätä minun puolesta, mitä minun pitäisi suuhuni laittaa. Kun olen niin tolkuttoman huono kieltäytymään näistä, kun sitten toiselle tulee paha mieli... Mutta ihan aikuisten oikeasti: Onko se tarkoituksenmukaista, että minulle itselleni tulee sitten paha mieli? Tuskailin tätä joskus siskolleni, joka sanoi, että painut vain ovesta pihalle ja sanot, että tulet sitten takaisin, kun pitsat on syöty. Minä kauhistelin, että enhän minä niin voi tehdä. Mutta voinhan minä. Kyllä niillä Afrikan lapsilla edelleen nälkä on, vaikka minä sen pitsani söisinkin, voin ihan hyvin jättää syömättäkin.

Ollaan me molemmat petrattu tässä. Olen kieltäytynyt sen verran ahkerasti (ja sen verran herneitä nenään vetänyt) että miehen tarjoilut on vähentyneet. Aina se ei vaan muista, enkä minä aina muista kieltäytyä. Koska mitä pahaa nyt parissa juustovoileivässä on? Kun on just syönyt iltapalarahkaa ja vatsa on ihanan täysi muttei pinkeä... Ja entäs pari karkkia? Kun eihän mun oikeasti tee niitä edes mieli, maistelen vain... Kun kello on puoli kymmenen illalla ja mies hakee jemmastaan sen päivällä ostamansa karkkipussin, niin enhän minä nyt oikeasti ovesta ulos paukahda, mutta saatan siirtyä sohvalta nojatuoliin, että ylettyminen pussiin on hankalampaa.

Kuva Radio Rockin facebook-sivulta

maanantai 8. lokakuuta 2012

Se Parempi Elämä

Meidän perheessä on huoltokatko. Minä en tiedä, mitä minun pyykinpesukyvylle on tapahtunut, mutta pyykit seisoo. Pyykkikorissa odottamassa pesua, koneessa odottamassa levittämistä, narulla odottamassa taittelua, kaikkien tasojen päällä odottamassa kaappeihin vientiä. Ihan käsittämätöntä, nämähän on niitä oman toimen ohella suoritettavia juttuja, jotka ei varsinaisesti aivotyötä vaadi.

Haluaisin jaksaa paremmin, mutta kun se ei ole mitattavaa ja todennettavaa niin kuin pituus ja paino, niin siihen on hirveän vaikea keksiä mittareita, millä tarkastella parempaa jaksavuutta. Kuntoni on noussut, jonkin verran ainakin, ja olen siitä erityisen iloinen. Meidän vuosikas on ruvennut taas heräilemään yöllä, joten nukutaan taas himpun verran huonommin, mutta ei mitenkään dramaattisesti. Ryhtyminen mihin tahansa - siivoukseen, ruoanlaittoon, pilatekseen - on hirvittävän huonoa, mutta käännän itseni ikään kuin autopilotille ja vain teen, niin tulee tehtyä. Internetin ihmeellisessä maailmassa viihtyisin vaikka kuinka hyvin, avoimien työpaikkojen katsomiselle ei tunnu riittävän aikaa sitten mitenkään.

kuva

Olen oikeastaan aika tyytyväinen nyt kotona lasten kanssa, vaikka onhan se ihan pirun tylsää aina välillä. Pienempi on alkanut nyt toteuttaa itseään sellaisissa asioissa, mistä isompi on jo luopunut, kuten kukkamultien tyhjentäminen lattialle, itseensä ja lattiaan piirtely ja tietysti se, mitä meillä eniten luututaan lattialta eli maidon kaataminen mukista ja ilman vaippaa hiimailun tulokset. Taloudelliselta kannalta ajatellen pitäisi kyllä töihin palata, eikä minulla ole mitään lapset hoidetaan itse kotona kolmevuotiaaksi asti -periaatteita. Tilanteen mukaan.
LÄTTSAM Potta IKEA Pohjassa liukueste, jonka ansiosta potta pysyy tukevasti paikoillaan.
kuva

Ruokapuoli on kunnossa, ainakin nämä aamupala, lounas, välipala, päivällinen -setti. Syön herkkuja vähemmän. Se suklaansyönnin lopetuskin on sujunut ihan hyvin. Välillä olen napsinut pari palaa jostain lasten herkuista, mutta pääasiassa en. En hirveästi tykkää irtokarkeista, olen enimmäkseen suklaa-ihminen. En muista, että koskaan olisin kaupassa miettinyt, että kylläpä tekee mieli jotain hedelmäaakkosia. Aina se on ollut suklaa. Ja suklaasta, ja sen syönnin lopettamisesta, on tullut symboli kaikelle herkuttelulle. Ennen, vielä kesälläkin, herkuteltiin helpostikin neljänä, viitenä päivänä viikossa, ja se saattoi olla jotain pientä tai ihan täysmittaista suurta, useampana päivänä. Sellaisesta typeryydestä olen päässyt eroon, herkuttelen edelleen jonkin verran, täyskielto ei minulle sovi, ja kas kummaa, hiilaripöhö on laskenut, enkä ole ollenkaan niin turpea kuin ennen. Lauantaina syötiin suklaalevy miehen kanssa puoliksi, ja se meni niin nopeasti, että itseänikin hirvitti. Silti herkuttelu jäi siihen. Meillä on keittiön kaapissa jos jonkinlaisia suklaatuotteita, joita mummot on tuoneet lapsille, mutta ylpeänä ilmoitan, että minä en niihin koske. Ne on lapsille.

kuva
Liikuntapuolikin on parantunut entisestään. Olin suunnitellut käyväni lenkillä lauantaina, mutta kun mies tuli kotiin omista menoistaan, alkoi sataa ihan julmetusti. Ei minua pikkuiset kuurot ja kevyet tihkut haittaa, mutta lauantainen taivaitten repeäminen oli kyllä jotain ihan muuta. Kun tässä ei nyt kuitenkaan treenata maratonille vaan pyrin kohottamaan kuntoani huonosta keskinkertaiseksi, ei ihan joka säähän lähtemisessä ole järkeä. Lenkin väliin jääminen tuntui kuitenkin vielä sunnuntainakin. Kävin kolmevuotiaan kanssa metsäseikkailulla kiipeämässä kallioille ja kastelemassa lenkkarini, mutta eihän se kolmevuotiaan kanssa ihan sama asia ole kuin itsekseen painella metsässä, pururadalla tai kevyenliikenteen väylällä. Neljältä iltapäivällä olin jo niin nuutunut, että kerroin itselleni, etten ehkä millään jaksa lähteä kuudelta alkavaan pilatekseen. Onneksi sisko laittoi viestin, että tuutko hakemaan mut kotoo sinne pilatekseen, kun muuten ei saata huvittaa lähteä. Ryhmäpaine vai pilateskaverin tuki? Mutta ei ole puolentoista tunnin pilateskaan sama kuin raittiissa ulkoilmassa juokseminen.

Liikun ulkoilmassa kolmisen kertaa viikossa, käyn tiistaisin rataslenkillä kolmevuotiaan kerhon aikaan. Torstaina kerhon aikaan on helpompi siivota ja hoitaa muita asioita, koska se on iltapäivällä, eikä pikku-ukko heti puoliltapäivin nukahda edes rattaisiin. Käyn juoksemassa kerran tai pari viikossa. Salilla pyrin nyt käymään ainakin kerran viikossa, mielellään enemmänkin, miten nyt sattuu iltamenot menemään. Pilates on sunnuntai-iltaisin. En tiedä, voisiko liikuntaa suorituksina lisätä ja minkä verran, mutta arjen aktiivisuutta voisi nostaa huomattavasti. Voisin hakea itse oman vesituoppini ja ihan hyvin voitaisiin kävellä kauempanakin olevaan lähikauppaan. Hyvin voisin nostaa persukseni nytkin sohvalta ja viedä pyykit tasoilta paikoilleen, taitella kuivatkin pyykit samaan syssyyn ja alkaa vain pestä uusia koneellisia.

kuva

perjantai 5. lokakuuta 2012

Salikausi korkattu :)


Kuva täältä

Keskiviikkona käytiin vihdoin testaamassa taloyhtiön sali. Kyllähän siellä ihan kelpo treenin sai tehtyä, vaikka laitteet taisi olla melkein kaikki kotikäyttöön tarkoitettuja, ja siten kotikäyttöä runsaammassa käytössä löystyneitä. Esimerkiksi cross treineri tuntui jopa vaarallisen huteralta ja toimi paremmin taaksepäin polkien :) Oh well. Mies hyödynsi lähinnä vapaapainoja, minä kiertelin huoneesta toiseen. Kuntosali on rakennettu talon päädyssä olevaan ns. talonmiehen asuntoon, jollaisia on muutettu kerhohuoneiksi sitä mukaa, kun huoltoyhtiöt ovat korvanneet talonmiehet. Salilla on  myös naisten vuorot, mutta eipä tuolla ruuhkaksi asti porukkaa ollut - oltiin kahdelleen.

Eilen kävin juoksemassa. Ja ihania uutisia (siis minulle)! Löysin yllättäen vanhan sykemittarini vyön, jonka hävitin jo parisen kuukautta sitten. Tosin en älynnyt sitä löydettyäni pestä, joten se ei malttanut lähteä mittaamaan sykettä ollenkaan. Onnellisinta tässä löytymisessä oli se, että jouduin kiristämään vyötä! Edellisestä käyttökerrasta oli sen verran aikaa, että se oli jäänyt vähän löysäksi! Huono puoli tässä oli tosiaan se, että se on sen verran vanha ja käytetty, että pitää tosi huolella pestä nykyisin, jos haluaa sen mittaavan edes suurinpiirtein luotettavasti. Vaihdoin sitten lainavyöni päälle, koska se on samaa merkkiä, ja jonkin aikaa vanha kello näyttikin ihan hyvin sykettä, kunnes lähdin ovesta ja syke muuttui nollaan. Kävin vaihtamassa uuden kellon (ongelma tässä uudessa kellossa on, että se ei näytä kellon/treeniaikaa ja sykettä yhtäaikaa, kuten vanha kelloni) mutta yllättäen sekin näytti lenkin aikana suurimmaksi osaksi 79 sykettä, ja välillä 157. Maksimisyke sen mukaan lenkin jälkeen oli 186 ja voin vannoa, etten sellaisella sykkeellä vetänyt edes ylämäessä.

Olisin mielelläni tehnyt tänään pikkuisen pidemmän lenkin, mutta pakotin itseni kääntymään samalle vanhalle, koska vaikka juoksu sujuikin hyvin, juoksin taas hyvin todennäköisesti liian kovaa. Lupasin itselleni, että sitten, kun mittari mittaa sykettä kunnolla, käyn hieman pidemmän lenkin, en ennen. Nyt siis olisi sykevöiden pesutalkoot tiedossa. Molemmissa on patterit vaihdettu melko vähän aikaa sitten, luultavasti ongelma oli siis vain kontaktipinnassa.

Tänään sataa vettä. Kysyin aamulla mieheltä, olisiko hän menossa illalla salille uudelleen. En kyllä itse aikonut, ainakaan alunperin, mutta on se vaan niin kivaa, että mukavahan sinne olisi uudelleen taas päästä. Luultavasti kaivan tänään zumba-dvd:n taas kaapista ja laitan vähän lannetta liikkeelle. En ole ollenkaan tanssillinen ihminen, mutta zumbasta minä tykkään. Siinä ei haittaa, vaikka on kaksi vasenta jalkaa. :)



tiistai 2. lokakuuta 2012

Yhdelle tulee nyt ihan voittaja-olo!

Liebster Award -postaukseni yhteydessä järjestetyn arvonnan on voittanut Taina! Otapas yhteyttä lyijypallo@gmail.com, niin keskustellaan palkinnon lähettämisestä. :)



maanantai 1. lokakuuta 2012

Uusia vermeitä :)

Käytiin lauantaina kaupoilla ostelemassa kaikenlaista tärkeää ja sain vihdoin päivitettyä vähän myös liikuntavaatteitani. Rintsikoihin en vilkaissutkaan, mutta ostin uuden juoksupaidan (pitkähihaisen) ja juoksuhousut. Värikarttaan otin mallia täältä. Reippaan mustien housujen seuraksi ostin iloisen mustan paidan. Täytynee harkita vaaleiden lenkkareiden spreijaamista tai jotain...

kuva täältä
Tähän onnellisten värien perheeseen ei ollut edes raikkaan harmaata vaihtoehtoa, ainoa oli räikeä pinkki. Ja pinkkiä minä en päälleni laita. Minulla ei ole vaatekaapissani yhden ainuttakaan punaista vaatetta, lukuunottamatta yhtä jumppatoppia, joka on liian hyvä pois heitettäväksi. Jos löytäisin vastaavanlaisen vaikkapa kestosuosikkinani turkoosina, se punainen lentäisi suoraan roskakatokselle asti ennen kuin ehtisi tajuta, mikä siihen iski.

Kävin värianalyysissa jokunen vuosi sitten, kun sellaisen lahjana sain. Analyysin tekijä sanoi punaisen kohdalla juuri sen, minkä itsekin olin jo todennut: "No sulle ei kyllä punainen käy sitten ollenkaan!" Toivoisinkin liikuntavaatesuunnittelijoille vähän mielikuvitusta siihen, minkä värisissä naiset haluavat liikkua. Ei se pinkki tai punainen ole välttämättä kaikkien päällä siksi, että kaikki siitä tykkäävät vaan siksi että suurin osa vaatteista valmistetaan sen värisinä.

Reima, Lasten Reimatec haalari
kuva täältä
Olen tuskastellut lastenvaateostoksilla tätä sukupuolirajoittunutta värisuunnittelua, mutta täytyy kyllä sanoa, että aikuisten liikuntavaatteissa valikoimat ovat vielä paljon rajatumpia. Alle kouluikäisen tytön ja pojan vartalonmallissa ei niin suuria eroja ole, etteikö ennakkoaseteltuja rajoja voisi ylittää, mutta tämmöisellä persjalkaisella paksukaisella ei ole mitään asiaa miesten tuulipukuosastolle. Liikutaan siis mustassa ja muistetaan heijastimet!

Kuva täältä