Miltä näyttää ja mitä on

Tilasin itselleni uuden passin. Suruttelin mielessäni, miksi valokuvaajan piti zoomata kuva niin lähelle, posket on niin paksut, että kuvaan ei jää reunoja ollenkaan. Harmittelin, miksen voisi tilata uutta passia vasta sitku. Viisi vuotta tuijottelen tuonnäköisenä sitten. Kuva on ihan näköinen, valitettavasti.

Kävin vanhalla työpaikallani. Kohta kaksi vuotta sitten läksin niistä maisemista äitiysvapaille. Vanha työkaverini ei ollut tuntea. Olin kuulemma niin hoikistunut. Oikein kehututti, vaikka muuten jäyhähkö mies onkin.

Kaikki on suhteellista. Myös paino.

Vaakapäivä plussaa

Nonnii, olisko se sauna vai olisko se laskiaispulla ja jäätelö, jotka painoa nostivat, mietitääs tätä hetki. Mutta ei tässä hätä, viime viikkoinen vaakasekoilu on takanapäin, edellisellä viikolla nollatulos, tuohon tuli nyt puoli kiloa lisää, mutta eikö sen voi laskea, että kahdessa viikossa?

Odotan innolla saavani nukkua vähän enemmän, päästä taas väsymyksen niskan päälle, vaikka ei tilanne nyt mikään mahdoton ole. Olen mennyt nyt viime aikoina yhdeltätoista nukkumaan, joskus olen torkkunut sohvalla jo tunninkin ennen varsinaista nukkumaanmenoa. Onhan se aiemmin kuin entinen vähintään puolilleöin kukkuminen. Saan melkein joka yö seitsemän tuntia unta, joskaan en keskeytyksetöntä, koska meidän pikkupoika on nyt puolentoistavuoden ikäänsä nukkunut kaksi yötä kertaakaan heräämättä (toinen niistä viime viikolla) mutta muuten herää vähintään kerran yössä, ihan vain tarkastamaan, että ei ole yksin. Vaikkei siinä uudelleen nukahtamisessa kauan mene, katkaisee se unen silti. Ja jostain syystä minun luupäämieheni luulee, että se uudelleen nukutus kuuluu vain ja ainoastaan minulle. Typerä ukko. :P

Kuntosalin avainta en ehtinyt vielä eilen käydä vaihtamassa, mutta pitää ottaa se asiakseni heti maanantaina. Lapsettomalla (vaikka esikoiseni jääkin kotiin) viikolla aion käydä sekä juoksemassa että kävelemässä. Ja jos ei suurempia vastuksia elämään tule, voisin houkutella esikoisen testaamaan uudelleen avattua uimahalliamme. Parisuhdettakin saatetaan ehtiä hoitaa ihan eri tavalla, kun ei pienet pyöri koko ajan jaloissa. :) Liikaa ei pidä kuitenkaan suunnitella, koska pienimmäinen ei ole ollut vielä reissussa ilman äitiä ja isää aikaisemmin, joten en tosiaan tiedä, kuinka nopeasti mummo kaartaa takaisin kotipihaan, että tässä tämä teidän yöhuutaja nyt on, olkaa hyvät! Luotto on suuri, kyllä ne pärjää, kaikki kolme.

Minun pitää myös tarkastella vähän tätä painoni kehitystä tarkemmin jossain kohtaa. Nyt tuntuu, että tähän tämä tyssää, näihin lukemiin, joissa olen pyörinyt kohta vuoden. Nestekilot on pudotettu, läskit jäi. Jos olisin lähempänä normaalipainon rajaa, tämä voisi ollakin näin hankalaa, mutta heitänköhän minä ihan itse niitä kapuloita rattaisiin (laskiaispullilla) vai enkö minä vain keskity tarpeeksi? Niin kuin sanoin, normiruoassani ei ole hirveästi hiomisen tarvetta, ainahan voi olla tarkempi, mutta se on perushyvällä tasolla, mutta herkuttelu on nyt sitä liikaa. Jotenkin vain sallin itselleni koko ajan sen "viimeisen kerran", uudelleen ja uudelleen. No, laskiaispulla oli nyt vähän eri juttu, ostin sen itse jne, mutta ne viimeiset kerrat on niitä miehen ostamia herkkuja, niitä "ei mun kyllä pitäis, mutta jos mä nyt vielä, ja sitten en enää". Niitä minä edelleen jätän tosi harvoin väliin, vaikka luulin itsestäni muuta. Miksi se on nyt niin hankalaa? Eihän ne herkut maailmasta lopu, vaikka vähän aikaa olisinkin ilman. Olen jo todennut, että tällä ruokavaliolla, jota on helppo ylläpitää, en liho vaikka silloin tällöin herkuttelisinkin. Mutta koska silloin tällöin herkuttelenkin, en laihdukaan.

Vaakapäivät on perseestä, jos vaaka ei toimi kunnolla

Ainakin epäilen niin, se nimittäin näytti 68,7 kg, joka on radikaalisti vähemmän kuin lähipäivinä. Hippasen reilun kilon voin hyvin menneellä viikolla pudottaa, mutta nyt pudotus on useita kiloja ja viikko ei ole mennyt ollenkaan niin hyvin kuin olisi voinut tarkemmalla ihmisellä mennä. Minun on ehkä luovuttava tästä "ei se oo niin justiinsa" -asenteestani, ainakin jossain tilanteissa ja ainakin joksikuksi aikaa.

Tutustuin nyt myös tarkemmin vaakaani. Siinä ei ole pattereita (siksi niitä en ole tarvinnut vaihtaakaan) vaan se toimii aurinkokennolla tjsp. Pidän sitä makuuhuoneessa sängyn alla, koska en oikein tykkää ajatuksesta, että vaaka olisi aina näkyvillä, mutta minun on kai siirrettävä se johonkin, missä se saa enemmän valoa, säännöllisesti. En tiedä onko siitä apua, mutta voisihan sitäkin kokeilla.

Veljeni joskus sanoi, että mikä siinä painossa on niin epäselvää, että paino on se, mitä vaaka näyttää. Mutta ei minun vaakani ole mikään tarkan ja eksaktin tieteen materiaalistuma vaan pikemminkin sumean logiikan ja metafysiikan (ja mitä näitä nyt on) edustaja. Se mielistelee ja vääristelee, sillä on oma sielu. Eikä me suinkaan olla aina kavereita, eikä se suinkaan aina ole minusta lähtöisin oleva välirikko. Suurimman osan aikaa se toimii kuitenkin ihan normaalisti ja palaa näiden superplussien ja supermiinusten jälkeen taas sille tasolle, mistä lähti heittelehtimään. Mutta sovitaanko, että palataan painoasiaan sitten, kun minulla on jotain vakaampaa kerrottavaa? Veikkaisin, että oikea luku on jossain 70-71 kg ja risat välimaastossa.

Ps. Pilates on peruttu, lähdetään siis siskon kanssa järvenkiertolenkille. Sen päälle voisi hyvinkin venytellä.

Miksi sauna turvottaa?

Kg-lehden jossain kolmessa viimeisimmässä numerossa oli turvotuksesta, ja siinä oli vain nopea maininta, että toisilla sauna pistää nesteet liikkeelle, toisia turvottaa kuin Thaimaan-matka. Eikä mitään selitystä, miksi sauna tai Thaimaan-matka turvottaisivat. Paitsi että pitkät lennot ja erilainen ruoka siinä matkan kohdalla.

Googlettamallakaan ei apua kysymykseen juuri löytynyt. Ilmeisesti ei ole kovin kiihkeää keskustelua tämä aihe herättänyt tutkimus- ja uskomustiederintamilla.

Mutta kun olen sen itsekin todennut jo vuosia sitten. Vaikka saunomiseeni ei liittyisi mitään ylimääräisyyksiä ja vaikka hikoilisinkin niin kuin pieni sika (tai vähän isompikin), saan yleensä saunaillan jälkeisenä päivänä vaisuja vaakatuloksia, joskus myös plussaa, vaikka muuten olisi syömiset ja liikkumiset olleet kohdallaan.

Onko kukaan teistä törmännyt tähän ja voisi selittää minulle, mistä tässä on kyse, tai onko minulla edes kohtalotovereita? Tekeekö kenellekään muulle sauna tepposet? (Eilisessä kokouksessa valitettiin myös, että saunat ovat liian kuumia. Auttaisikohan se, että sauna olisi vain sopivan lämmin eikä tulikuuma? Eikös hikoilu käynnistykin paremmin silloin, kun elimistö ehtii tottua lämpöön rauhassa eikä heti joudu kärvistelemään kuin helvetintulessa?)

Minulla on tietenkin (laihdutuspaniikissani) oma, pyhä lehmä ojassa: vaakapäiväni on lauantai ja käyn sekä torstaina että perjantaina yleensä saunassa. Jos saunan turvottava vaikutus on olemassa oleva fysiologinen seikka eikä pelkkä hätävalhe pääni sisällä (niin kuin isot luut tai liian pitkä aika kampaajalla käynnistä), pitäisikö minun harkita vaakapäiväni vaihtoa? Vaikka mihinpä se painon kokonaisvaltainen putoaminen parista turvotuspäivästä häviää? Pitäisikö laihtumisen kestää painon päivittäisiä vaihteluita myös ylöspäin?

Tämä täältä

Spontaani huono omatunto

Syötiin eilen miehen kanssa yksi fazerin sininen suklaalevy puoliksi. Ennen avaamista katsoin tapojeni vastaisesti puolikkaan levyn kalorimäärän. Tapojeni vastaisesti sikäli, etten pahemmin kaloreita laske, ja koska joka tapauksessa aioin syödä sen puolikkaan, en oikeastaan tekisi sillä tiedolla mitään. No, suklaa oli hyvää, kuten arvata saattoi.

Puoli tuntia levyn syömisestä iski spontaani huono omatunto. Eikä se ulottunut pelkästään siihen äskeiseen puolikkaaseen, aloin potea huonoa omatuntoa niistä kaikista syömistäni levyistä ja kaikista niistä illoista, kun meillä on ollut kaksi levyä puolitettavana. Jos olisin ollut herkemmässä tilassa, olisin itkutkin tirauttanut. Voisin hyvinkin olla nyt vaikkapa yhdeksän kiloa kevyempi, jos olisin jättänyt nuo puolikkaat syömättä. Voisin olla niin paljon lähempänä tavoitettani. Voisin olla ihan mitä vaan.

Sinänsä menneiden levyjen murehtimisesta ei ole kyllä mitään hyötyä. Vuoden vanhoja tekoja on turha murehtia. Mutta jossain vaiheessahan sen valaistumisen on iskettävä. Että se, minkä jo oikeasti tietää, on ihan oikeasti totta. Että lempiherkussani suklaassa on ihan hirvittävästi minulle täysin turhaa energiaa. Että se on minulle ihan turhaa. Sikäli kokonaisen vuoden tekoihin ulottuva huono omatunto oli ihan tervetullut tunne. Ehkä pystyn jatkossa kieltämään itseltäni suklaankin paremmin.

Olin (minulle) aika pitkään syömättä suklaata, koska halusin katkaista sen herkkukierteen, eikä se ole sen jälkeen palannut jalustalleen. Onnistuin siis tavoitteessani. Ehkä tämä spontaani omatunnon pistos (mikään pistos se ollut, jäytävä tuska sydämessä, joka muuttui fyysiseksi pahaksi oloksi) oli jatkumoa sille. Tajuan erittäin hyvin, miksi raskauden jälkeen sain vain yhdeksän kiloa pois, ja miksi näistä yhdeksästä tuli neljä takaisin. Tiesin minä sen aiemminkin, mutta nyt tajuan. En ole surkutellut huonoa itsekuriani tai selkärangattomuuttani, olen tiennyt, että herkuista se kiikastaa, mutta nyt se on vihdoin kolahtanut perille asti. Tästä on hyvä jatkaa. Kyllä minä vielä ne kilot karistan!

Tekemisen meininkiä, ainakin periaatteessa :)

Tervetuloa uudetkin lukijat! Kahdenkymmenen maaginen raja on saavutettu. Hienoa, rohkeasti mukaan vaan! ;)

Ajattelin palata painonpudotuksen pariin. Ajattelin käydä vaa'alla joka lauantai. Etten aloittaisi viikonloppumässäystä jo perjantaista. En ole vaa'an orja vaan hyväksikäyttäjä. Kun punnitsee itsensä tarpeeksi usein, löytää aina arkistoista sen huonomman painon, johon verrata, ja siten ei oikeastaan etene. Vaikka kesän perusteella voin kyllä sanoa, että jo se, ettei paino nouse, on hyvä suoritus.

Niinpä ajattelin, että kokeilen tätä virallista vaakalauantaita nyt vaikka loppuvuoden. Ja samalla sovin itseni kanssa, että pudotan kilon. Kun kerroin tästä lähisiskolleni, hän kysyi: "Ai siis viikossako?" No ei, vaan elämässä. Tavoitteeni on pudottaa yksi kilo. Kun sen saavutan, mietin, mitä sitten otan tavoitteekseni. Kolmekin kiloa on ollut vaikea saada pois, kolmestakin kilosta on tullut valtava taakka, saati sitten viidestä tai kymmenestä. Niinpä minä pudotan kilon ja katson sitten, mitä seuraavaksi.

En ole ajatellut heittää terveellistä elämää ja hyvinvointia mihinkään ja "alkaa laihduttaa". Aion vain seurata vaakalauantaisin, elänkö sittenkään niin terveellisesti kuin kuvittelen, ja olisiko aihetta tehdä muutoksia. Yksi haastava työ minulla on edessäni: miehen tarjouksista kieltäytyminen. Olen viimeiseen asti sitä mieltä, että olen yksin vastuussa liikakiloistani, enkä (valitettavasti) voi syyttää miestäni lihottamisestani, vaikka kuinka houkuttaisi.

Mutta vaikka päivisin teenkin viisaita valintoja, illat ovat minulle hankalia. Kun mies hakee itselleen leipää sohvalle, minunkin tekee mieli. Kun sanon hänelle, että herkuttele vain itseksesi, osta vaikka karkkia, ei minua haittaa, minun tekee silti mieli. Siitä lähtee sitten se "eihän yksi ylimääräinen leipä mitään haittaa", "no kai minä pari karkkia voin maistaa", "kyllähän yhtenä iltana (ja toisena, ja sitä seuraavana) voi vähän rennommin ottaa..."

Toinen puoli on sitten tämä "Mä tein sullekin leivät tässä samalla." tai "Kiva sä tulitkin jo lenkiltä, mä en jaksanu ruveta laittamaan ruokaa, niin mä tilasin pitsat." tai "Tein sulleki annoksen jo valmiiksi." tai "Mä ostin meille viinerit kahvin kanssa." ja mitä näitä nyt on. Kun toinen hyvää hyvyyttään... Vaikka itse ei haluaisi, eikä edes tekisi mieli. Välillä mietin, että ihan hyvyyttään vai pahuuttaan? Vaikka kuinka sanon, että anna minä teen itse annokseni ja anna minä itse päätän, haluanko leipää tai pitsaa tai viineriä, älä päätä minun puolesta, mitä minun pitäisi suuhuni laittaa. Kun olen niin tolkuttoman huono kieltäytymään näistä, kun sitten toiselle tulee paha mieli... Mutta ihan aikuisten oikeasti: Onko se tarkoituksenmukaista, että minulle itselleni tulee sitten paha mieli? Tuskailin tätä joskus siskolleni, joka sanoi, että painut vain ovesta pihalle ja sanot, että tulet sitten takaisin, kun pitsat on syöty. Minä kauhistelin, että enhän minä niin voi tehdä. Mutta voinhan minä. Kyllä niillä Afrikan lapsilla edelleen nälkä on, vaikka minä sen pitsani söisinkin, voin ihan hyvin jättää syömättäkin.

Ollaan me molemmat petrattu tässä. Olen kieltäytynyt sen verran ahkerasti (ja sen verran herneitä nenään vetänyt) että miehen tarjoilut on vähentyneet. Aina se ei vaan muista, enkä minä aina muista kieltäytyä. Koska mitä pahaa nyt parissa juustovoileivässä on? Kun on just syönyt iltapalarahkaa ja vatsa on ihanan täysi muttei pinkeä... Ja entäs pari karkkia? Kun eihän mun oikeasti tee niitä edes mieli, maistelen vain... Kun kello on puoli kymmenen illalla ja mies hakee jemmastaan sen päivällä ostamansa karkkipussin, niin enhän minä nyt oikeasti ovesta ulos paukahda, mutta saatan siirtyä sohvalta nojatuoliin, että ylettyminen pussiin on hankalampaa.

Kuva Radio Rockin facebook-sivulta

Speaker's corner: kesäkilot

Viikonloput buukattu heinäkuun puoleen väliin asti ja sitten lisäksi ne menot, jotka pitäisi jotenkin mahduttaa kesälle, muttei vielä tiedetä mihin. Miehellä kesäloma on vasta elokuun lopulla. Nyt on siis käytössä vain viikonloput.

Nyt tärkeään asiaan. Minulla on taipumusta ottaa kilo tai pari lisää joka reissulta. En tiedä mistä tämä johtuu, mutta aion selvittää sen tänä kesänä. Minulla on sellainen sokea oletus, etten vietä esim. mummoloissa sen epä-aktiivisempaa tai huonoruokaisempaa aikaa sen viikonlopun aikana mitä kotonakaan olisin tehnyt. En esimerkiksi keskitä liikkumisiani viikonloppuihin, jolloin ne omat lajit jäisi väliin. "Ja eihän siihen yhteen pullapalaan koko homma kaadu."

Otetaanpa esimerkkinä edellinen reissumme anoppilaan, kun kävimme sieltä käsin sukujuhlilla. Juhlat itsessään (alkoholia lukuunottamatta) eivät sisältäneet ns. turhia kaloreita. Tottakai juhlissa kakkua otetaan, maltilla kuitenkin, ei kuutta palaa. Mutta anopilla oli varattuna kotonaan pullaa ja fanipaloja, joita tuli kyllä viikonlopun aikana vedettyä ihan oma osuus kokonaan. Vaikka herkuttelusta ei ole huono omatunto (tähänhän pyrin, etten suitsi itseäni turhaan jo tehdyistä typeryyksistä) ei se tarkoita, etteikö se vaa'alla näkyisi.

Karsastan sitä ruotuun palaamista, kun se kuulostaa siltä, että ollaan oltu tuhmia, ja nyt alkaa taas kurissa ja nuhteessa (ja kärsimyksessä ja kituutuksessa) eläminen, kunnes taas lähtee mopo käsistä seuraavan reissun aikana. Mutta jotenkin niistä omista virheistä pitäisi oppia, eikä ajatella sen kuudennen viipaleen kohdalla, että kerranhan sitä vaan herkutellaan, se kun minun kohdallani ei todellakaan pidä paikkaansa. En kertakaikkiaan pysty rajoittamaan yhteen herkkupäivään viikossa, koska en näe siinä onnistumisen mahdollisuuksia.

En välttämättä lähtisi nyt kalorien laskemislinjalle mutta jollain keinoin syömisiäni, juomisiani, menemisiäni ja tekemisiäni tarkkailen. Ja nyt: sana on vapaa! Myös Patrik peräänkuuluttaa omien sokeiden pisteiden kartoitusta, että joku muu sanoisi, että tuossa sinä nyt joka kerta menet metsään, jos itse ei sitä kerta tajua. Jos olet huomannut tai huomaat puheessani toistuvasti jotain, josta olisit jo halunnut huomauttaa, muttet ole ilennyt, niin nyt on aika sanoa se. Vaikka kuin kuulostaisi tylyltä palautteelta. En nyt tarkoita sellaisia, hei sä söit taas pellillisen pitsaa leivinpapereineen, vaan sellaisia, hei sä taas vähättelet syömisiesi ja liioittelet liikkumisiesi vaikutuksia.

Anna palaa! Analyysilla tai ilman :)

Luovuttamista

Minulle tulee aina välillä mieleen, että sama olisi luovuttaa koko homma, kun mitään en ole kuitenkaan aikaan saanut. Osin ehkä tavoitteettomuutta, osin kyllä pelkästään sitä, että haluaisin kaiken tapahtuvan just nyt, heti, välittömästi, ei vasta viiden vuoden päästä.

Sellaisina hetkinä olen toisinaan kysynyt itseltäni, että mitähän olen sitten oikeastaan luovuttamassa? Että miten tämä minun luovuttaminen tapahtuisi? Söisinkö suklaalevyn, alun toista? Entä sitten? Kuulostaa tavalliselta torstailta. Onko se sitten luovuttamista? Ei minun kirjoissani.

Jättäisinkö vakkarixyclingini väliin? Entä sitten? Väliin se on jäänyt ennenkin, ja silti olen tällä tiellä. En kuollut, en romahtanut. Tein jotain muuta, kerran nukuin, muutaman kerran istuin eläkeläisseurassa kirjaamassa ylös taloyhtiövahdin häiriöilmoituksia. Nekin on tärkeitä, ainakin sille valittajalle. Tulee aikoja, jolloin on liian kipeä liikkumaan, liian väsynyt lähtemään, liian kiireinen irrottautumaan. Ei se silti tarkoita, että olisi luovuttanut.

Unohtaisinko salaatit ja marjat, hedelmät, vihannekset viikonlopuksi, viikoksi, kuukaudeksi? En usko. Kyllä elimistö kaipaa sitä vihreää (ja niitä muitakin värejä). Eikä tämä vene kaadu siihenkään, että parilla aterialla ei ole kuin pottua ja kastiketta. Ei aina jaksa, pysty, ehdi ostaa. Siihen lautaselle ne vitskut on silti aina takaisin hiipineet.

En kerta kaikkiaan keksi, miten voisin luovuttaa. En keksi sellaista, mihin haluaisin palata, mitä oikeasti haluaisin tehdä mieluumin kuin tätä. En sellaista, mitä en olisi jo kokeillut (ja toimivaksi todennut, esim. suklaa). Olen tyytyväinen lautasmalliini, olen tyytyväinen rataslenkkeihini, olen tyytyväinen pienentyviin mittoihini. Olen tyytyväinen siihen, että en pahoinpitele itseäni ruoalla, en kituuta, en ahmi. Olen tyytyväinen siihen, että olen löytänyt tavan antaa elämän tulla väliin. Olen tyytyväinen, että viimeinen raskauteni sotki elämäntaparemonttini. Ehdin sisäistää tämän paremmin.

Ennen minulla oli kiire. Halusin olla valmis, halusin hypätä suoraan siihen aikaan sitku. En nähnyt omia hyviä puoliani, luulin, että sitten olisin parempi, kun vatsa olisi litteämpi, reidet kapeammat. Olen kohdannut painohuippuni toisessa raskaudessani. Minun piti alkaa vain hyväksyä, että pieniä suloisia prinsessoja ei saa, jos ei ole valmis jostain tinkimään. Alkaa hyväksyä, että vaikka olen lihava, niin tämä on vain välivaihe ja voin silti olla itseni ystävä. En minä pahuuttani itseäni lihottanut, ei minun tarvitsisi suhtautua itseeni niin kuin viholliseen.

Olen opetellut lukemattomia pieniä tapoja, jotka auttavat minua eteenpäin. Niin pieniä, että niitä on turha omaksua enää takaisin. Ei ole muita vaihtoehtoja kuin tämä polku, jolla olen. Jolla tönötän. Vaikka en liikkuisi eteen enkä taakse, niin tällä tiellä olen silti, ja olen onnellinen.

Iholla

Olen ihastellut ihoani. Haltioituneena katsellut (ja miehelle esitellyt), miten ihoni menee ihan uudenlaisille rypyille. Tässäkin on tyhjää ihoa ja tässä ja tässä. Tästäkin olen laihtunut, ja tästä ja tästä. Sitä on liikaa, mutta kyllä se siitä vetäytyy, niinhän? Olen luottanut siihen, että kyllä se palautuu, vaikka olenkin tosi huono ihonhuoltaja. Kurttuinen, löysä iho on ollut kiehtova, olen ollut onnellinen, koska siitä näkee, että alta on lähtenyt tosiaan jotain. Että olen edistynyt.

Nyt minulla on ollut muutama punkeropäivä, jolloin ihoa on ihan liikaa, rasvaa edelleen sen alla liikaa, iho vain löystyy ja venyy entisestään, ja poimut ihan varmasti täyttyvät ihrasta, joka valuu sinne ihan nestemäisenä suoraan ruoansulatuskanavasta. Ihan on tullut kiire saada iho kiinteämmäksi ja kimmoisaksi ennen kuin kaikki - siis ihan kaikki - on liian myöhäistä. Yhtäkkiä en voikaan sietää löysää ihoa yhtään missään, ja pahimmat on nämä tyhjät nahkarukkaset, jotka täytyy aamuisin rullata ylös rintaliivien täytteeksi.

Oi milloin tämä iho palautuu? Palautuuko se? Entä jos olen niin vanha, että mitään ei ole tehtävissä? Jos ne jääkin näin? Ja allitkin. Entä jos en koskaan saa kiinteitä käsivarsia, kun ihoa on niin paljon?

Tiedän, että taidan vähän liioitella (jos vähän tarkoittaa paljon). Sitä paitsi minulla on ihan kelpo tuote ihon kiinteyttämiseen. Kunhan vain jaksan, muistan ja viitsin sitä itseeni voidella.

Kyse taitaa taas jälleen kerran ollakin vain siitä, tyydynkö makaamaan itsesäälissäni ja valittamaan, vai kohtaanko ongelmani ja teen sille jotain. Edes sen, että hyväksyisin ihoni sellaisena kuin se on, hoidettuna tai hoitamattomana.

Venyneen ihon hoitovinkkejä otetaan vastaan. :)

Kuuriluontoista

Kokeilin tässä "just for fun", aikani kuluksi, 20 päivän detox-kuuria. Ajattelin kirjoittaa siitä vähän matkatarinaa tänne, mutta ei siitä paljon käteen jäänyt. Motivaationi lähteä kokeilemaan oli alunperin pelkästään puhdistautumiskuurissa. Että jos elimistöön jotain ylimääräisiä kuona-aineita olisi kertynyt, niin joutaisi noista eroon päästä. Kun aloin tarkemmin tutustua kyseiseen tuotteeseen netissä, sen painoa pudottavia vaikutuksia kehuttiin aika lailla. Tokihan se alkoi houkuttaa, vaikka minä en olekaan noiden pussikuurien ja rasvansiepparien ja muiden "syö mitä p*skaa haluat ja laihdu silti" -tuotteiden kannattaja. Minä kannatan perusterveellistä kotiruokaa ja hitaampaa matkantekoa. Sitä helppoa, jossa ei tarvitse pinnistellä.

No, mitä käteen jäi? Paino tippui kolmena ensimmäisenä päivänä kaksi kiloa. Pissimällä. Aloin kutsua detox-kuuriani kusikuuriksi. Hyvin se tosiaan nesteitä irrotti ja paljonhan sen kanssa piti sen takia sitten juodakin. Päivittäinen litkumäärä oli 12 ml ainetta 1,5 litraan vettä. Sen lisäksi sitten muut juomiset. Tehokkaana liikuntapäivänä saatoin hyvinkin juoda yhteensä 4-5 litraa erilaisia nesteitä. Kuurin lupaamaa energiaboostia en kokenut, myöskään mitään erityistä puhdistautumista ja keventymistä en huomannut. Muutaman päivän kuluttua aloittamisesta sain kasvoihini nokkosihottuman kaltaisia näppylöitä, jotka kestivät muutaman päivän ja hävisivät. Ei ole iho sen kuulaampi ja kirkkaampi kuin aloittaessakaan. Noin puolessa välissä huomasin, että hikeni haisi erilaiselle, oikeastaan kovin samalle kuin entisessä sisäilmaongelmaisessa kodissamme aina aika-ajoin. Lähtikö kuurin myötä liikkeelle jostain elimistöni jemmasta vanhat homeitiöt vai mistä siinä oli kyse, en tiedä.

Mitä sitten sen laihduttaviin ominaisuuksiin tulee, niin niistähän voi olla monta mieltä. Netissä oli kaksi eri listaa, mitä pitää välttää puhdistavan kuurin aikana. Toinen lista kielsi esimerkiksi kahvin ja gluteiinia sisältävät tuotteet kokonaan, toisessa sanottiin, että juo kahvisi mielellään aamupäivällä ja vettä päälle, viljatuotteista vältä valkoista vehnää. Punainen liha oli myös kiellettyjen listalla, mutta itse en ole sitä seitsemääntoista vuoteen syönyt, joten ei ollut uhraus. Piti syödä kasvispainotteisesti ja liikkua vähintään puoli tuntia päivässä, välttää prosessoituja ruokia, herkkuja, alkoholia (sekä tupakkaa ja huumeita). Ei tarvitse olla kovin suuri neropatti huomatakseen, miten kuuri mahdollisesti kiloja pudottaisi. Jos sattuu vaikkapa katkaisemaan hyvän aikaa käynnissä olleen hese-elämäntavan tai perusvihanneksettoman makaronilaatikkokuurin sillä, että kolmen viikon ajan syö paljon kasviksia ja hedelmiä, liikkuu päivittäin ja nesteyttää itsensä hyvin, niin saattaahan siinä hyvinkin muutama kilo lähteä. Ohjeissa kehotettiin vielä kuurin päätteeksi jatkaa nyt opituilla uusilla hyvillä tavoilla. Niinpä niin.

Hyvää teki olla muutama päivä ilman suklaata. Hyvää teki myös palata suklaan ääreen. Mutta nyt olen todistanut itselleni, että pystyn olemaan ilman suklaata jopa useita päiviä putkeen. Minä en sitä tiukinta linjaa noudattanut, enkä tiedä, mihin suuntaan tulokset olisivat sitten kehittyneet. Lisäksi elämäntapani eivät tällä hetkellä ole kovinkaan huonolla tolalla. Päällimmäiseksi mieleen jäi, että tämä vaikutti vähän sellaiselta kesälomakuurilta. Loman alkajaisiksi korkataan puhdistava kuuri, kun on aikaa kiinnittää paremmin huomiota siihen, mitä syö ja pääsee kiireiltään helpommin liikuntaa harrastamaan, ja juoksemaan vessassa työkiireiden estämättä. Kolmen viikon kuurin (vai kesäloman?) jälkeen olo on energinen ja mahtava ja jaksaa taas painaa töissä. En kuitenkaan vähättele kuurin vaikutusta omaan 70 kg:n alitukseeni. Nyt on vain pidettävä huoli siitä, etteivät nuo pari kiloa tule enää IKINÄ takaisin.

Myydään Torstain tuulipuku kokoa 42

TÄYSIN TARPEETTOMANA.

Ostin eilen ulkoiluhousut kokoa 36.
(Ei välitetä siitä seikasta, että minkään muun mallin housut eivät kokona 36 menisi päälle.)

Hiljaa hyvä tulee.
Poika 9 kk, minä 69,3 kg.
Yhdeksän kiloa alaspäin yhdeksässä kuukaudessa.
Edellisestä mittauksesta -14,5 cm.

Käyn vaa'alla melkein joka päivä. Se sopii minulle. Mitä enemmän otoksia, sen luotettavampaa dataa. Merkitsen painot ylös ja katson kokonaisuutta. Jos jonain päivänä on kuusisataa grammaa enemmän kuin edellisenä päivänä, katson, mitä oli edellisellä viikolla, ja useimmiten olen taas tyytyväinen. Paitsi, jos silloinkin oli huomattavasti vähemmän. Kävin välillä tässä taas 70 puolella, mutta ei se minua hermostuta. Käynti 71-72 kg:ssa hermostuttaisi.

Mittaan itseni neljän viikon välein (nyt meni viisi ja puoli viikkoa). Sekin sopii minulle. Tiheämmällä mittauksella ei tässä vauhdissa tuloksia kovin merkittävästi tulisi. Olen onnellisempi siitä, että vyötäröstä lähtee neljässä viikossa yksi sentti kuin epämääräisiä millejä viikon tai kahden välein. En minä niitä lukuja muutenkaan millilleen mittaa. Paitsi allit puolen sentin tarkkuudella. Siinä kun se puolisenttiä on huomattavasti merkittävämpi muutos kuin rinnanympäryksessä.

Hupsistakeikkaa

Oli jotenkin punkero-olo. Pitsaakin olin syönyt. Farkutkin tuntuivat jotenkin erityisen tiukoilta tänään, niitä sai oikein nyhtää pois päältä. Lähtihän ne vihdoin, vaikka harmittikin. Sitten katsoin niitä sängyn päälle heittämiäni murheenkryynejä, miksei ne muka sen helpommin riisuuntuneet. Niissä oli nappi ja vetoketju vielä kiinni...

Kuulin kahdesta suusta tänään näyttäväni laihtuneelta. Oliskohan sittenkin pitänyt uskoa?

Lyijypallo

Kun Jimmy Page mietti uutta nimeä The New Yardbirdsille, hän tuli käyneeksi keskustelun  Keith Moonin ja John Entwistlen kanssa, jotka arvelivat, että uusi superkokoonpano (johon he itsekin kuuluisivat) uppoaisi kuin lyijyilmapallo. Yleisön tajuntaan tai omaan mahdottomuuteensako? Jälkimmäiset kaksi eivät kuitenkaan liittyneet uuteen bändiin vaan jäivät The Whon jäseniksi. Led Zeppelin sen sijaan lähti lentoon ja sitä on pidetty yhtenä merkittävimmistä kokoonpanoista rockhistoriassa matkalla kohti raskaampaa metallimusiikkia. 


Myytinmurtajat todistivat vuoden 2008 tuotantokaudella, että lyijyilmapallo voi lentää. Sanonta 'Go down like a lead balloon' on siis murrettu.


Lyijypallon ei tarvitse painaa paljon. Niitä on monen kokoisia. Minäkään en ole iso. Omenavartaloni takaa minulle tällä hetkellä pallon muodon, sitä ennen raskauteni. Mutta onhan metallikin muovattavissa, niin on läski ja lihaskin. Lyijypallon ei tarvitse jäädä vartalonsa vangiksi, Lyijypallo voi keventyä ja lähteä lentoon.

Pääsiäistä ja painavaa asiaa!

On ollut mukavan liikunnallinen pääsiäinen, zumbaa ja xyclingiä, kun on ollut lapsenvahti (=mies) paremmin käytettävissä ja enemmän aikaa annettavissa kaikille - myös itselleni, sekä etenkin mainiota liikuntaseuraa. :) Pahoja nää pitkät pyhät kotiäidille, kun menee lopullisesti sekaisin siitä, mikä päivä tänään on ja mitä sillä on väliä.

Oon tässä miettinyt, että minulla on selkeästi pari lukkoa tässä painonpudotukseni esteenä, joten niistä olisi aika päästä eroon. Ensinnäkin 70 kg:n alituksesta on tullut minulle ihan mahdoton tehtävä. En tiedä miksi, mutta näyttää siltä, että heitän kapuloita (=suklaata) rattaisiin heti, kun alan lähestyä 71 kg:n alapäätä.

Olen kuitenkin sen virstanpylvään ohittanut onnistuneesti ennenkin, teknisesti ottaen kahdesti: Painoin noin 68 kg, kun mentiin naimisiin 2008, ja sairastuin kamalaan kuolemantauti-influessaan heti-kohta häiden jälkeen, niin että veljeni heittäessä painonpudotushaasteen siinä samana syksynä, painoni oli kivunnut juuri ja juuri 70 kg:n puolelle. Olisko ollut 70,4 tai jotain, ei mitenkään erityisen paljon yli. Voitin muuten sen haasteen. Laihduin 64 kiloiseksi juuri ennen joulua - ja joulumässäilyä - ja raskautta. Toisen kerran alitin 70 kg pudottaessani juurikin noita raskauskiloja neiti 2 veen syntymän jälkeen. Saavutin 68 kg ja sittenpä olinkin taas raskaana. Nyt olisi aika heivata itseni sille toiselle puolelle jälleen, mutta miksi ihmeessä se nyt on niin pirun vaikeaa? Mulla on kuitenkin vielä melkein kymppikiloa normaalipainon rajaan, että ei tässä nyt mistään ihan viime rutistuksesta ole kyse.

Toinen lukko näyttää olevan raskauskilot. Niitä kun ei ole enää monta jäljellä, ja niistä eroon pääseminen vaatisi sitä 70 kg:n alittamista, niin tämä painonputoaminen on kyllä tyssännyt tähän ihan kokonaan. Painoin jo lokakuussa saman verran kuin nyt. Teen vain sen verran, että paino ei nouse, mutta ei se tällä yrittämällä laskekaan.

Ajattelin siis, että en pudotakaan enää näitä raskauskiloja vaan ihan vain rehellisiä ylikiloja, niitä kun minulla riittää ihan muille jakaa. Ei sillä, että kellekään teille niiden soisin siirtyvän. :) Ja sen sijaan, että yrittäisin väkisin alittaa maagisen 70 kg, otin tavoitteeksi pudottaa 2,5 kg. Ihan tässä kevään aikana. Ihan riippumatta siitä, että sen pudotuksen jälkeen paino nyt vaan sattuu sitten alkamaan Kuutosella. Se on minulle iso juttu, mutta teen siitä ihan mahdottoman pienen jutun. Kaksi ja puoli kiloa on kuitenkin ihan hirmutosi pieni määrä, kun ne eivät edes ole ne viimeiset kaksijapuolikiloa.

Ans kattoo kuin käy.