Hirveen hyvä mieli :)

Kuka ei vielä tiennyt, että inhoan siivoamista? Toivottavasti kenellekään ei tullut yllätyksenä. :) No, meillä on loppuviikosta tiedossa vähän ohjelmaa lasten kanssa niin, että päätin sitten siivoilla viikkosiivouksen tänään - tarvettakin kun on... Mikäs sen motivoivampaa alkaa hommiin, kun posti eilen toi arvontavoittoni. :)

Kiitos, Aku, Juoksija-lehdestä!

Teen vielä yhden homman, ja tartun sitten taas siihen lehteen. Mutta jos teen tuonkin homman, niin sitten voin lukea sitä hetken pidempään. Voisin oikeastaan tehdä tuonkin ja keittää sitten kahvit sen lehden seuraksi. Mutta jos tekisin vielä nuo, voisin tehdä lounaan sen lehden seuraksi... Antaa himon yltyä, vai mites se oli?

Lopputulos, kolme siivottua huonetta, ei välikahveja ennen lounasta, rauhallinen lounashetki lehden parissa. Lapset saivat lautasensa tyhjiksi ennen minua ja häipyivät pöydästä. Hetki omaa aikaa. :) Miten niin ei saa lukea lehteä silloin kun syö? Jos minä teen, niin kuin laihdutusohjeet sanoo, että keskityn vain syömiseen, enkä puuhaa muuta, saan hutkastua annokseni viidessä minuutissa, mutta jos minulla on kiehtovaa lukemista kuten Juoksija-lehti, viivyttelen ruokani kanssa, että ehdin lukea vielä tämän sivun, ja vielä tuon, ja vielä tuonkin...

Aluksi minua ujostutti koko lehti. Enhän minä mikään juoksija ole. Eilen varovasti lehteilinkin vain treenipäiväkirjaa. Se vakuutti minut. Siinä on tekniikkaohjeita. Jos olisin jo Juoksija, en tarvitsisi enää ohjeita. Ehkä tämä lehti sittenkin on juuri minulle, wannabe-juoksijalle. :)

Hyviä juoksuja teille! Minä aion mennä huomenna.

Tähän loppuun vielä kuva siitä, mitä lapset tekivät juuri siivotulle lastenhuoneelle, sillä aikaa, kun  minä luin Juoksija-lehteäni. Oh well, ainakin sain sen imuroitua ensin.

Olkapää

Olen pitkään harmitellut omaa kovin ryhditöntä olemusta. Rinnat painaa etumuksen kumaraan, selän puolelta ei tukea ole odotettavissa, hartiat luisuvat viistosti kohti lattiaa.

Tässä eräänä päivänä huomasin kuitenkin, että olen saanut jostain olkapäät. Täysin käsittämätöntä, mutta luisuminen loppui siihen. En tarkalleen ottaen tiedä, mistä ne ovat tulleet, mutta lihasta se on eikä läskiä, enkä viitsi pahemmin kyseenalaistaa, kuuluuko ne mulle vai onko jonkun muun treeni nyt osunut vähän väärään kohtaan. Pidetään nämä. Kahvakuulaan en ole "ennättänyt" koskea kesän jälkeen, enkä salillakaan ole kovin monta kertaa vielä kerennyt käymään, että se selittäisi tämän. Olen alkanut epäillä, että siitä on nyt vain sulanut pehmikettä edestä pois ja siksi jossain vaiheessa elämääni tekemäni tulokset ovat alkaneet nyt näkyä. Pilateksessa olen opetellut hartiarenkaan tasapainottamista ja sekin on tuottanut tulosta.

Ei ehkä vanhakaan ole täysin kehityskelvoton. Kyllä tästä vielä paketti kuntoon saadaan.

Speaker's corner: kesäkilot

Viikonloput buukattu heinäkuun puoleen väliin asti ja sitten lisäksi ne menot, jotka pitäisi jotenkin mahduttaa kesälle, muttei vielä tiedetä mihin. Miehellä kesäloma on vasta elokuun lopulla. Nyt on siis käytössä vain viikonloput.

Nyt tärkeään asiaan. Minulla on taipumusta ottaa kilo tai pari lisää joka reissulta. En tiedä mistä tämä johtuu, mutta aion selvittää sen tänä kesänä. Minulla on sellainen sokea oletus, etten vietä esim. mummoloissa sen epä-aktiivisempaa tai huonoruokaisempaa aikaa sen viikonlopun aikana mitä kotonakaan olisin tehnyt. En esimerkiksi keskitä liikkumisiani viikonloppuihin, jolloin ne omat lajit jäisi väliin. "Ja eihän siihen yhteen pullapalaan koko homma kaadu."

Otetaanpa esimerkkinä edellinen reissumme anoppilaan, kun kävimme sieltä käsin sukujuhlilla. Juhlat itsessään (alkoholia lukuunottamatta) eivät sisältäneet ns. turhia kaloreita. Tottakai juhlissa kakkua otetaan, maltilla kuitenkin, ei kuutta palaa. Mutta anopilla oli varattuna kotonaan pullaa ja fanipaloja, joita tuli kyllä viikonlopun aikana vedettyä ihan oma osuus kokonaan. Vaikka herkuttelusta ei ole huono omatunto (tähänhän pyrin, etten suitsi itseäni turhaan jo tehdyistä typeryyksistä) ei se tarkoita, etteikö se vaa'alla näkyisi.

Karsastan sitä ruotuun palaamista, kun se kuulostaa siltä, että ollaan oltu tuhmia, ja nyt alkaa taas kurissa ja nuhteessa (ja kärsimyksessä ja kituutuksessa) eläminen, kunnes taas lähtee mopo käsistä seuraavan reissun aikana. Mutta jotenkin niistä omista virheistä pitäisi oppia, eikä ajatella sen kuudennen viipaleen kohdalla, että kerranhan sitä vaan herkutellaan, se kun minun kohdallani ei todellakaan pidä paikkaansa. En kertakaikkiaan pysty rajoittamaan yhteen herkkupäivään viikossa, koska en näe siinä onnistumisen mahdollisuuksia.

En välttämättä lähtisi nyt kalorien laskemislinjalle mutta jollain keinoin syömisiäni, juomisiani, menemisiäni ja tekemisiäni tarkkailen. Ja nyt: sana on vapaa! Myös Patrik peräänkuuluttaa omien sokeiden pisteiden kartoitusta, että joku muu sanoisi, että tuossa sinä nyt joka kerta menet metsään, jos itse ei sitä kerta tajua. Jos olet huomannut tai huomaat puheessani toistuvasti jotain, josta olisit jo halunnut huomauttaa, muttet ole ilennyt, niin nyt on aika sanoa se. Vaikka kuin kuulostaisi tylyltä palautteelta. En nyt tarkoita sellaisia, hei sä söit taas pellillisen pitsaa leivinpapereineen, vaan sellaisia, hei sä taas vähättelet syömisiesi ja liioittelet liikkumisiesi vaikutuksia.

Anna palaa! Analyysilla tai ilman :)

Luovuttamista

Minulle tulee aina välillä mieleen, että sama olisi luovuttaa koko homma, kun mitään en ole kuitenkaan aikaan saanut. Osin ehkä tavoitteettomuutta, osin kyllä pelkästään sitä, että haluaisin kaiken tapahtuvan just nyt, heti, välittömästi, ei vasta viiden vuoden päästä.

Sellaisina hetkinä olen toisinaan kysynyt itseltäni, että mitähän olen sitten oikeastaan luovuttamassa? Että miten tämä minun luovuttaminen tapahtuisi? Söisinkö suklaalevyn, alun toista? Entä sitten? Kuulostaa tavalliselta torstailta. Onko se sitten luovuttamista? Ei minun kirjoissani.

Jättäisinkö vakkarixyclingini väliin? Entä sitten? Väliin se on jäänyt ennenkin, ja silti olen tällä tiellä. En kuollut, en romahtanut. Tein jotain muuta, kerran nukuin, muutaman kerran istuin eläkeläisseurassa kirjaamassa ylös taloyhtiövahdin häiriöilmoituksia. Nekin on tärkeitä, ainakin sille valittajalle. Tulee aikoja, jolloin on liian kipeä liikkumaan, liian väsynyt lähtemään, liian kiireinen irrottautumaan. Ei se silti tarkoita, että olisi luovuttanut.

Unohtaisinko salaatit ja marjat, hedelmät, vihannekset viikonlopuksi, viikoksi, kuukaudeksi? En usko. Kyllä elimistö kaipaa sitä vihreää (ja niitä muitakin värejä). Eikä tämä vene kaadu siihenkään, että parilla aterialla ei ole kuin pottua ja kastiketta. Ei aina jaksa, pysty, ehdi ostaa. Siihen lautaselle ne vitskut on silti aina takaisin hiipineet.

En kerta kaikkiaan keksi, miten voisin luovuttaa. En keksi sellaista, mihin haluaisin palata, mitä oikeasti haluaisin tehdä mieluumin kuin tätä. En sellaista, mitä en olisi jo kokeillut (ja toimivaksi todennut, esim. suklaa). Olen tyytyväinen lautasmalliini, olen tyytyväinen rataslenkkeihini, olen tyytyväinen pienentyviin mittoihini. Olen tyytyväinen siihen, että en pahoinpitele itseäni ruoalla, en kituuta, en ahmi. Olen tyytyväinen siihen, että olen löytänyt tavan antaa elämän tulla väliin. Olen tyytyväinen, että viimeinen raskauteni sotki elämäntaparemonttini. Ehdin sisäistää tämän paremmin.

Ennen minulla oli kiire. Halusin olla valmis, halusin hypätä suoraan siihen aikaan sitku. En nähnyt omia hyviä puoliani, luulin, että sitten olisin parempi, kun vatsa olisi litteämpi, reidet kapeammat. Olen kohdannut painohuippuni toisessa raskaudessani. Minun piti alkaa vain hyväksyä, että pieniä suloisia prinsessoja ei saa, jos ei ole valmis jostain tinkimään. Alkaa hyväksyä, että vaikka olen lihava, niin tämä on vain välivaihe ja voin silti olla itseni ystävä. En minä pahuuttani itseäni lihottanut, ei minun tarvitsisi suhtautua itseeni niin kuin viholliseen.

Olen opetellut lukemattomia pieniä tapoja, jotka auttavat minua eteenpäin. Niin pieniä, että niitä on turha omaksua enää takaisin. Ei ole muita vaihtoehtoja kuin tämä polku, jolla olen. Jolla tönötän. Vaikka en liikkuisi eteen enkä taakse, niin tällä tiellä olen silti, ja olen onnellinen.

Iholla

Olen ihastellut ihoani. Haltioituneena katsellut (ja miehelle esitellyt), miten ihoni menee ihan uudenlaisille rypyille. Tässäkin on tyhjää ihoa ja tässä ja tässä. Tästäkin olen laihtunut, ja tästä ja tästä. Sitä on liikaa, mutta kyllä se siitä vetäytyy, niinhän? Olen luottanut siihen, että kyllä se palautuu, vaikka olenkin tosi huono ihonhuoltaja. Kurttuinen, löysä iho on ollut kiehtova, olen ollut onnellinen, koska siitä näkee, että alta on lähtenyt tosiaan jotain. Että olen edistynyt.

Nyt minulla on ollut muutama punkeropäivä, jolloin ihoa on ihan liikaa, rasvaa edelleen sen alla liikaa, iho vain löystyy ja venyy entisestään, ja poimut ihan varmasti täyttyvät ihrasta, joka valuu sinne ihan nestemäisenä suoraan ruoansulatuskanavasta. Ihan on tullut kiire saada iho kiinteämmäksi ja kimmoisaksi ennen kuin kaikki - siis ihan kaikki - on liian myöhäistä. Yhtäkkiä en voikaan sietää löysää ihoa yhtään missään, ja pahimmat on nämä tyhjät nahkarukkaset, jotka täytyy aamuisin rullata ylös rintaliivien täytteeksi.

Oi milloin tämä iho palautuu? Palautuuko se? Entä jos olen niin vanha, että mitään ei ole tehtävissä? Jos ne jääkin näin? Ja allitkin. Entä jos en koskaan saa kiinteitä käsivarsia, kun ihoa on niin paljon?

Tiedän, että taidan vähän liioitella (jos vähän tarkoittaa paljon). Sitä paitsi minulla on ihan kelpo tuote ihon kiinteyttämiseen. Kunhan vain jaksan, muistan ja viitsin sitä itseeni voidella.

Kyse taitaa taas jälleen kerran ollakin vain siitä, tyydynkö makaamaan itsesäälissäni ja valittamaan, vai kohtaanko ongelmani ja teen sille jotain. Edes sen, että hyväksyisin ihoni sellaisena kuin se on, hoidettuna tai hoitamattomana.

Venyneen ihon hoitovinkkejä otetaan vastaan. :)

Hupsistakeikkaa

Oli jotenkin punkero-olo. Pitsaakin olin syönyt. Farkutkin tuntuivat jotenkin erityisen tiukoilta tänään, niitä sai oikein nyhtää pois päältä. Lähtihän ne vihdoin, vaikka harmittikin. Sitten katsoin niitä sängyn päälle heittämiäni murheenkryynejä, miksei ne muka sen helpommin riisuuntuneet. Niissä oli nappi ja vetoketju vielä kiinni...

Kuulin kahdesta suusta tänään näyttäväni laihtuneelta. Oliskohan sittenkin pitänyt uskoa?