Täällä taas

Anopin luota kotiuduttu. Että voikin kiertää vatsassa, kun ei itse ruokiaan laita... No tästä on hyvä jatkaa! Tälle päivälle onkin tiedossa ihan kivojakin juttuja, eilinen meni vähän ei-kivoissa merkeissä. Ajeltiin tosiaan eilen kotiin jo hyvissä ajoin, kun olin varannut pienimmälle lääkäriajan pitkittyneen flunssan takia.

Mentiin palvelusetelillä yksityiselle, kun omalla terveysasemalla ei ollut lääkäreitä, mies heitti meidät keskustaan ja lähti viemään autoa huoltoon. Etsittiin yksityistä lääkäriasemaa kahdesta osoitteesta, eikä rattaita tietenkään mukana, kun luultiin pääsevämme ihan viereen. No toista kannoin, toista hoputin, että suurinpiirtein ajallaan oltaisiin oltu perillä.

Lääkäri oli mainio, todella hyvä lasten kanssa. Saatiin myös antibiootit keuhkojen suunnalle ja käskyn tulla näyttämään korvia uudelleen, jos ei tämä pure. No sehän se helpoin homma olikin! Seuraavan kerran saa olla pojan oma isä kyllä pitämässä pentua paikallaan, kun lääkäri korviin kurkkaa. Meidän tytöt on kyllä antaneet korvansa tarkastaa ihan hienosti (joo opettelin minä sen lukko-otteen jo esikoisen kanssa, että kaipa sekin on vastaan pistänyt ja kunnolla...) mutta tämä yksilö on sen verran voimakaskin, että pystyy taistelemaan tosi hienosti vastaan.

Käytiin apteekissa, lähdettin bussille, se ehti mennä melkein nenän edestä, käytiin lelukaupassa tappamassa aikaa, ostettiin pienet jutut, mentiin bussille, jonotettiin, maksettiin matka, istuttiin alas - ja missäs kolmevuotiaan nalle on? Onneksi bussi ei ehtinyt lähteä, ryysättiin ulos ja omia jalanjälkiä takaisin. Olin ennen keskustaan lähtöä juonut vain kahvia, ja minua janotti ja väsytti ja ärsytti aika lailla. Ei ollut nalle lelukaupassa, mutta samassa kauppakeskuksessa sentään. Joku oli nostanut sen koristeena olevan lahjapinon päälle. Takaisin pysäkille seuraavaa bussia odottamaan ja sitten kotiin. Mies tuli kotipysäkille vastaan kantamaan edes toista väsähtänyttä remppahousua.

Autossa ilmastointi työntää pelkkää kylmää ilmaa. Siitä on murtunut joku läppä jostain. Varaosa maksaa kolmekymppiä, mutta sen vaihtaminen on koko päivän kestävä homma. Hinta-arvio kahdeksansataa euroa. Jatkuis nämä plussakelit sen verran, että jäät sulais vähän enemmän. Ajaisin sen auton satama-altaaseen, niin ei tarvitsisi enää remontoida.

Lehmän pesua vähentämässä

Heippa, hengissä edelleen.

Ottamatta kantaa tuoreempiin tapahtumiin, olen muistellut tässä tositapahtumiin perustuvaa suomalaista elokuvaa, muistaakseni nimeltään Kaivo, jossa perheenäiti hukutti lapsensa kantamalla heidät yksi kerrallaan pihakaivoon. Erityisesti se jälkipyykki sitten, miksi näin pääsi käymään. Poliisit/sosiaalityöntekijät haastattelivat isää, joka hiljaisella äänellä kertoi, että kyllä kai se äidin taakka raskaaksi kävi, kun joka päivä piti koti ja lapset ja navettatyöt hoitaa ja työtä oli niin paljon, kun päivittäin lehmät piti pestä. Tähän kysyi haastattelija, että oliko ne lehmät tarpeen todella joka päivä pestä, johon isä vastasi vain: "Kyllä se niin tykkäs, että piti pestä..."

Oma fyysinen väsymykseni lipsahti henkisen väsymyksen puolelle, ihan kesän kunniaksi mieli päätti siirtyä suoraan syksyyn. Parisen viikkoa sitten käytiin siskontytön rippijuhlissa, joissa huomasin, etten jaksanut olla omien lasteni kanssa tippaakaan. En edes viittä minuuttia. Kenen tahansa kohti katsovan syli oli parempi vaihtoehto kuin minun taas taistella, että otatko ruokaa vai otatko juomaa vai luetaanko kirjaa, ja pysyisit edes hetken hiljaa. No onneksi niitä sylejä sitten oli. Ja vain neiti 2vee onnistuttiin eksyttämään metsään, mutta hänkin löytyi pienen juoksu-huutosession jälkeen.

Juhlien jälkeen mies oli viikon lomalla, juhannuksen yli, ja käytännössä se lomailija olinkin sitten minä. Helpotti. Ja paljon. Unta ei juurikaan entistä enempää mutta tätä kaikkea muuta tylsää huomattavasti vähemmän. Ehdittiin myös tarkastella ja yhtenäistää muutamia lapsenkasvatuksellisia seikkoja, joissa ollaan ajauduttu vähän eri linjoille. Hyvä sekin. Vaikka ties mistä asti olen sanonut, että minä en jaksais enää ja väsyttää olla kotona ja aina vaan minä saan tehdä kaikki ja sinä et ikinä mitään... ja osaatte varmaan kuvitella jatkoksi edelleen kärjistyviä eikä enää niin totuudenmukaisia argumentteja, vasta nyt on viesti mennyt perille.

Nyt kun itsellä on viikon höllänneenä olo, että pahin on ylitetty ja kyllä tämä tästä, ja onhan tää elämä sittenkin ihan ookoo, mies on alkanut kysellä, että jaksanko minä. No hyvä että kyselee. Kai se viikon koti-isänä oltuaan huomasi, ettei se olekaan "vain" kotona oloa ja netissä luuhaamista ja leppoisia hetkiä hiekkalaatikon reunalla. Maanantaiaamuna sanoi, että lähtee töihin lepäämään. Minä sanoin, että jos me ei pärjätä, me ollaan ehkä jo kymmenen aikaan sosiaalitoimiston aulassa itkemässä koko porukka. (Mieheni on siis töissä sosiaalitoimistossa.) Eihän tämä kotiäitiys mitään rakettitiedettä ole, kaikkihan riippuu siitä mitä vaatimuksia itselleen asettaa. Ja minä olen päättänyt vähentää lehmänpesua ja hankkia töitä kodin ulkopuolelta.

Luovuttamista

Minulle tulee aina välillä mieleen, että sama olisi luovuttaa koko homma, kun mitään en ole kuitenkaan aikaan saanut. Osin ehkä tavoitteettomuutta, osin kyllä pelkästään sitä, että haluaisin kaiken tapahtuvan just nyt, heti, välittömästi, ei vasta viiden vuoden päästä.

Sellaisina hetkinä olen toisinaan kysynyt itseltäni, että mitähän olen sitten oikeastaan luovuttamassa? Että miten tämä minun luovuttaminen tapahtuisi? Söisinkö suklaalevyn, alun toista? Entä sitten? Kuulostaa tavalliselta torstailta. Onko se sitten luovuttamista? Ei minun kirjoissani.

Jättäisinkö vakkarixyclingini väliin? Entä sitten? Väliin se on jäänyt ennenkin, ja silti olen tällä tiellä. En kuollut, en romahtanut. Tein jotain muuta, kerran nukuin, muutaman kerran istuin eläkeläisseurassa kirjaamassa ylös taloyhtiövahdin häiriöilmoituksia. Nekin on tärkeitä, ainakin sille valittajalle. Tulee aikoja, jolloin on liian kipeä liikkumaan, liian väsynyt lähtemään, liian kiireinen irrottautumaan. Ei se silti tarkoita, että olisi luovuttanut.

Unohtaisinko salaatit ja marjat, hedelmät, vihannekset viikonlopuksi, viikoksi, kuukaudeksi? En usko. Kyllä elimistö kaipaa sitä vihreää (ja niitä muitakin värejä). Eikä tämä vene kaadu siihenkään, että parilla aterialla ei ole kuin pottua ja kastiketta. Ei aina jaksa, pysty, ehdi ostaa. Siihen lautaselle ne vitskut on silti aina takaisin hiipineet.

En kerta kaikkiaan keksi, miten voisin luovuttaa. En keksi sellaista, mihin haluaisin palata, mitä oikeasti haluaisin tehdä mieluumin kuin tätä. En sellaista, mitä en olisi jo kokeillut (ja toimivaksi todennut, esim. suklaa). Olen tyytyväinen lautasmalliini, olen tyytyväinen rataslenkkeihini, olen tyytyväinen pienentyviin mittoihini. Olen tyytyväinen siihen, että en pahoinpitele itseäni ruoalla, en kituuta, en ahmi. Olen tyytyväinen siihen, että olen löytänyt tavan antaa elämän tulla väliin. Olen tyytyväinen, että viimeinen raskauteni sotki elämäntaparemonttini. Ehdin sisäistää tämän paremmin.

Ennen minulla oli kiire. Halusin olla valmis, halusin hypätä suoraan siihen aikaan sitku. En nähnyt omia hyviä puoliani, luulin, että sitten olisin parempi, kun vatsa olisi litteämpi, reidet kapeammat. Olen kohdannut painohuippuni toisessa raskaudessani. Minun piti alkaa vain hyväksyä, että pieniä suloisia prinsessoja ei saa, jos ei ole valmis jostain tinkimään. Alkaa hyväksyä, että vaikka olen lihava, niin tämä on vain välivaihe ja voin silti olla itseni ystävä. En minä pahuuttani itseäni lihottanut, ei minun tarvitsisi suhtautua itseeni niin kuin viholliseen.

Olen opetellut lukemattomia pieniä tapoja, jotka auttavat minua eteenpäin. Niin pieniä, että niitä on turha omaksua enää takaisin. Ei ole muita vaihtoehtoja kuin tämä polku, jolla olen. Jolla tönötän. Vaikka en liikkuisi eteen enkä taakse, niin tällä tiellä olen silti, ja olen onnellinen.