Viikonloppukirjoittaja

Olen miettinyt ihan tosissaan ja toistuvasti, että mihin minä tätä blogia enää tarvitsen. Kun elämässä tuntuu olevan nyt niin paljon kaikkea, ja vähäinen vapaa-aikani ei tunnu riittävän niihin asioihin, mitä haluaisin tehdä. Jotenkin tuntuu, että en haluaisi lohkaista vähästä ajastani hetkeä(kään) blogilleni, jonne kirjoittaisin vain, että kiirettä riittää ja liikkunut en ole, mutta syönyt sitäkin enemmän.

Olen myös miettinyt tosissani ja toistuvasti, mitä kaipaan blogiyhteisöltä. Ainakaan se ei ole suoria neuvoja pyytämättä. Minun elämänihän tämä on, ette te toiset voi minua siinä neuvoa, koska minulla on valta päättää, mitä kerron, mistä näkökulmasta, ja mitä jätän sanomatta. Toisaalta kaipaan kuitenkin keskustelua, ja keskusteluun olisi sallittava myös kriittiset äänenpainot. En todellakaan tarvitse mitään jees-kuoroa sanomaan, että hyvin sä vedät, ota vielä santsaten, kerranhan tässä vaan eletään. Toisaalta itse en kyllä jaksa ainakaan toistuvasti kommentoida, että hieno homma, hengessä mukana, joten en oikein voi odottaa sitä teiltäkään.



En ole kirjoitellut enimmäkseen siksi, kun ei ole enää sitä vanhaa rutiinia, että jossain kohtaa päivää ehtisin istua koneen ääressä niin kauan, että jokin tarinakin syntyisi. Toinen tärkeä syy on ollut siinä, että ei ole oikein ollut raportoitavaa. Painonhallintaa tai elämänhallintaa, kovin kummoista kehitystä ei kummassakaan ole näkyvissä. Toisaalta pitkien taukojen jälkeen kynnys sanoa mitään on aika korkea. Että pitäisi olla jotakin niin painavaa sanottavaa, että kannattaisi murtaa hiljaisuus ja kirjoittaa.

Nyt kuitenkin v*tuttaa niin paljon, että palaan eetteriin oikein asian kanssa. Hyviä ja huonoja uutisia. Ja kaikki, ihan kaikki, on omaa tekoa. Kokonaiskolesterolini on laskenut hyvin, sieltä seiskan päältä (en muista desimaaleja) 5,6. En tarvitse lääkityksiä, seuraava kontrolli on vasta vuoden kuluttua, riskitekijäni rajoittuvat sukurasitukseen, joten voin olla sinällään rauhallisin mielin. Huono puoli oli siinä, että myös hyvä kolesteroli oli laskenut, joten sitä pitäisi saada nyt koholle. Pehmeitä rasvoja ja liikuntaa, sanoi lääkäri. Paino on pysynyt suurinpiirtein samoillaan, 68-69 kg, tänä aamuna 69,2 kg. Mutta: katsoin tässä yhtenä päivänä reisiäni saunassa, että onko ne olleet koko ajan noin löllöt, ihan niin kuin rasvanmäärä olisi lisääntynyt. Eilen siivosin lattialta lasten löytämää mittanauhaa ja ajattelin ihan kurillaan katsoa, mitä se sanoisi. Vyötärölläni on neljä senttiä lisää tavaraa (lue: läskiä). Neljä senttiä! Ja paino on sama! Olen jotenkin ollut niin vaakalukemien vankina, etten osannut varautua tähän, lihas muuttuu läskiksi, ilmeisesti. Selkäni on ollut kestojumissa jo jonkin aikaa, eikä hieronta ole oikein auttanut siihen. Sitä on nyt kaksi kertaa käsitelty kalevalaisittain. Lantioni on kääntynyt (takaisin) eteenpäin, selän luonnollinen kaari on suoristunut, näytän taas ihan lattaperseeltä ja nyt on vielä tätä ylimääräistä vararengastakin! Ihan ite osasin! TYHMÄ! V*tuttaa ja ärsyttää ja kaikkea sitä!

Täynnä taistelutahtoa mutta toistaiseksi vain vihan kautta. Minun on päästävä sinne lenkinpäällekin tästä. Hoitamaan kolesterolia, rasvakerrosta ja ketutusta. Vyötärön jälkeen en enää mitannut muuta. Ihan sama, mitä mittanauha sanoo, minä näytän raskaana olevalta, kun vatsa pullottaa ja lantion väärä asento vielä korostaa sitä. En halua plösähtää vain siksi, että aloitin työt!



 



Vastustuskyky

Sitähän voi vastustaa kaikenlaista, vaikka oman bloginsa päivittämistä, jos haluaa, mutta mitä viime aikoina en ole voinut vastustaa, on kaikki mahdolliset flunssataudit, joita töissä ollessani olen kohdannut. Ihan perseestä, tiedättekö. Tänään auringonpaisteessa kotiin ajaessani ajattelin, miten täydellinen lenkkikeli olisikaan, mutta minulla on yököttävä yskä, joka ei paremmaksi muutu, ei juoksemalla eikä kotona makaamalla.

Sanovat, että lapset alkaa sairastella, kun aloittavat päivähoidon, mutta minä olen meidän perheessä se, joka on kantanut kotiin viruksia myös lasten iloksi. Sairastin jopa korvatulehduksen! Ou kaad! Lastentautiin lääkäri kirjoitti lastenlääkkeen, saman amorionin sain kuin poikasenikin, vähän vain vahvempana annoksena.

Se on sitten vitamiinien tankkauksen aika. Kyllä kaksi vuotta kodin suojissa häijyä tekee näköjään kenelle vaan, vaikka kuin kuvittelisi syövänsä monipuolisesti ja liikkuvansa kohtuullisesti, mutta tässä ei näköjään nyt kysyttykään mielikuvitusta vaan karuja faktoja.

Ärsyttää ihan sairaan paljon se, että silmiin osuu juuri nyt kaikki mahdolliset päivitykset arkeen paluusta ja niskasta kiinni ottamisesta ja uusista kuntosalijäsenyyksistä ja lupauksista ryhdistäytyä, ja kaikkea sitä, mitä syksy tuo tullessaan, ja minä haluaisin sanoa, että HAH HAH, minun ei tarvitse aloittaa, sen kun jatkan vaan, mutta samperisoikoon kun olo pysyy inhimillisenä vain särkylääkkeillä ja mielellään vaakatasossa. Töissä jaksaa olla ja parhaansa tehdä, missään nimessähän en toki niin kipeä ole, että saikkua ansaitsisin, vain sen verran vaan, että lenkille tai salille lähtö ei nyt suinkaan tule kyseeseen. Eikä muuten lasten ulkoiluttaminenkaan. Missään nimessä en ole niin terve, että jaksaisin leikkipuistoon lähteä. Kaksi vuotta riitti, kiitos, nyt on jonkun toisen (=miehen) vuoro!

Kyllä minä tästä vielä nousen. Nousenko? Ehkä kahdeksi, kolmeksi viikoksi ennen seuraavaa flunssa-aaltoa? Minä niin haluaisin pilatekseen. Tai lenkille. Tai edes olla yskimättä. Itseasiassa tällä hetkellä muut flunssan oireet on aika vähissä, mitä nyt pikkuisen niiskutan. Päätä särkee, kun en ole juonut tarpeeksi, kun ei kärsi, kun kurkkuun koskee.

Lupaisinko palata sitten, kun olo on kohentunut? Että valittaminen ei olisi ainoa, mitä minulla on annettavaa? Vastoinkäymiset on tehty voitettaviksi, myös silloin, kun aikataulusta ei olisi täyttä tietoa. Ei tämä flunssa loppuelämää kestä, tulee niitä muitakin vielä. Minä vaan niin haluaisin liikkumaan jo.


Älä lannistu. Kyllä sä tästäkin vahvistut.
 

Kahvakuula gone bad

Meidän kotisalilla on yksi suuri puute: siellä ei ole peilejä. Talvella, kun ulkona oli pääasiassa pimeää, ikkunoiden heijastusta pystyi käyttämään apuna.Nyt kun sälekaihtimien molemmilla puolilla on yhtä valoisaa, tämä vähäinenkin hyöty on käytännössä kadonnut.

Kun ei ole peilejä ja tekee kahvakuulaliikkeitä vähän liikaa jaksamisensa rajoissa, saattaa käydä niin kuin meikäläiselle, jolla vasenta lapaa/hartiaa vihloo niin maan p*rk*leesti. Ei pääse sängystä ylös, ei sohvalta, lasten nostelu ja kaikenlainen kumartuminen sattuu ihan liikaa. Syytän pystypunnerrusta (tjsp) - en toki itseäni.

Pitäisi hioa tekniikka oikein vimpan päälle kuntoon ennen kuin menee revittelemään peilittömään tilaan, missä ei edes näe tekemisiään. Ei se silloin tehdessä sattunut, mutta en minä oikein muutakaan syytä tähän kipuun keksi. Ihan typerää. Lisäksi mulla on nuha, luultavasti oikea eikä allerginen. Ihan tyhmää sekin.

H*lvetti palaan juoksun turvalliseen maailmaan, jos en nyt itseäni telo sitten kompastellessa kengännauhoihin tai jotain. Minä vihaan näitä lihaksia, jotka menee jumiin ja satuttaa, miksi ei voi keho toimia niin kuin kehon pitääkin? Tämä kipu ei ole sitä kehittävää kipua, tämä on sitä, kun joku on pielessä. No pain, no gain - ehkä hyöty on siinä, että on taas vähän varovaisempi tai tarkempi. Mutta pitääkö ihan oikeasti kaikki opetella tuskan kautta? H*lvetti, ehkä palaankin sinne salille ja näytän sille samperin kuulalle, että kumpi on kingi. Minuahan et nujerra, typerä kasipallo!

Varsinainen ruotuun palaaminen

Onhan sitä tullut tehtyä harharetkiä omalta painonhallinnan tieltä jos jonkinlaisia ennenkin. Tämä taisi kuitenkin olla se dramaattisin. Jäi aamupuurot ja iltalenkit, eilen jopa suostuttelin miehen sellaiseen ratkaisuun, ettei mentäisi salille iltasella vaan vasta tänään. Mutta tämä olo! Pikkupojalla on korvatulehdus ja flunssaa, alan epäillä, että minullakin jyllää joku tauti tässä taustalla. Nenä on kovin tukkoinen, mutta kun se näin keväisin joka tapauksessa on jonkin verran, niin en ole sitä flunssaksi ajatellut.

Tänään on vähän niin kuin pakko vääntäytyä sinne salille. Koska minua ei huvita. Eikä minua huvita mennä pilatekseenkaan huomenna. Ja se on jo kuulkaas vakavaa se. Pilates sentään on pilates.

Mikä minua sitten huvittaisi? Nukkuminen. Suklaan syöminen. Kotona makoilu. Kahvin juonti.

Minua ei huvita tyhjentää tiskikonetta, ei levittää pyykkejä, ei kerätä leluja ja vaatteita, ei lähteä käymään kaupassa, ei tehdä ruokaa, ei leikkiä lasten kanssa, ei auttaa ruotsin kokeeseen valmistautumisessa. Ei huvita juoksulenkit, ei salitreenit, ei minkäänlainen hikoilu ja itsensä haastaminen. Minua huvittaa löhötä sohvalla ja pelata nettipelejä puolille öin. Typerää, kertakaikkisen typerää.

Itselle on oltava armollinen, mutta tämä on niitä tilanteita, että ei. Jos onnistuu veden juonti, onnistuu varmasti roskienkin vienti. Jostain on aloitettava ja luulen, että se on nyt tänä aamuna pyykkikone. Olen herännyt viideltä, joten riski jäädä makaamaan sohvalle on todella suuri, mutta tänään on pakko tehdä jotain muutakin. On liityttävä siihen jaksajien joukkoon, sillähän sitä itseensä taas vireyttä saa.

Sain muuten aivan loistavan puhelun eilen! Ruotuunpalauttajien äidin! Voitin Elixian arvonnassa viikon ilmaiset treenit ensi viikolle! Aivan mahtavaa. :) Soittaja sanoi sitä lohdutuspalkinnoksi, minä sanoisin, että se on nyt vahva merkki siitä, että on palattava siihen oikeaan, terveelliseen elämään ja lopetettava harhailu täällä kurin ja nuhteen ulkopuolella.

Lääkärireissu

Kävin lääkärissä näyttämässä kättä ja jalkaa, kun molemmissa on nivelkipua. Pottuvarpaan tyvinivel on ollut kipeä jo pitkään ja sitä on väitetty mm. alkavaksi vaivaisenluuksi, jolle ei voi tehdä mitään (ja sitä paitsi, kyllä niillekin kuulemma voi) mutta kun käteenkin alkoi koskea, totesin, ettei tämä nyt ainakaan mikään vaivaisenluu ole.

No lääkäri kokeili ja tunnusteli (ja pikkupoika itki vieressä, että näpit irti mun äidistä). Torstaina menen kuvaamaan ne. Verikokeitakin otetaan (ja samalla myös kolesteroliarvot). Nivelrikkoa tai reumaa... PLAAAH! Oon 34-vuotias, minulla ei kuuluisi olla vielä kumpaakaan. No mutta katotaan, mihin tässä päädytään. Pitää varmaan ruveta tuoretta inkivääriä vetämään, se kuulemma auttaa nivelkipuihin.

Mutta on tosi tympeetä, jos tuota jalkaa ei voi korjata, kun se ei liiku yhtä hyvin kuin toinen puoli. Vaikuttaa sellaisissa asioissa kuin askelkyykky ja varpaille nousu. Kun väistän kipua ja puutteellista liikerataa, paino menee pienemmille varpaille ja se vaikuttaa ensin nilkan asentoon ja siitä sitten ylöspäin. Mutta kaiken kaikkiaan, onhan tämä vähän tämmöinen first world problem. Toisilla ei ole käyttövettä, meikäläisellä varvas ei käänny kunnolla. Ei se mua estä juoksemasta. Ei välilevyn pyllähdyskään estänyt siskoo.

Täällä taas

Anopin luota kotiuduttu. Että voikin kiertää vatsassa, kun ei itse ruokiaan laita... No tästä on hyvä jatkaa! Tälle päivälle onkin tiedossa ihan kivojakin juttuja, eilinen meni vähän ei-kivoissa merkeissä. Ajeltiin tosiaan eilen kotiin jo hyvissä ajoin, kun olin varannut pienimmälle lääkäriajan pitkittyneen flunssan takia.

Mentiin palvelusetelillä yksityiselle, kun omalla terveysasemalla ei ollut lääkäreitä, mies heitti meidät keskustaan ja lähti viemään autoa huoltoon. Etsittiin yksityistä lääkäriasemaa kahdesta osoitteesta, eikä rattaita tietenkään mukana, kun luultiin pääsevämme ihan viereen. No toista kannoin, toista hoputin, että suurinpiirtein ajallaan oltaisiin oltu perillä.

Lääkäri oli mainio, todella hyvä lasten kanssa. Saatiin myös antibiootit keuhkojen suunnalle ja käskyn tulla näyttämään korvia uudelleen, jos ei tämä pure. No sehän se helpoin homma olikin! Seuraavan kerran saa olla pojan oma isä kyllä pitämässä pentua paikallaan, kun lääkäri korviin kurkkaa. Meidän tytöt on kyllä antaneet korvansa tarkastaa ihan hienosti (joo opettelin minä sen lukko-otteen jo esikoisen kanssa, että kaipa sekin on vastaan pistänyt ja kunnolla...) mutta tämä yksilö on sen verran voimakaskin, että pystyy taistelemaan tosi hienosti vastaan.

Käytiin apteekissa, lähdettin bussille, se ehti mennä melkein nenän edestä, käytiin lelukaupassa tappamassa aikaa, ostettiin pienet jutut, mentiin bussille, jonotettiin, maksettiin matka, istuttiin alas - ja missäs kolmevuotiaan nalle on? Onneksi bussi ei ehtinyt lähteä, ryysättiin ulos ja omia jalanjälkiä takaisin. Olin ennen keskustaan lähtöä juonut vain kahvia, ja minua janotti ja väsytti ja ärsytti aika lailla. Ei ollut nalle lelukaupassa, mutta samassa kauppakeskuksessa sentään. Joku oli nostanut sen koristeena olevan lahjapinon päälle. Takaisin pysäkille seuraavaa bussia odottamaan ja sitten kotiin. Mies tuli kotipysäkille vastaan kantamaan edes toista väsähtänyttä remppahousua.

Autossa ilmastointi työntää pelkkää kylmää ilmaa. Siitä on murtunut joku läppä jostain. Varaosa maksaa kolmekymppiä, mutta sen vaihtaminen on koko päivän kestävä homma. Hinta-arvio kahdeksansataa euroa. Jatkuis nämä plussakelit sen verran, että jäät sulais vähän enemmän. Ajaisin sen auton satama-altaaseen, niin ei tarvitsisi enää remontoida.

Matkalla maaliin

Kävin eilen juoksemassa, kun siihen sopivasti tilaisuus aukeni. Ei edes sadellut enää. Sellaisen hienon harrastuksen opettelin siinä juostessani, että jotenkin onnistuin ihan muutamaan kertaan pyöräyttämään hiekoitussoraa lenkkarin reunasta sisään, sinne kantapään puolelle, akillesjännettä vasten. Ai että tuntuu muuten höpöltä! Juoksuhousuissani on vetoketjut siellä takana, ja se vetoketju oli jotenkin hirttänyt kiinni, ettei se housunlahje suojellutkaan lenkkarin reunaa, tai jalkaa. Kyllä pitää ihmisen jostain ne ongelmat kehittää, jos niitä sisäsyntyisesti ei satu sillä hetkellä olemaan.

Käytiin aamulla lasten kanssa hammashoitolassa, yks- ja kolmeveetarkastuksissa. Nyt toinen nukkuu ja toinen tyhjentää arkkua, jossa on lapasia ja pipoja ja kaulahuiveja - että pääsee itse sinne tilalle. Tätä on nyt harrastettu täällä tämän viikon. Kun välillä ehtis edes imuroimaan sen lattian välissä mutta ei. Olkoot sitten.

Oon tosi ärtynyt tänään, kaikki ärsyttää. Ja pinna on tosi lyhyt. Pitäis tehdä vaikka mitä mutta suoraan sanottuna v*tuttaa alkaa mihinkään, kun kaikki on niin--- en tiedä. Vähän sellanen Kaikki on paskaa paitsi kusi -fiilis, anteeksi nyt vain kielenkäyttöni, mutta ehkä kuitenkin mieluummin täällä virtuaalimaailmassa oletettavasti aikuisten ihmisten kesken kuin kotona alle kouluikäisten kuullen.

Mutta siitä juoksusta. Vauhtileikittelin. Ehkä sitä sanaa leikitellä voi käyttää sitten, kun on oikeasti sitä kuntoa leikittelyyn asti. Ylipäätään juoksin vähän reippaamman lenkin, ja koska minulla oli vain yksi surkea heijastin hihassa, en uskaltanut mennä normireittiäni, missä on yksi autotien pätkä (missä autoilijat ajaa niin kuin pullopersesiat, anteeksi taas). Niinpä lenkkiini tuli yksi totinen ylämäki enemmän. Tuli testattua rajoja sekä ylämäessä että sen jälkeen. Ja pitkästä aikaa piti sitten ihan kävellä sykettä alas. Aktiivinen olen, mutta huonossa kunnossa edelleen.

Huonosta kunnosta minulla on ihan kuntotestidataa vuosien varrella, asteikolla 1-7 olen parhaimmillani yltänyt neloseen, eli keskivertoon, huonoimmillani olen jäänyt kakkosen puolelle. Eli tämä ei ole nyt vähättelyä, kun sanon, että kuntoni on edelleen huono. On se jonkin verran parempi kuin keväällä, mutta matkaa on edelleen siihen keskivertoonkin. Erilaista kaikkiin noihin testien tekoaikoihin on se, että nyt osaan oikeasti treenata tarpeeksi hitaasti kehittyäkseni. Treenikertoja pitäisi silti nostaa - kehittyäkseni. No, nyt on taas kotiputki katkaistu, joten eiköhän tämä tästä taas piristy. Vuosikausia liian kovalla teholla liikkuneena tämän hetken tärkein tavoitteni on onnistua kuntoni kohottamisessa, tehdä se tällä kertaa oikein, itseni kuuntelua opetellen ja itsestäni huolta pitäen. Eiköhän sydämeni ole ansainnut pumppailla sillä oikealla sykealueella.

Koska en ole kuntotestiä tehnyt tässä juoksua aloitellessani, en oikein tiedä, miten mittaisin kehittymistäni. Sellaista ajattelin, että kunhan tästä keväälle käännytään, voisin testata cooperin juoksemista. Nyt toistaiseksi saa riittää se, että jaksaa entistä paremmin.