Työ tekijäänsä kiittää...

Huh-huijaa, kolme päivää olen jo tuijotellut erilaisia exceleitä niin, että ruudukot ja numerot vilistelevät silmissä. Kahteen palaveriin olen ehtinyt osallistua, toiseen mennessä ei ollut edes aihe tiedossa. Iltapäivisin on vaikea pitää silmiä auki ja suuta kiinni. Haukotukset sentään saa jotenkin peitettyä, mutta kun ei silmiä uskalla räpyttää, kun pelkää, että ne eivät aukea enää uudelleen, jos niitä kiinni käyttää. Aivot ylikierroksilla - tai ehkä juuri sopivilla, koska ei tunnu ylikuormitetulta ja edelleen ymmärtää ja tietää, mitä on tekemässä ja jopa suurin piirtein miksi.

Työhuonekin minua varten on jo melkein laitettu, eilen surullisenoloinen myyntimies pakkaili omat tavaransa sieltä ja tänään ehdin itse sen siivota. Perehtyminen on nyt vain siinä vaiheessa, että minun on hyödyllisempää istua hetki vielä perehdyttäjäni kanssa samassa huoneessa. Tuli vähän paha mieli myyntimiehen häädöstä - ymmärrän kyllä, että tehtäväni ja asemani työpaikalla vaativat työhuonetta juuri siitä rakennuksesta ja yhteisöstä, mutta eikö myyntimiehelle olisi ollut parempaa paikkaa osoittaa kuin jostain naapurihallin yläkerrasta kaukana muista? Aamulla saan ihan luvan kanssa käyttää aikaa sen sisustamiseen - en vain kyllä tiedä millä. Siellä on pöytä ja hylly ja tuoli ja minulla on läppäri. Varmaan vien sinne jonkun kukan ja tuijottelen sitä sitten läppärini äärestä sen kaksi ja puoli tuntia, mikä minulla on aamusella luppoaikaa.

On ihmeellistä, kun töitä olisi ihan koko ajan tehtäväksi asti, mutta kun niitä ei osaa tehdä ilman ohjausta. Siis en tiedä, mihin kävisin käsiksi, kun se ei ole pelkkää paperin pyörittämistä ja mappien selaamista. Todella outoa, kun ei ole yhtään mitään työtehtävää, jota itsenäisesti voisin eteenpäin viedä, kun perehdyttäjäni on jossain muissa menoissa. Tänään lueskelin intrasta vanhoja työntekijäkokouksien pöytäkirjoja ja yhdistyksen julkaisua, ihan vain haistellakseni, missä mennään ilmapiirin suhteen. Paljon on ehtinyt välissä muuttua. Toimettomuus ei sinänsä ole pahasta; tiedän että jatkossa ei paljon peukaloita ehdi pyörittelemään. Lisäksi ollaan käyty niin isoja asioita läpi, että niissä riittää pureskelemista näinkin, en millään pystyisi vastaanottamaan samaa tahtia uutta asiaa koko kahdeksan tuntia päivässä, tämä on hyvä näinkin.

Illat on muuten ihan tosi nopeasti käsitelty, kun tulee lasten kanssa kotiin vasta puoliviiden aikaan. Eilen huomasin käyttäneeni koko vapaa-aikani mekkokaupoilla esikoisen kanssa. Ihan hups vaan. Ja minä kun oletin pääseväni juoksemaan. Tänään sentään käytiin salilla. Napakka yläosatreeni käytössä olevilla laitteilla. Jätin sormeni kahden levypainon väliin, kun toinen oli huonosti telineessä ja kolahti paikoilleen (ja minun vasemman nimettömän ylimmälle nivelelle), kun laitoin toista telineeseen. Paskamainen juttu. Kipeä se on mutta sormi toimii kyllä ihan normaalisti, ei tässä nyt mitään uutta nivelrikkoa oikein kaivata.

Pakkohan minun on vielä palata tähän laihdutusblogimaailmaan ihan vähän. Painoni on valahtanut vähän niin kuin vahingossa ja vahtimatta 68 kg:n puolelle. Ensin luulin, että vaaka antaa virhelukemia, mutta kun se on siellä suunnalla pysynyt tässä jo tasaisesti, niin pakkohan se on uskoa. Seiskakymppinen on alitettu pysyvästi ja aikaa sitten. Sinne ei enää tarvitse palata. Tästä on hyvä jatkaa. Kaipaan sitä sellaista fitimpää oloa ja muotoa enemmän kuin jotain tiettyä lukua, mutta onhan se selvä, että kyllä niiden lukemienkin täytyy silloin muuttua. Ja tässä sitäkin työtä olen hitaasti mutta varmasti tekemässä. :)

Kahvakuula gone bad

Meidän kotisalilla on yksi suuri puute: siellä ei ole peilejä. Talvella, kun ulkona oli pääasiassa pimeää, ikkunoiden heijastusta pystyi käyttämään apuna.Nyt kun sälekaihtimien molemmilla puolilla on yhtä valoisaa, tämä vähäinenkin hyöty on käytännössä kadonnut.

Kun ei ole peilejä ja tekee kahvakuulaliikkeitä vähän liikaa jaksamisensa rajoissa, saattaa käydä niin kuin meikäläiselle, jolla vasenta lapaa/hartiaa vihloo niin maan p*rk*leesti. Ei pääse sängystä ylös, ei sohvalta, lasten nostelu ja kaikenlainen kumartuminen sattuu ihan liikaa. Syytän pystypunnerrusta (tjsp) - en toki itseäni.

Pitäisi hioa tekniikka oikein vimpan päälle kuntoon ennen kuin menee revittelemään peilittömään tilaan, missä ei edes näe tekemisiään. Ei se silloin tehdessä sattunut, mutta en minä oikein muutakaan syytä tähän kipuun keksi. Ihan typerää. Lisäksi mulla on nuha, luultavasti oikea eikä allerginen. Ihan tyhmää sekin.

H*lvetti palaan juoksun turvalliseen maailmaan, jos en nyt itseäni telo sitten kompastellessa kengännauhoihin tai jotain. Minä vihaan näitä lihaksia, jotka menee jumiin ja satuttaa, miksi ei voi keho toimia niin kuin kehon pitääkin? Tämä kipu ei ole sitä kehittävää kipua, tämä on sitä, kun joku on pielessä. No pain, no gain - ehkä hyöty on siinä, että on taas vähän varovaisempi tai tarkempi. Mutta pitääkö ihan oikeasti kaikki opetella tuskan kautta? H*lvetti, ehkä palaankin sinne salille ja näytän sille samperin kuulalle, että kumpi on kingi. Minuahan et nujerra, typerä kasipallo!

Juoksua mukavuusalueen ulkopuolella

Lähettiin salille, kun oli sovittu niin. Kun olin sisuuntunut omaan (yhteen) väliviikkoon, kun mitään en (melkein) tehnyt. Mies kyllä varovasti kysyi, että jaksetaankohan me mennä, minä kun olin jo lauantailta salikeikan perunut muiden menojen varjolla. Että jos jatkuis löysäily.

Mies oli käynyt viikonloppuna veljensä luona ja unohtanut lompakkonsa sinne. Tänään lounastunnilla huomasi, että olisi sitä tarvinnut. Hississä (ei toki kävelty koko matkaa salille) mies sanoi, että kävisi hakemassa lompakon ja voisi lasten kanssa käydä urheilukentällä vähän näyttämässä (yksi- ja kolmevuotiaille) miten korkeutta tai pituutta hypätään. Minä kuulin punaisen massaradan kutsun. Hiljaisen, vienon kuiskauksen, että mites se cooperin testi? Voi vitsit, minä sanoin, olisin voinut kyllä juoksukuntoani testata. Lähde mukaan, sanoi mies. Mutta kun se sali... minä epäröin. No älä tee niin paljo jalkoja, sanoi personal trainerini.

Käytiin salilla. En keskittynyt jalkoihin. Keskityin yläosaan ihmistä. Kotona nopea palautusjuoma ja lapsille ja itselle lenkkarit jalkaan, sitten menoksi. Autossa keksin tosi hyviä syitä, millä selittää heikkoa tulosta, koska heikkoa tulosta olin menossa hakemaan. Minun juoksukuntoni on koko ajan ollut surkea. Seuraavaa kertaa (ja seuraava kertahan on tulossa) ehtii edeltää monta peruskuntolenkkiä, joten kuntoni on väistämättä parempi seuraavalla kerralla. Seuraavan kerran en varmaankaan käy salilla etukäteen voimiani kuluttamassa. Seuraava kerta on todennäköisesti myös suunnitellumpi niin, etten lähde suorittamaan sitä surkeana ruokapäivänä (ja tänään on tosiaan ollut sellainen) ja vettäkin varmaan tankkaan paremmin, edes sen ihmisenkosteutusminimin verran.

Otin tavoitteeksi 1500 m. Ajattelin, että jos neljä kierrosta ehdin juosta, niin tavoite on saavutettu. Muistelin, että 1500 m on surkean raja (no se on ikäluokassani alle 1400 m) ja minua pelotti tosi paljon, että surkea kuntoni ei juuri sitä parempaa matkaa tarjoile. Kun neljäs kierros läheni loppuaan, ainoa ajatukseni oli, että samperi, eikö tämä lopukaan, vieläkö tätä pitää jaksaa jatkaa. Juoksin viisi täyttä kierrosta. Viisi täyttä kierrosta ja muutamia askelia päälle. Se on kuulkaa 2000 m ja se on kuulkaa Hyvä.
(Huoltajani olisi pitänyt seurata juoksuani vesipullon kanssa, mutta hän kiipeili lasten kanssa katsomossa ja vesipulloni jäi piruvie tasan toiselle puolelle kenttää kuin minä itse.)

Surkeus on pään sisällä. Kroppa jaksaa, sydän jaksaa, jalat jaksaa. Ne jaksavat Hyvin. Ei monta metriä keskinkertaisen päälle, mutta tarpeeksi monta jaksaakseen hyvin. Enää ei voi vähätellä itseään, jättää juoksua tosiammattilaisille. Tämä jos mikä motivoi jatkamaan. Minä sittenkin osaan, pystyn ja kykenen, vaikka luulin, että vain harrastelen. Käytiin pikkupojan kanssa tuulettamassa voittajan korkeimmalla korokkeellakin, vaikka siitä olikin numerolaatat potkittu hajalle, eikä pojanpallerolla ollut mitään hajua, miksi äiti sinne nousi seisomaan. Minä tiesin kuitenkin, oman elämänsä voittaja.

Ymmällään (tai ei)

Käytiin äsken salilla. Mun avain ei taaskaan toiminut, mutta onneksi oli mies mukana. Taasko pitää olla maanantaina soittamassa, että joku roti siihen avaimen lukkiuttamiseen? Tein enimmäkseen ylävartalolle ja selälle treeniä, viime viikon  pilateksesta jotain oppineena. Yleensä siellä muutaman kerran peräkkäin keskitytään johonkin tiettyyn alueeseen vähän enemmän, joten ei passaa huomista varten kokonaan jalkoja väsyttää.

Oikeastaan mun olisi pitänyt olla niitä portaita juoksemassa, niin olin itselleni luvannut. Mutta tuli tuo salille meno puheeksi eilen ja vaikka hetken jo luulin, että mies oli unohtanut sen, niin eikö mitä. Kun kerta ehdotti, että mennään niin sittenhän mennään. :) Ymmällään olen ehkä siitä, että jätin juoksun väliin, mutta olihan mulla salillekin ikävä. (Ja oikeesti pelkään vähän niitä portaita.)

Ymmällään olen myös tämän aamun vaakalukemasta. Sataa grammaa vaille vuoden alin, vaikka vietin eilen iltaa suklaan ja viinilasillisen kanssa ja kuukautiskiertokin on siinä tietyssä vaiheessa. Sen kummemmin hormonitoimintaani kuvailematta mainitsen, että olen niitä onnekkaita naisia, joilla hormonikierukka on tyrehdyttänyt kuukautiset käytännössä kokonaan. Keho muistaa silti ihan hienosti välillä kerätä nestettä enemmän ja välillä heitellä mielialojakin vähän tavanomaista enemmän. Näistä hienovaraisista (HAH!) vinkeistä tiedän siis parhaiten, missä kohtaa kiertoa olen menossa. No, sen kummemmin myöskään mysteerivaakaani analysoimatta otan tuloksen annettuna, joku muu saa tarkastaa laskukaavat sen taustalta.

Nyt on hyvä ja leppoisa olo. Varmaan olisi ollut juoksunkin jälkeen, mutta tämä meni nyt näin. Huomenillalla on pilates. Sitä ennen ehtii vaikka mitä.

Oikein aurinkoista viikonloppua teille kaikille! Sataa voi sitten vaikka yön aikana.

Lapsiperheen kiirettä :)

Aloitin eilen kolme kertaa kirjoittaa mutta se keskeytyi aina jollain vähäpätöisellä mutta tärkeämmällä tekemisellä. Koneen ääreen palattua edellinen tekstin alku oli oikeastaan jo vanhentunut, joka kerta.

Eletään tavallista arkea, myös sunnuntaina. Nukuin tänä aamuna puoli kymmeneen, se on harvinaista herkkua jopa näinä tavallisina viikonloppuaamuina, kun mies herää lasten kanssa aamupuuhiin. Yleensä ne pikkuapinat onnistuvat tekemään niin paljon meteliä, että herään viimeistään kahdeksalta minäkin. Tänäkin aamuna he tulivat siivoamaan viereistä lastenhuonetta, joten siihen legopalikoiden heittelyyn ja kiljumiseen oli hyvä herätä. Voisin huomauttaa, että kun on miehen vuoro nukkua, minä pidän lapset yleensä olohuoneessa, enkä päästä heitä makkarin oven taakse huutelemaan...

Se, mikä eilisistä aloituksista olisi ollut julkaisemisen arvoinen, oli, että kävimme salilla eilen. Oli aivan mahtava treeni. Yhtään enempää en olisi jaksanut tehdä, kaikkeni annoin. Tuoreeltaan olisin osannut hehkuttaa enemmän, nyt hehku tuntuu enää pakaroissa ja takareisissä. Tein vähän sekalaista sarjaa, kun mies oli mukana varmistamassa, uskalsin vähän enemmän testailla painoja ja ennen kaikkea liikkeitä niillä painoilla. Edellisestä salireissusta olikin kulunut jo niin pitkä aika, että valmista putkea ei ollut, mistä jatkaa.

On se vaan niin, että joka kerta salilla käydessään miettii, että tästä ei kyllä pitäisi tinkiä, ja tämä nyt ainakin pitäisi säästää viikko-ohjelmassa, ja niin edelleen... On se vaan niin tehokasta ja tehokkaan tuntuista. Harmi vaan, että ajattelen samaa juostessani ja pilateksessa ja ja ja... :) Kyllähän sitä liikkuis, kun tunnit riittäis. Sekin on ihanaa, että se oma luontainen liikkumisen rytmi on alkanut taas löytyä, eikä enää huku muiden velvollisuuksien alle. Liikkumiselle löytyy aina tilaa, joskus vain vähän vähemmän kuin haluaisi.

Tänään kuitenkin pilatekseen, pitkään nukkumisesta huolimatta.

Liikuntalukujärjestys

Tänään en ole pyytelemässä ideoita ja vinkkejä (videoita ja hinkkejä) minkään maailman ongelmaan. Tänään tunnustelen, onko minulla pelkkä nuha vai jotain enemmän. Illan pilatekseen menemistä en ole perunut. En tiedä, miltä illalla tuntuu.

En missään nimessä kannata kipeänä liikkumista. En vain itse ole paras esimerkki sellaisesta, joka tuntisi omat rajansa. Lauantain lenkillä jouduin niistämään suoran joka päässä. Nenäliinat meinasi loppua kesken. Silti olo ei ole huono eikä kipeä, aivastelen vaan ja välillä pitää niistää. Oli todella outo sunnuntai ilman pilatesta ja tuntuu ihan kummalliselta odottaa koko maanantaipäivä, eikä silti pääse salille. Olisin ihan valmis johonkin yle-jumppaan just nyt, mutta sitten en ainakaan jaksa pilateksessa mitään. Ehkä joku ammattilaisempi pystyy yhdistämään päivällä aerobista ja illalla pilatesta, mutta meidän ohjaaja ei ole koskaan päästänyt meitä helpolla.

Ai samperi, just tuon takia mun pitää nyt käydä punnertamaan. Vaikka yle-jumppani onkin lihaskuntojumppa eikä "pelkkää" aerobista.

Olen jo nyt sitä mieltä, että vahinko-pakko-pilatesryhmän vaihto oli huono juttu. Typerä ja lapsellinen peli. Menee yksinkertaisen ihmisen koko pakka ihan sekaisin. Mutta pitäähän sille antaa mahdollisuus silti. Kyseessä on siis sellainen vahinko-pakko että tilavaihdon myötä pilatesryhmät liittyivät sähköiseen tuntivarausjärjestelmään ja siinä vaiheessa, kun minä aloin varata omaa osallistumistani, sunnuntain ryhmät olivat jo pitkälle kevääseeen täynnä. Oma vika, kun hidastelin, mutta tyhmää se on silti.

Nyt minun pitää miettiä uudelleen, miten liikkua missäkin välissä. Kuntosalillamme kun on kaksi naisten iltaa viikossa, tiistai ja torstai, niin mikäli mielin ottaa miehen mukaan, minun on vältettävä näitä iltoja. Lisäksi tiistaissa on toistaiseksi ihanan pitkä rataslenkkini lapsen kerhoilun aikana, joten minun ei tarvitse väkipakolla tunkea salitreeniä tiistai-iltaan. Ollaan tavattu käydä enimmäkseen maanantai-iltaisin salilla, joten näiden rajoitteiden takia minun pitää miettiä koko paketti uusiksi. Juoksemaanhan pääsee melkein milloin vaan, mutta en minä muita lajeja haluaisi kokonaan hyljeksiä.

Olen muuten törmännyt useammassakin paikassa nyt leuanvetopuheisiin, että miten on ensimmäinen saatu tehtyä tai toista yritetty tai ihan kohta tai en minäkään ennen jaksanut ja niin pois päin. Itsehän kokeilin viime kesänä, missä kunnossa leuanvetolihakseni ovat. Eivät olleet kummoisessa. Sinnikkäästi pinnistelemällä sain tangon otsani kohdalle. Samalla päätin, että yritys ei jää viimeiseksi. En ole kyllä pahemmin leuanvetotaitooni kiinnittänyt huomiota, mutta nyt siitä on muistutettu sen verran, että voinkin ottaa sen tämän vuoden tavoitteeksi. Tai ensi vuoden, ei se ole niin justiinsa, kunhan nyt ennen eläkeikää.

Salitreenivinkkejä kaipaisin

Ja etenkin jalkaosastolle. Meidän kuntosalilla kun ei ihan hirveästi vaihtoehtoja ole. Siellä on peruslaite (en edes ala arvailemaan nimeä) etureisiä varten ja vähän luovuutta käyttäen samalla säädöllä pystyy tekemään takareidet puoli kerrallaan vieressä seisten. On siellä sellainen vatsallaan pötkötettävä takareisilaitekin, mutta siitä on säätöruuvi ilmeisesti kadonnut ja asetukset on huomattavasti pidempisääriselle, niin en pysty sitä oikein hyödyntämään. Sitten on tankoja ja vapaita painoja. Mutta sitten olisi esimerkiksi alatalja, jolla voisi periaatteessa tehdä jos jonkinlaista jalan heiluttelua, kun olisi vain ideoita. Siellä on vähän kummallisia vaihtoehtoja kahvoiksi mutta muistaakseni sieltä joku remmin tapainen löytyisi, jonka voisi nilkkansa ympärille laittaa.

Haluisiko joku auttaa? Vai onko otettava salikortti ja personal trainer?

Laiska töitään luettelee...

Olen siivonnut ja pessyt pyykkiä, järjestellyt kaappeja, jopa pahamaineista vaatehuonettamme ja leikittänyt lapsia ulkona, nyt kun on luntakin millä leikkiä. Se on kuulkaa jollain tavalla hassua, kun heti kun ulkona alkaa valjeta, pätkä seisoo tuolin päällä keittiön ikkunassa ja yrittää lasin läpi nuolla uutta, lumista maisemaa. Voitte vain kuvitella, miltä se ikkuna nyt näyttää. Kämmenen jälkiä, räkää ja kuolaa... Nice. Elämän jälkiä. Ei sillä reppanalla viime talvelta mitään muistikuvia olekaan, eikäpä se paljon lumessa ehtinyt leikkiäkään, kun ei osannut kontatakaan. Mutta mikä puuttuu listasta? Reipas liikunta raikkaassa ulkoilmassa? Totaalinen raudan vääntäminen salilla? Ei edes pilatesta.

Joo hiljaista on ollut liikuntapuolella ja siitä suoraan seuraten vähän vilkkaampaa ruokakaapeilla. Perjantaina väänsin vihdoin itseni salille, edellinen kerta oli siis edellisen viikon tiistaina. Kymmenen päivää taukoahan on jo käytännössä katsoen kaksi viikkoa, käytännössä puoli kuukautta, käytännössä ihan hirveeen pitkä aika? No on se kotona laiskottelua kyllä enemmän kuin tarpeeksi. Eilen sitten alkoivat jo juoksuvaatteetkin huudella, että etkö sinä oikeasti aio meitä enää ikinä käyttääkään? Ihan kokonaanko olet meidät hyljännyt? Tänään menen juoksemaan. Eka kertaa lumella.

Vaikka olen ennenkin juoksennellut enemmän tai vähemmän säännöllisesti, en ole talviaikaan tainnut koskaan vetää lenkkareita jalkaan juoksutarkoituksessa. Talvisin on kävelylenkit riittäneet. Nyt näyttäis mittari nollaa, eilen oli ajoväylät kyllä sulat, mutta saapa nähdä, minkälaisessa peitteessä tiet on, kunhan ilta saapuu ja meitsi painelee lenkille. Mikä siinä on, että heti kun lumi tulee, ilmakin tuntuu kylmemmältä, vaikka on sen saman muutaman astetta vain pakkasella kuin ennen lumiakin? Tekisi mieli pukea kaikki vaatteet päälle, mutta eiköhän siinä juostessa (vaikka kuin hitaasti juokseekin) lämmin jossain vaiheessa tule?

Pilateskin oli syyslomalla mutta eilen oli taas reenivuoro, ja oli kyllä ihan sairaan raskasta. Venyteltiin siinä liikkeiden lomassa melkosen hyvin myös, mutta ei todellakaan lempeää venyttelyä koko puolitoistatuntinen ollut. Lisäksi meinasin menettää henkeni (tai toivoni) askelkyykyissä, ihan tavallisissa tutuissa ja turvallisissa askelkyykyissä, koska olin perjantaina treenannut salilla jalkoja. Onneksi en ollut ainut, ryhmämme ainut mies valitteli tunnin jälkeen, että edellisen päivän jalkatreeni painoi jaloissa ihan liikaa. Raskainta oli kuitenkin vatsan puolella. Ihana tunne, kun tietää, että jatketaan tätä, ja tää pötsi pienenee.

Tämmösen löysin täältä. Olihan se pakko kopioida. Toi Boromirkin on niin ihana. :)

Aamulla oli telkkari jäänyt kolmoselle ja Studio55:ssä oli joku geriatri (?) jumppaamassa. Lapset paineli leikkimään toiseen huoneeseen, niin minä huomasin laittavani hullujen akkojen jumpan pyörimään, kun joku inspiraatio iski. No ihan viisi minuuttia sainkin rauhassa ennen ensimmäistä riitaa lämmitelläkin, mutta ihmeen hyvin molemmat pysyivät tieltä pois, pari kertaa jouduin vain keskeyttämään, mutta sainpahan itsekin samalla vähän vettä huikata. :) Kädet tärisee punnerrusten jäljiltä vieläkin. <3 Enköhän minä tästä vähän aktiivisemmaksi muutu taas, kun on tullut taas lepäiltyä ihan turhan takia. Mulla pitäisi vain olla joku selkeä, konkreettinen tavoite.