Juoksua mukavuusalueen ulkopuolella

Lähettiin salille, kun oli sovittu niin. Kun olin sisuuntunut omaan (yhteen) väliviikkoon, kun mitään en (melkein) tehnyt. Mies kyllä varovasti kysyi, että jaksetaankohan me mennä, minä kun olin jo lauantailta salikeikan perunut muiden menojen varjolla. Että jos jatkuis löysäily.

Mies oli käynyt viikonloppuna veljensä luona ja unohtanut lompakkonsa sinne. Tänään lounastunnilla huomasi, että olisi sitä tarvinnut. Hississä (ei toki kävelty koko matkaa salille) mies sanoi, että kävisi hakemassa lompakon ja voisi lasten kanssa käydä urheilukentällä vähän näyttämässä (yksi- ja kolmevuotiaille) miten korkeutta tai pituutta hypätään. Minä kuulin punaisen massaradan kutsun. Hiljaisen, vienon kuiskauksen, että mites se cooperin testi? Voi vitsit, minä sanoin, olisin voinut kyllä juoksukuntoani testata. Lähde mukaan, sanoi mies. Mutta kun se sali... minä epäröin. No älä tee niin paljo jalkoja, sanoi personal trainerini.

Käytiin salilla. En keskittynyt jalkoihin. Keskityin yläosaan ihmistä. Kotona nopea palautusjuoma ja lapsille ja itselle lenkkarit jalkaan, sitten menoksi. Autossa keksin tosi hyviä syitä, millä selittää heikkoa tulosta, koska heikkoa tulosta olin menossa hakemaan. Minun juoksukuntoni on koko ajan ollut surkea. Seuraavaa kertaa (ja seuraava kertahan on tulossa) ehtii edeltää monta peruskuntolenkkiä, joten kuntoni on väistämättä parempi seuraavalla kerralla. Seuraavan kerran en varmaankaan käy salilla etukäteen voimiani kuluttamassa. Seuraava kerta on todennäköisesti myös suunnitellumpi niin, etten lähde suorittamaan sitä surkeana ruokapäivänä (ja tänään on tosiaan ollut sellainen) ja vettäkin varmaan tankkaan paremmin, edes sen ihmisenkosteutusminimin verran.

Otin tavoitteeksi 1500 m. Ajattelin, että jos neljä kierrosta ehdin juosta, niin tavoite on saavutettu. Muistelin, että 1500 m on surkean raja (no se on ikäluokassani alle 1400 m) ja minua pelotti tosi paljon, että surkea kuntoni ei juuri sitä parempaa matkaa tarjoile. Kun neljäs kierros läheni loppuaan, ainoa ajatukseni oli, että samperi, eikö tämä lopukaan, vieläkö tätä pitää jaksaa jatkaa. Juoksin viisi täyttä kierrosta. Viisi täyttä kierrosta ja muutamia askelia päälle. Se on kuulkaa 2000 m ja se on kuulkaa Hyvä.
(Huoltajani olisi pitänyt seurata juoksuani vesipullon kanssa, mutta hän kiipeili lasten kanssa katsomossa ja vesipulloni jäi piruvie tasan toiselle puolelle kenttää kuin minä itse.)

Surkeus on pään sisällä. Kroppa jaksaa, sydän jaksaa, jalat jaksaa. Ne jaksavat Hyvin. Ei monta metriä keskinkertaisen päälle, mutta tarpeeksi monta jaksaakseen hyvin. Enää ei voi vähätellä itseään, jättää juoksua tosiammattilaisille. Tämä jos mikä motivoi jatkamaan. Minä sittenkin osaan, pystyn ja kykenen, vaikka luulin, että vain harrastelen. Käytiin pikkupojan kanssa tuulettamassa voittajan korkeimmalla korokkeellakin, vaikka siitä olikin numerolaatat potkittu hajalle, eikä pojanpallerolla ollut mitään hajua, miksi äiti sinne nousi seisomaan. Minä tiesin kuitenkin, oman elämänsä voittaja.

Nyt se tietää taas mitä sen pitää tehdä

Kiitos kaikille kommenteista. Olen tässä nyt työstänyt ajatusta ja luullakseni olen taas takaisin radalla. Suuria muutoksia en rupea elämääni tekemään. Kanelin herkuttomuushaaste osui kyllä sen verran hyvään väliin, että tartun siihen, mutta määräämättömäksi ajaksi - eli pidemmäksi (ei lyhyemmäksi) kuin kolme viikkoa. Ostin Keijun alentajaa. Se on kammottavan makuista mutta saa sen onneksi peiteltyä kasviksilla siinä missä normimargariininkin. Eihän sitä lusikalla tarvitse syödä. Juuston jätän kokonaan pois, vaikka vähissä sen syönti muutenkin on ollut.

Tekisi mieli sanoa, että panostan nyt siihen kestävyysliikuntaan mutta tällä viikolla on jokainen juoksulenkki jäänyt väliin. Jos vaikka tänään kävisin. Torstaina lenkin sijasta lähdin käyttämään pienintä ulkoleikeissä, kun hän ei päässyt isin ja siskon kanssa kyläilemään ja kaipasi virikkeitä. Käytiin sitten kiertämässä pieni lammenympäryslenkki (1,6 km) pulkalla parikymmentä minuuttia. Koko matkan laskeskelin, että sitten kun tästä on lumet sulaneet, voi miten hyvä tässä on käydä pari kierrosta juoksemassa tai oikeastaan vaikka viisi kierrosta ja paljonkohan yhteen kierrokseen menee ja minkälaiseen aikaan sitten taittuisi kymppi... (Voi siinä juosta lumellakin mutta siinä menee myös latu, niin jätän sen mieluummin hiihtäjille, vaikka jalankulku onkin sallittua.) Juoksemaan tekee mieli.

Muistaakseni huomisen jälkeen vaihdan pilatesryhmääni sunnuntaista maanantaihin, joten vähän pitää säätää sitten muutakin liikuntakalenteria, mutta tuskin mitään maata mullistavaa siinäkään käy. Aika tasaista taitaa elämäni nyt olla, kaikesta paskasta huolimatta. Paino on valunut taas vähän alemmas, mikä on kyllä ihan kiva asia. Jos kolesteroli ei laskekaan, tuleepahan musta ainakin vähän hoikempi.

Meikäläisen juoksukunto suksii

 No niin, viitaten edelliseen, pikkupoika ei nukahtanut, minä en siivonnut, ja ilta menikin sitten muissa kuin bloginpäivityspuuhissa, mutta eteenpäin taas.

Tiistaina, siis viikko sitten, kävin taas juoksulenkillä. Olen jo pitkään miettinyt, että enkö oikeasti osaa kuunnella sydäntäni, kun keskisyke taisi olla 174, ja siellä minä vain painelin itikoiden keskellä metsässä. Yhteensä lenkille tuli mittaa kahdeksisen kilometriä, mutta aikamoista poukkoamista se oli ja loppumatka asfaltilla turvallisesti (tästä ei enää pääse eksymään). Juoksua noin tunti, kävelyä kolme viiden minuutin pätkää. Rääkkilenkille oli tilauksensa siinä fyysisessä tilassa, mutta myös siinä mielessä, että se pisti miettimään.

Seuraavana päivänä googlettelin sykeraja-asioita, ja päätin, että nyt on asioiden muututtava. Sykemittarini on antanut minulle maksimisykkeeksi 188 (ainakaan sitä suurempia lukemia en ole viime aikoina nähnyt) ja se on myös minun laskennallinen maksimini. Tohtori.fi-sivuston mukaan juoksen (ja sisäpyöräilen) enimmäkseen anaerobisella tasolla ja tämä puoli onkin minulla kehittynyt niin, että jaksan kyllä rankkaa liikuntaa pökertymättä, mutta aerobista kuntoani se ei kohota, eikä siis sitä juoksu- ja pyöräilykuntoakaan.

Olen vuosikausia toivonut ja kaivannut parempaa kuntoa, mutta se on aina jäänyt laihdutuksellisten tavoitteiden taakse odottamaan vuoroaan. Liikunta on ollut minulle lisäväline polttaa yhä enemmän ja enemmän kaloreita ja siten on ollut mielestäni hyödyllistä tehdä mahdollisimman rankkoja suorituksia, että kalorien kulutus olisi mahdollisimman tapissaan. Liikunnasta tuleva hyvä olo on minulle ollut se sivutuote yrittäessäni vastata ulkonäköpaineisiin.

Tämän elämäntapamuutosprojektini yhteydessä olen pitänyt liikuntaa taka-alalla ikään kuin väkisin, mutta nyt vauvani ei ole enää pieni eikä tarvitse minun jatkuvaa läsnäoloani pärjätäkseen.

Nyt minä haluan vihdoin siihen parempaan kuntoon, joka on odotellut laihdutteluprojektieni takana, että milloin on mun vuoro. Nyt haluan olla parempikuntoinen, läskeillä tai ilman. Ehdottomasti parempikuntoinen. Nyt liikkumisen temmolla ei ole sinällään merkitystä, ei tarvitse olla mahdollisimman tehokasta/ rasittavaa liikuntaa, koska en enää käytä sitä laihtumiseen. Minun on ihan totaalipakko opetella vihdoin juoksemaan riittävän hitaasti pystyäkseni joskus juoksemaan nopeammin. Nyt annan itselleni mahdollisuuden kehittyä. Haluan suojella sisäelimiäni enkä piiskata sydäntäni liian kovalla työllä.