maanantai 20. toukokuuta 2013

Juoksua mukavuusalueen ulkopuolella

Lähettiin salille, kun oli sovittu niin. Kun olin sisuuntunut omaan (yhteen) väliviikkoon, kun mitään en (melkein) tehnyt. Mies kyllä varovasti kysyi, että jaksetaankohan me mennä, minä kun olin jo lauantailta salikeikan perunut muiden menojen varjolla. Että jos jatkuis löysäily.

Mies oli käynyt viikonloppuna veljensä luona ja unohtanut lompakkonsa sinne. Tänään lounastunnilla huomasi, että olisi sitä tarvinnut. Hississä (ei toki kävelty koko matkaa salille) mies sanoi, että kävisi hakemassa lompakon ja voisi lasten kanssa käydä urheilukentällä vähän näyttämässä (yksi- ja kolmevuotiaille) miten korkeutta tai pituutta hypätään. Minä kuulin punaisen massaradan kutsun. Hiljaisen, vienon kuiskauksen, että mites se cooperin testi? Voi vitsit, minä sanoin, olisin voinut kyllä juoksukuntoani testata. Lähde mukaan, sanoi mies. Mutta kun se sali... minä epäröin. No älä tee niin paljo jalkoja, sanoi personal trainerini.

Käytiin salilla. En keskittynyt jalkoihin. Keskityin yläosaan ihmistä. Kotona nopea palautusjuoma ja lapsille ja itselle lenkkarit jalkaan, sitten menoksi. Autossa keksin tosi hyviä syitä, millä selittää heikkoa tulosta, koska heikkoa tulosta olin menossa hakemaan. Minun juoksukuntoni on koko ajan ollut surkea. Seuraavaa kertaa (ja seuraava kertahan on tulossa) ehtii edeltää monta peruskuntolenkkiä, joten kuntoni on väistämättä parempi seuraavalla kerralla. Seuraavan kerran en varmaankaan käy salilla etukäteen voimiani kuluttamassa. Seuraava kerta on todennäköisesti myös suunnitellumpi niin, etten lähde suorittamaan sitä surkeana ruokapäivänä (ja tänään on tosiaan ollut sellainen) ja vettäkin varmaan tankkaan paremmin, edes sen ihmisenkosteutusminimin verran.

Otin tavoitteeksi 1500 m. Ajattelin, että jos neljä kierrosta ehdin juosta, niin tavoite on saavutettu. Muistelin, että 1500 m on surkean raja (no se on ikäluokassani alle 1400 m) ja minua pelotti tosi paljon, että surkea kuntoni ei juuri sitä parempaa matkaa tarjoile. Kun neljäs kierros läheni loppuaan, ainoa ajatukseni oli, että samperi, eikö tämä lopukaan, vieläkö tätä pitää jaksaa jatkaa. Juoksin viisi täyttä kierrosta. Viisi täyttä kierrosta ja muutamia askelia päälle. Se on kuulkaa 2000 m ja se on kuulkaa Hyvä.
(Huoltajani olisi pitänyt seurata juoksuani vesipullon kanssa, mutta hän kiipeili lasten kanssa katsomossa ja vesipulloni jäi piruvie tasan toiselle puolelle kenttää kuin minä itse.)

Surkeus on pään sisällä. Kroppa jaksaa, sydän jaksaa, jalat jaksaa. Ne jaksavat Hyvin. Ei monta metriä keskinkertaisen päälle, mutta tarpeeksi monta jaksaakseen hyvin. Enää ei voi vähätellä itseään, jättää juoksua tosiammattilaisille. Tämä jos mikä motivoi jatkamaan. Minä sittenkin osaan, pystyn ja kykenen, vaikka luulin, että vain harrastelen. Käytiin pikkupojan kanssa tuulettamassa voittajan korkeimmalla korokkeellakin, vaikka siitä olikin numerolaatat potkittu hajalle, eikä pojanpallerolla ollut mitään hajua, miksi äiti sinne nousi seisomaan. Minä tiesin kuitenkin, oman elämänsä voittaja.

4 kommenttia:

  1. Wau! Hyvä Lyijypallo, aivan huippua! Se on kumma kun tunnumme osaavamme tuon vähättelemisen taidon, me ihmiset vai naiset? Vai entiset rapakuntoiset?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin ihan niin kuin kaikki se hyvä ja tavoittelemisen arvoinen maailmassa (niinkuin nyt vaikkapa hyvä kunto ja terveys) ei kuuluisikaan itselle vaan niille muille, jotka ovat enemmän sen arvoisia? Vaikka kuin luulee arvostavansa itseään, jääkin sitten (toistuvasti) kiinni tällaisista tyhmistä asioista, että aivan turhaan on itseään vähätellyt. Ei kenenkään maailma siitä vähättelystä paremmaksi muutu, eikä huonommaksi siitä, että lopettaa sellaiset typeryydet.

      Poista