Mäkitreeniä urbaanimpaan tapaan

Meillä on täällä keskustan alueella yhdet sellaiset portaat, jotka ovat olleet kuntoilijoiden ja tosiharrastajien suosiossa vähän samaan tapaan kuin Pyynikin rappuset vai mitä näitä nyt on.

Sisko sanoi, että haluaa mennä juoksemaan niitä. Minä olisin voinut juosta sitä juoksematonta kymppiäkin, mutta ajattelin, että mikäpäs siinä, kylmä ilma veivata jotain järveä ympäri, mennään Harjulle sitten. En ole juossut niitä aiemmin, mutta olen kävellyt ja tiedän suurinpiirtein, mistä siinä on kyse. Sisko lähti ehkä turhan rehvakkaasti liikkeelle ja minä innostuneena perässä, että eihän mun kannata kovin kauas taakse jäädä. No, olis kannattanut.

Ei niistä turhaan puhuta. On niillä muutakin kuin maisemallista arvoa. Eikä tosiaan viidennen kerran jälkeen tarvinnut lähteä kuudennelle, edes varuiksi.

Suurkaupungeissa harrastetaan pilvenpiirtäjäjuoksua. Sunnuntaiaamun rykäisy sai tämänkin lajin ihan uuteen perspektiiviin. Eipä sillä, että meillä täällä mitään pilvenpiirtäjiä olisikaan, mutta juuri nyt en pysty käsittämään, miten joku voi juosta vaikkapa kuusikymmentäkahdeksan kerrosta rappusia. Putkeen. Ja onhan niitä toki kymmeniä kerroksia korkeampiakin. Hetki menee meikäläisen kunnolla, että Harjun portaat alkaa jäädä pieneksi, taidetaan jättää pilvenpiirtäjät ihan suosiolla ammattilaisille. (Ei samperi, taasko on punnerrettava?)

Tänään pääsen taas illalla pilatekseen mutta jotain tekisi mieli tehdä jo ennen sitä. On vähän purkamatonta energiaa ilmeisesti. Sitä energiaa sain ainakin valkosuklaajuustokakusta, jota leivoin (itseasiassa tänään olevien) synttäreiden kunniaksi, mitä viikonloppuna vietettiin. Tosin kolmevee kysyi jo puoli kahdeksalta, että ehditäänkö me käydä tänään isossa puistossa, kun meillä on vapaapäivä. Juu, eiköhän me saada se jotenkin aikatauluun mahtumaan. :) Että katsotaan sitten ulkoilun jälkeen, vieläkö tekee mieli zumbailla tai jumppailla vai maltanko odottaa iltakuuden pilatesta.

Varmaa on kuitenkin, että en odota kesään asti, että portaat olisi kokonaan sulat, ennen kuin käyn testaamassa maksimisykettäni uudemman kerran.

Oikein hyvää viikon alkua kaikille!

Kuvaaja: Kari Lehtinen

Elämäntaparemontti

Se on sana, jota on tullut käytettyä aika huolettomasti viittaamaan siihen, että tarttis tehrä jotain. Mutta mitä elämäntapoja minä oikein haluan remontoida? Mihin minä olen oikein matkalla?

Tämänhän ei pitäisi olla pelkkä läskiblogi mutta elämäntaparemontti aika epämääräisenä käsitteenä useimmiten viittaa, ainakin minun käytössäni, siihen, että vyötäröä pitäisi saada kapeammaksi ja kaksoisleukaa pienemmäksi. Mitä minä oikein haluan?

Haluan parempaan kuntoon. Se on tullut sanottua tässä jo muutamaan kertaan. Haluan olla ihminen, joka kuntoilee, jolle liikunta on tärkeä osa elämää. Jolle liikunta on normaali elämän osa-alue kuten kaupassa käynti ja pyykinpesu, yhtä välttämätöntä, yhtä automaattista.

Haluan olla hoikempi. Haluan olla ihminen, joka ei tunne syvää epätoivoa sovituskopeissa. Tavallinen epätoivo riittää.

Haluan olla terve ja näyttää terveeltä. Haluan olla ihminen, joka syö riittävästi, terveellisesti ja monipuolisesti. Haluan pitää kiinni hyvästä vastustuskyvystäni ilman lisäravinteita ja probiootteja jne. Haluan ruokavalinnoillani hoitaa ja pitää huolta itsestäni, en sabotoida sisältäpäin.

Koska tällä hetkellä koen syöväni riittävän hyvin (tässä kohtaa kokemuksellisuus riittää, ehkä ensi vuoden puolella voin tarkastella lähemmin, olenko oikeassa), remontin pääpaino siirtyy ruoasta liikuntaan. Remontoin itsestäni liikkuvan ihmisen, kuntoilevan ihmisen, teen liikunnasta taas säännöllistä ja itsestäni hyväkuntoisen ja huomattavasti timmimmän mimmin. Eiköhän tässä tarpeeksi selkeät tavoitteet ole?

Meikäläisen juoksukunto suksii

 No niin, viitaten edelliseen, pikkupoika ei nukahtanut, minä en siivonnut, ja ilta menikin sitten muissa kuin bloginpäivityspuuhissa, mutta eteenpäin taas.

Tiistaina, siis viikko sitten, kävin taas juoksulenkillä. Olen jo pitkään miettinyt, että enkö oikeasti osaa kuunnella sydäntäni, kun keskisyke taisi olla 174, ja siellä minä vain painelin itikoiden keskellä metsässä. Yhteensä lenkille tuli mittaa kahdeksisen kilometriä, mutta aikamoista poukkoamista se oli ja loppumatka asfaltilla turvallisesti (tästä ei enää pääse eksymään). Juoksua noin tunti, kävelyä kolme viiden minuutin pätkää. Rääkkilenkille oli tilauksensa siinä fyysisessä tilassa, mutta myös siinä mielessä, että se pisti miettimään.

Seuraavana päivänä googlettelin sykeraja-asioita, ja päätin, että nyt on asioiden muututtava. Sykemittarini on antanut minulle maksimisykkeeksi 188 (ainakaan sitä suurempia lukemia en ole viime aikoina nähnyt) ja se on myös minun laskennallinen maksimini. Tohtori.fi-sivuston mukaan juoksen (ja sisäpyöräilen) enimmäkseen anaerobisella tasolla ja tämä puoli onkin minulla kehittynyt niin, että jaksan kyllä rankkaa liikuntaa pökertymättä, mutta aerobista kuntoani se ei kohota, eikä siis sitä juoksu- ja pyöräilykuntoakaan.

Olen vuosikausia toivonut ja kaivannut parempaa kuntoa, mutta se on aina jäänyt laihdutuksellisten tavoitteiden taakse odottamaan vuoroaan. Liikunta on ollut minulle lisäväline polttaa yhä enemmän ja enemmän kaloreita ja siten on ollut mielestäni hyödyllistä tehdä mahdollisimman rankkoja suorituksia, että kalorien kulutus olisi mahdollisimman tapissaan. Liikunnasta tuleva hyvä olo on minulle ollut se sivutuote yrittäessäni vastata ulkonäköpaineisiin.

Tämän elämäntapamuutosprojektini yhteydessä olen pitänyt liikuntaa taka-alalla ikään kuin väkisin, mutta nyt vauvani ei ole enää pieni eikä tarvitse minun jatkuvaa läsnäoloani pärjätäkseen.

Nyt minä haluan vihdoin siihen parempaan kuntoon, joka on odotellut laihdutteluprojektieni takana, että milloin on mun vuoro. Nyt haluan olla parempikuntoinen, läskeillä tai ilman. Ehdottomasti parempikuntoinen. Nyt liikkumisen temmolla ei ole sinällään merkitystä, ei tarvitse olla mahdollisimman tehokasta/ rasittavaa liikuntaa, koska en enää käytä sitä laihtumiseen. Minun on ihan totaalipakko opetella vihdoin juoksemaan riittävän hitaasti pystyäkseni joskus juoksemaan nopeammin. Nyt annan itselleni mahdollisuuden kehittyä. Haluan suojella sisäelimiäni enkä piiskata sydäntäni liian kovalla työllä.