Varsinainen ruotuun palaaminen

Onhan sitä tullut tehtyä harharetkiä omalta painonhallinnan tieltä jos jonkinlaisia ennenkin. Tämä taisi kuitenkin olla se dramaattisin. Jäi aamupuurot ja iltalenkit, eilen jopa suostuttelin miehen sellaiseen ratkaisuun, ettei mentäisi salille iltasella vaan vasta tänään. Mutta tämä olo! Pikkupojalla on korvatulehdus ja flunssaa, alan epäillä, että minullakin jyllää joku tauti tässä taustalla. Nenä on kovin tukkoinen, mutta kun se näin keväisin joka tapauksessa on jonkin verran, niin en ole sitä flunssaksi ajatellut.

Tänään on vähän niin kuin pakko vääntäytyä sinne salille. Koska minua ei huvita. Eikä minua huvita mennä pilatekseenkaan huomenna. Ja se on jo kuulkaas vakavaa se. Pilates sentään on pilates.

Mikä minua sitten huvittaisi? Nukkuminen. Suklaan syöminen. Kotona makoilu. Kahvin juonti.

Minua ei huvita tyhjentää tiskikonetta, ei levittää pyykkejä, ei kerätä leluja ja vaatteita, ei lähteä käymään kaupassa, ei tehdä ruokaa, ei leikkiä lasten kanssa, ei auttaa ruotsin kokeeseen valmistautumisessa. Ei huvita juoksulenkit, ei salitreenit, ei minkäänlainen hikoilu ja itsensä haastaminen. Minua huvittaa löhötä sohvalla ja pelata nettipelejä puolille öin. Typerää, kertakaikkisen typerää.

Itselle on oltava armollinen, mutta tämä on niitä tilanteita, että ei. Jos onnistuu veden juonti, onnistuu varmasti roskienkin vienti. Jostain on aloitettava ja luulen, että se on nyt tänä aamuna pyykkikone. Olen herännyt viideltä, joten riski jäädä makaamaan sohvalle on todella suuri, mutta tänään on pakko tehdä jotain muutakin. On liityttävä siihen jaksajien joukkoon, sillähän sitä itseensä taas vireyttä saa.

Sain muuten aivan loistavan puhelun eilen! Ruotuunpalauttajien äidin! Voitin Elixian arvonnassa viikon ilmaiset treenit ensi viikolle! Aivan mahtavaa. :) Soittaja sanoi sitä lohdutuspalkinnoksi, minä sanoisin, että se on nyt vahva merkki siitä, että on palattava siihen oikeaan, terveelliseen elämään ja lopetettava harhailu täällä kurin ja nuhteen ulkopuolella.

Laiska töitään luettelee...

Olen siivonnut ja pessyt pyykkiä, järjestellyt kaappeja, jopa pahamaineista vaatehuonettamme ja leikittänyt lapsia ulkona, nyt kun on luntakin millä leikkiä. Se on kuulkaa jollain tavalla hassua, kun heti kun ulkona alkaa valjeta, pätkä seisoo tuolin päällä keittiön ikkunassa ja yrittää lasin läpi nuolla uutta, lumista maisemaa. Voitte vain kuvitella, miltä se ikkuna nyt näyttää. Kämmenen jälkiä, räkää ja kuolaa... Nice. Elämän jälkiä. Ei sillä reppanalla viime talvelta mitään muistikuvia olekaan, eikäpä se paljon lumessa ehtinyt leikkiäkään, kun ei osannut kontatakaan. Mutta mikä puuttuu listasta? Reipas liikunta raikkaassa ulkoilmassa? Totaalinen raudan vääntäminen salilla? Ei edes pilatesta.

Joo hiljaista on ollut liikuntapuolella ja siitä suoraan seuraten vähän vilkkaampaa ruokakaapeilla. Perjantaina väänsin vihdoin itseni salille, edellinen kerta oli siis edellisen viikon tiistaina. Kymmenen päivää taukoahan on jo käytännössä katsoen kaksi viikkoa, käytännössä puoli kuukautta, käytännössä ihan hirveeen pitkä aika? No on se kotona laiskottelua kyllä enemmän kuin tarpeeksi. Eilen sitten alkoivat jo juoksuvaatteetkin huudella, että etkö sinä oikeasti aio meitä enää ikinä käyttääkään? Ihan kokonaanko olet meidät hyljännyt? Tänään menen juoksemaan. Eka kertaa lumella.

Vaikka olen ennenkin juoksennellut enemmän tai vähemmän säännöllisesti, en ole talviaikaan tainnut koskaan vetää lenkkareita jalkaan juoksutarkoituksessa. Talvisin on kävelylenkit riittäneet. Nyt näyttäis mittari nollaa, eilen oli ajoväylät kyllä sulat, mutta saapa nähdä, minkälaisessa peitteessä tiet on, kunhan ilta saapuu ja meitsi painelee lenkille. Mikä siinä on, että heti kun lumi tulee, ilmakin tuntuu kylmemmältä, vaikka on sen saman muutaman astetta vain pakkasella kuin ennen lumiakin? Tekisi mieli pukea kaikki vaatteet päälle, mutta eiköhän siinä juostessa (vaikka kuin hitaasti juokseekin) lämmin jossain vaiheessa tule?

Pilateskin oli syyslomalla mutta eilen oli taas reenivuoro, ja oli kyllä ihan sairaan raskasta. Venyteltiin siinä liikkeiden lomassa melkosen hyvin myös, mutta ei todellakaan lempeää venyttelyä koko puolitoistatuntinen ollut. Lisäksi meinasin menettää henkeni (tai toivoni) askelkyykyissä, ihan tavallisissa tutuissa ja turvallisissa askelkyykyissä, koska olin perjantaina treenannut salilla jalkoja. Onneksi en ollut ainut, ryhmämme ainut mies valitteli tunnin jälkeen, että edellisen päivän jalkatreeni painoi jaloissa ihan liikaa. Raskainta oli kuitenkin vatsan puolella. Ihana tunne, kun tietää, että jatketaan tätä, ja tää pötsi pienenee.

Tämmösen löysin täältä. Olihan se pakko kopioida. Toi Boromirkin on niin ihana. :)

Aamulla oli telkkari jäänyt kolmoselle ja Studio55:ssä oli joku geriatri (?) jumppaamassa. Lapset paineli leikkimään toiseen huoneeseen, niin minä huomasin laittavani hullujen akkojen jumpan pyörimään, kun joku inspiraatio iski. No ihan viisi minuuttia sainkin rauhassa ennen ensimmäistä riitaa lämmitelläkin, mutta ihmeen hyvin molemmat pysyivät tieltä pois, pari kertaa jouduin vain keskeyttämään, mutta sainpahan itsekin samalla vähän vettä huikata. :) Kädet tärisee punnerrusten jäljiltä vieläkin. <3 Enköhän minä tästä vähän aktiivisemmaksi muutu taas, kun on tullut taas lepäiltyä ihan turhan takia. Mulla pitäisi vain olla joku selkeä, konkreettinen tavoite.

Uni paras lääke on...

Pikku-ukko on heräillyt taas viiden ja kuuden välillä, ja se määrittelee yleensä, paljonko olen päivisin jaksanut tehdä. Tällä viikolla vastaus on ollut: en paljoakaan. Tiistaina kävin salilla, sen jälkeen en ole tehnyt muuta. Torstaina kävi vertavuotava, lääkärikäyntiä vaativa kaatumisonnettomuus pienimmäiselle, ja sekin on vetänyt vähän tunnelmaa alas. En ole oikein löytänyt itsestäni sellaista tekijä-vaihdetta. Eilen meille tuli yövieraita, ja taistella piti itsensä kanssa, että sain siivottuakin. Ei minun tapaistani. Tai no, siivouksen välttely on, mutta tämä vetämättömyys.

Syömiset ei ole menneet niin perseelleen kuin liikkumiset, mutta yhtenä päivänä kyllä piti ihan kerrata, että mitäs minä olen tänään oikein syönyt, kun tuntuu, että kaikki on huonosti ja sama jatkaa huonolla linjalla. Sekään ei ole ollenkaan minun tapaistani. En yleensä lyö läskiksi loppu päivää, jos jonkun huonon ratkaisun teenkin. Koska elämääni ei ole oikeastaan koskaan kuulunut pitkiä mässäilyputkia, en ole tullut oppineeksi sellaista antaa mennä vaan -asennetta, että oikeasti pystyisin tekemään tuhoa tuhansien kilokaloreiden verran. Kummallisinta tuossa päivässä oli se, että en ollut oikeastaan edes tehnyt mitään ruokamokaa, olin vain juonut yhdet välikahvit (yhden kurkulla ja paprikalla päällystetyn ruispalan kanssa) enemmän kuin tavallisesti. En ymmärrä mistä sellainen sokka irti -ajatus oikein päähäni tuli. Kai sillä on jotain tekemistä tämän väsyneisyyden kanssa.

En ole myöskään kuullut lenkkareiden huutelevan minulle mitään, eikä kylpyhuoneessa kuivumassa roikkuvat juoksuvaatteet herätä minussa mitään tunteita. Olen vain ja odotan, että tulee ilta, ja pääsee taas nukkumaan. Enkä minä nyt loppujen lopuksi ihan toivottoman väsynyt ole. Miehellä on työaamuina kello soimassa 6:10, mutta tuossa juuri eilen sanoi, ettei muista, milloin olisi tarvinnut herätyskelloon herätä, kun poika hoitaa sen homman. Useimmiten minä olen saanut jäädä hetkeksi vielä nukkumaan, yleensä minä hoidan vain nämä viiden aamut, että mies jaksaisi vähän sitten töissäkin skarpata.

Mieli on hyvä. Tämä ei ole nyt mitään syysmasennusta. Viekö vain vähenevä valo niin paljon virkeyttä, etten ehdi sitä kahvilla päivän aikaan paikata? Joskus naureskelin, että minun ja veljeni ero oli siinä, että minä sanoin: Kylläpäs väsyttää, taidanpa keittää kahvia. Ja veli sanoi: Kylläpäs väsyttää, taidanpa käydä pikku päikkäreille. Kyllä mulla vähän ikävä niitä yhteisiä päiväunia on, kun lapset nukkuivat yhtä aikaa, niin itsekin sai puoli tuntia, tunnin, kaksikin tuntia paikata yöllisiä velkoja. Nyt kun pienimmäinen ei enää nuku niin paljon, hän ei myöskään ole vielä väsynyt silloin, kun toisen pitäisi päästä nukkumaan. Useimmiten hän sitten valvottaa meitä kaikkia, eli ei malta pysyä hiljaa sen aikaa, että sisko nukahtaisi. Tai minä. Antaisivat edes minun nukkua. :)

Torstaisesta kaatumisesta vielä sen verran, että häpeämättömästi käytin sitä kyllä tekosyynä kaikkeen mahdolliseen. En voi siivota, koska olen niin järkyttynyt. En voi ajatellakaan lenkille tai salille lähtöä, koska minun pitää olla kotona tarkkailemassa lasta (ei edes tarvinnut tarkkailla, ja sitäpaitsi mies oli tullut kesken päivän kotiin töistä, koska käskin) ja ehkä kaiken huippu: Kyllähän järkytykseen pitää suklaata voida syödä!  Nyt tästä pitäis vaan nousta ja kääntää katse kohti tulevaa viikkoa.

Lyijypallo hukassa!

Nyt voisin alkaa dieetille. Tällaiselle Fätistä Fitiksi Vituttaako-dieetille. En tiedä, mikä minuun on mennyt, mutta rytmini on ihan epätasapainossa. Eilen söin lounaaksi höyrytettyä parsakaalia. Ainoastaan. Tuliko nälkä illemmalla? Päivällinen jäi väliin, kun olin illan poissa ja kävin kaupassa vasta kotiin tultua. Ei sitten jaksanut enää. Leivällä mentiin. Ja sitten suklaata ja karkkia. Minä en edes syö karkkia. Paitsi näköjään ateriankorvikkeena. (Siis minä en syö karkkia, koska minulle riittää suklaa, ja suklaa ei ole karkkia: jos olet karkkilakossa, saat edelleen syödä suklaata.) Puolustuksekseni voin sentään sanoa, että lapset ovat syöneet hyvin, terveellisesti ja tarpeekseen.

Olen ihan totaalisen hukassa itseni ja syömiseni kanssa. En oikein edes tiedä, mistä kohtaa lähtisin purkamaan tätä vyyhtiä. Tällä kertaa uni ei auta, tänäänkin nukuttiin peräti seitsemään! :)

Palaan muuten saamiini haasteisiin mielellään jo hetikohta illemmalla. Olen saanut kolme haastetta, ja vastaamista riittää. Jospa löydän sieltä myös vastauksen omalle eksymiselleni.

Ei ole meikäläisen palikat nyt näin hyvin hallussa.

Kauheesti laiskottaa!

Oon siivoomassa. Mitään ei tee mieli tehdä. Tuossa mietin, että pakkaisko lapset autoon ja lähtis kaupungille. Pakoon siivoomista? Laskutkin pitäis maksaa. Millään ei saa aikaiseksi. Tälle päivälle suunnittelin vähän jumppailla. Kuulin just äsken sanovani itselleni, että jumpat nyt ainakin jää väliin. Siis mitä tämä oikein on? Kuka täällä määrää? Ja törkeintä tässä on se, että yhtään kelvollista tekosyytä en ole edes kuullut. Että ihan pokkana vaan väitän itselleni, että ei tarvii, jos ei taho.

Ensi viikolla ollaan lähdössä lasten kesken mummolaan ja etukäteen jo pelottaa, kun mummu lupasi paistaa muurinpohjalettuja joka päivä. Joka päivä!? Miten niitä voi olla syömättä määräänsä enempää? Ja minä olen juuri se, joka ensimmäisenä on sanomassa, että eihän se lomalla nyt haittaa, ja kerrankos sitä, ja otetaan vaan toinenkin seitsemäskin, kun onhan tämä näin harvinaista herkkua... Hoh-hoijaa! Katsotaanpa viikon päästä, mikä on saldo, ja miten paljon itkettää.

Mutta nyt minä tempaudun koneen lumoista ja menen tyhjentämään tiskikoneen ja keittelen kupin kahvia ja alan siivota lastenhuonetta. Olettaisin että ainakin toi kahvikuppi tästä toteutuu. :)

Oikein hyvää viikonloppua kaikille!