Lyijypallo on vaarassa sammaloitua

Kolme viikkoa sen kummemmin liikkumatta tuntuu kehossa joka kohdassa. Tukkoisuutta, turvotusta, tuskaisuutta... Googlettelin eilen kipeitä kielen kantoja ja siellä oli tasan kolme vaihtoehtoa: syöpä, B12-vitamiinin puutos ja flunssan jälkeen tullut kurkkukipu, johon liittyi kielen takaosan, sivujen ja "ikäänkuin lihasten" kipua. Sama täällä. Mä en nyt tuohon syöpä-kelkkaan lähde, enkä oikein vitamiininpuutokseenkaan usko, joten oletan, että samantyyppinen flunssa on minullakin, kuin noilla eri viestiketjujen kavereilla. Kun se flunssa kuitenkin on.

(Vitamiininpuutoksen puolesta tietysti puhuisi se, että taisin mainita vastustuskykyni huonontumisesta, mutta silti.)

Mulla on perinteisesti ollut tapana tehdä suuria ja kauaskantoisia suunnitelmia silloin, kun liikkuminen (lue: laihduttaminen) on ollut jostain syystä mahdotonta. Tänään olen eri mielellä. Olen päättänyt nukkua enemmän. Piste. Ihan sama laihduttaako se vai ei, olo tulee joka tapauksessa paremmaksi ja siihenhän minä tähtään, parempaan oloon.

Paino on väkisinkin noussut vähän tässä makoillessa, mutta se ei nyt ole se pääasia. Minä haluan pilatekseen ja minä haluan kalevalaista jäsenkorjausta, minä haluan tukossa olevan selkäni taas liikkuvaksi ja toimivaksi. Silti peruutan varaukseni myös huomisesta pilateksesta, koska aamupalaksi vedän edelleen särkylääkkeitä. Silloin ei urheilla (no minä nyt en urheile muutenkaan koskaan) kun olo pysyy siedettävänä vain lyhytkäyttölääkkeitten kanssa.

En ole muuten käynyt kolesterolin kontrollissa. Tarkoitus olisi, mutta en ole saanut aikaiseksi päätettyä milloin. Ja mihin labraan sitä nyt sitten itsensä hilaisi, siihen, joka on vieressä ja aukeaa kahdeksalta vai siihen, joka on matkan päässä mutta aukeaa seitsemältä. Jonottaa kun joka tapauksessa pitää, syömättä, juomatta, ja sen jälkeen vääntäytyä töihin, jossa aloitin viiden viikon evakon lattiaremontin (vesivahinkokorjauksen) takia.

Olo on vähän sellainen, että tekemättömiä asioita alkaa kertyä vähän joka suunnasta. Omassa elämässä. Töissä ei sentään vielä. Alan pikkuhiljaa tottua työn ja loppuelämän yhdistämiseen, mutta välillä tekee aikatauluissa tiukkaa vieläkin. En oikeasti ymmärrä, miten toiset saa tunnit riittämään niin paljon enempään. Mutta toisaalta mulle on kyllä tehnyt hyvää mennä nukkumaan pienten kanssa kahdeksalta, nyt taudin aikaan ainakin. Nukkumisesta en siis ala nyt tinkimään tehokkuuden nimissä, vaikken joka ilta heti kahdeksalta painuisikaan pehkuihin.

Vastustuskyky

Sitähän voi vastustaa kaikenlaista, vaikka oman bloginsa päivittämistä, jos haluaa, mutta mitä viime aikoina en ole voinut vastustaa, on kaikki mahdolliset flunssataudit, joita töissä ollessani olen kohdannut. Ihan perseestä, tiedättekö. Tänään auringonpaisteessa kotiin ajaessani ajattelin, miten täydellinen lenkkikeli olisikaan, mutta minulla on yököttävä yskä, joka ei paremmaksi muutu, ei juoksemalla eikä kotona makaamalla.

Sanovat, että lapset alkaa sairastella, kun aloittavat päivähoidon, mutta minä olen meidän perheessä se, joka on kantanut kotiin viruksia myös lasten iloksi. Sairastin jopa korvatulehduksen! Ou kaad! Lastentautiin lääkäri kirjoitti lastenlääkkeen, saman amorionin sain kuin poikasenikin, vähän vain vahvempana annoksena.

Se on sitten vitamiinien tankkauksen aika. Kyllä kaksi vuotta kodin suojissa häijyä tekee näköjään kenelle vaan, vaikka kuin kuvittelisi syövänsä monipuolisesti ja liikkuvansa kohtuullisesti, mutta tässä ei näköjään nyt kysyttykään mielikuvitusta vaan karuja faktoja.

Ärsyttää ihan sairaan paljon se, että silmiin osuu juuri nyt kaikki mahdolliset päivitykset arkeen paluusta ja niskasta kiinni ottamisesta ja uusista kuntosalijäsenyyksistä ja lupauksista ryhdistäytyä, ja kaikkea sitä, mitä syksy tuo tullessaan, ja minä haluaisin sanoa, että HAH HAH, minun ei tarvitse aloittaa, sen kun jatkan vaan, mutta samperisoikoon kun olo pysyy inhimillisenä vain särkylääkkeillä ja mielellään vaakatasossa. Töissä jaksaa olla ja parhaansa tehdä, missään nimessähän en toki niin kipeä ole, että saikkua ansaitsisin, vain sen verran vaan, että lenkille tai salille lähtö ei nyt suinkaan tule kyseeseen. Eikä muuten lasten ulkoiluttaminenkaan. Missään nimessä en ole niin terve, että jaksaisin leikkipuistoon lähteä. Kaksi vuotta riitti, kiitos, nyt on jonkun toisen (=miehen) vuoro!

Kyllä minä tästä vielä nousen. Nousenko? Ehkä kahdeksi, kolmeksi viikoksi ennen seuraavaa flunssa-aaltoa? Minä niin haluaisin pilatekseen. Tai lenkille. Tai edes olla yskimättä. Itseasiassa tällä hetkellä muut flunssan oireet on aika vähissä, mitä nyt pikkuisen niiskutan. Päätä särkee, kun en ole juonut tarpeeksi, kun ei kärsi, kun kurkkuun koskee.

Lupaisinko palata sitten, kun olo on kohentunut? Että valittaminen ei olisi ainoa, mitä minulla on annettavaa? Vastoinkäymiset on tehty voitettaviksi, myös silloin, kun aikataulusta ei olisi täyttä tietoa. Ei tämä flunssa loppuelämää kestä, tulee niitä muitakin vielä. Minä vaan niin haluaisin liikkumaan jo.


Älä lannistu. Kyllä sä tästäkin vahvistut.
 

Yhden aikakauden loppu

Elämäni ei ole kiireistä. Mutta töiden aloituksen jälkeen vapaa-aikani on kutistunut murto-osaan entisestä vapaudesta. Erilaisesta vapaudesta. Minusta tuntuu, että käytän vähäiset työpäivän jälkeiset tuntini mieluummin treenaamiseen kuin treeneistä kirjoittamiseen. Minusta tuntuu, että minulla ei nykyään ole enää mitään sanottavaa. Että tämä blogi oli pikemminkin kotiäidin henkireikä ja elämäntapamuutoksen starttaaja ja vahvistaja.

Olen aika pitkälti siinä, missä halusin olla. Ostin vihdoin itselleni ne  huomiohousut, joiden hankkimista olin jo jonkin aikaa suunnitellut. Paino seilaa jonkinlaisessa haarukassa syötyjen suklaiden ja muun määrän mukaisesti, yritän kuitenkin pitää elokuisen kolesterolikontrolliajan mielessäni myös suklaata syödessäni. Tai kaikkea muutakin. Eilen vaatekaupoilla käydessäni päätin vain olla M-kokoinen. M-koossa löytyi monta minulle sopivaa vaatetta. Oli hyvä päätös. En tiedä, kenen unelmavartaloinen minun pitäisi olla, mutta tämä taso saa nyt kelvata meidän perheelle. Teen muutosta todella hitaasti, mutta kenen mielestä tämä mikään kisa oli?

Muistilista

Jatkan juoksemista. Jatkan salilla käyntiä. Mietin tavoitteitani. Otan jatkossakin takapakkia ja annan muiden, minulle merkityksettömien ihmisten mielipiteiden vaikuttaa itseeni, valintoihini ja mielialaani. Ihan inhimillisesti. En vain tiedä, jaanko sitä täällä. En tiedä, onko sillä merkitystä virtuaaliminälleni ja virtuaalimaailmalleni. Katsotaan nyt. Voihan olla, että minusta tulee viikonloppukirjoittaja. Voihan olla, että yhtäkkiä sanomista on vaikka ja mistä. Mutta niin kuin Lindakin sen kauniisti muotoili: Silence is better than the bullshit.

Lenkkipolkuni varrella

Palaillaan ja hyvää kesää! <3

Työ tekijäänsä kiittää...

Huh-huijaa, kolme päivää olen jo tuijotellut erilaisia exceleitä niin, että ruudukot ja numerot vilistelevät silmissä. Kahteen palaveriin olen ehtinyt osallistua, toiseen mennessä ei ollut edes aihe tiedossa. Iltapäivisin on vaikea pitää silmiä auki ja suuta kiinni. Haukotukset sentään saa jotenkin peitettyä, mutta kun ei silmiä uskalla räpyttää, kun pelkää, että ne eivät aukea enää uudelleen, jos niitä kiinni käyttää. Aivot ylikierroksilla - tai ehkä juuri sopivilla, koska ei tunnu ylikuormitetulta ja edelleen ymmärtää ja tietää, mitä on tekemässä ja jopa suurin piirtein miksi.

Työhuonekin minua varten on jo melkein laitettu, eilen surullisenoloinen myyntimies pakkaili omat tavaransa sieltä ja tänään ehdin itse sen siivota. Perehtyminen on nyt vain siinä vaiheessa, että minun on hyödyllisempää istua hetki vielä perehdyttäjäni kanssa samassa huoneessa. Tuli vähän paha mieli myyntimiehen häädöstä - ymmärrän kyllä, että tehtäväni ja asemani työpaikalla vaativat työhuonetta juuri siitä rakennuksesta ja yhteisöstä, mutta eikö myyntimiehelle olisi ollut parempaa paikkaa osoittaa kuin jostain naapurihallin yläkerrasta kaukana muista? Aamulla saan ihan luvan kanssa käyttää aikaa sen sisustamiseen - en vain kyllä tiedä millä. Siellä on pöytä ja hylly ja tuoli ja minulla on läppäri. Varmaan vien sinne jonkun kukan ja tuijottelen sitä sitten läppärini äärestä sen kaksi ja puoli tuntia, mikä minulla on aamusella luppoaikaa.

On ihmeellistä, kun töitä olisi ihan koko ajan tehtäväksi asti, mutta kun niitä ei osaa tehdä ilman ohjausta. Siis en tiedä, mihin kävisin käsiksi, kun se ei ole pelkkää paperin pyörittämistä ja mappien selaamista. Todella outoa, kun ei ole yhtään mitään työtehtävää, jota itsenäisesti voisin eteenpäin viedä, kun perehdyttäjäni on jossain muissa menoissa. Tänään lueskelin intrasta vanhoja työntekijäkokouksien pöytäkirjoja ja yhdistyksen julkaisua, ihan vain haistellakseni, missä mennään ilmapiirin suhteen. Paljon on ehtinyt välissä muuttua. Toimettomuus ei sinänsä ole pahasta; tiedän että jatkossa ei paljon peukaloita ehdi pyörittelemään. Lisäksi ollaan käyty niin isoja asioita läpi, että niissä riittää pureskelemista näinkin, en millään pystyisi vastaanottamaan samaa tahtia uutta asiaa koko kahdeksan tuntia päivässä, tämä on hyvä näinkin.

Illat on muuten ihan tosi nopeasti käsitelty, kun tulee lasten kanssa kotiin vasta puoliviiden aikaan. Eilen huomasin käyttäneeni koko vapaa-aikani mekkokaupoilla esikoisen kanssa. Ihan hups vaan. Ja minä kun oletin pääseväni juoksemaan. Tänään sentään käytiin salilla. Napakka yläosatreeni käytössä olevilla laitteilla. Jätin sormeni kahden levypainon väliin, kun toinen oli huonosti telineessä ja kolahti paikoilleen (ja minun vasemman nimettömän ylimmälle nivelelle), kun laitoin toista telineeseen. Paskamainen juttu. Kipeä se on mutta sormi toimii kyllä ihan normaalisti, ei tässä nyt mitään uutta nivelrikkoa oikein kaivata.

Pakkohan minun on vielä palata tähän laihdutusblogimaailmaan ihan vähän. Painoni on valahtanut vähän niin kuin vahingossa ja vahtimatta 68 kg:n puolelle. Ensin luulin, että vaaka antaa virhelukemia, mutta kun se on siellä suunnalla pysynyt tässä jo tasaisesti, niin pakkohan se on uskoa. Seiskakymppinen on alitettu pysyvästi ja aikaa sitten. Sinne ei enää tarvitse palata. Tästä on hyvä jatkaa. Kaipaan sitä sellaista fitimpää oloa ja muotoa enemmän kuin jotain tiettyä lukua, mutta onhan se selvä, että kyllä niiden lukemienkin täytyy silloin muuttua. Ja tässä sitäkin työtä olen hitaasti mutta varmasti tekemässä. :)

Varsinainen ruotuun palaaminen

Onhan sitä tullut tehtyä harharetkiä omalta painonhallinnan tieltä jos jonkinlaisia ennenkin. Tämä taisi kuitenkin olla se dramaattisin. Jäi aamupuurot ja iltalenkit, eilen jopa suostuttelin miehen sellaiseen ratkaisuun, ettei mentäisi salille iltasella vaan vasta tänään. Mutta tämä olo! Pikkupojalla on korvatulehdus ja flunssaa, alan epäillä, että minullakin jyllää joku tauti tässä taustalla. Nenä on kovin tukkoinen, mutta kun se näin keväisin joka tapauksessa on jonkin verran, niin en ole sitä flunssaksi ajatellut.

Tänään on vähän niin kuin pakko vääntäytyä sinne salille. Koska minua ei huvita. Eikä minua huvita mennä pilatekseenkaan huomenna. Ja se on jo kuulkaas vakavaa se. Pilates sentään on pilates.

Mikä minua sitten huvittaisi? Nukkuminen. Suklaan syöminen. Kotona makoilu. Kahvin juonti.

Minua ei huvita tyhjentää tiskikonetta, ei levittää pyykkejä, ei kerätä leluja ja vaatteita, ei lähteä käymään kaupassa, ei tehdä ruokaa, ei leikkiä lasten kanssa, ei auttaa ruotsin kokeeseen valmistautumisessa. Ei huvita juoksulenkit, ei salitreenit, ei minkäänlainen hikoilu ja itsensä haastaminen. Minua huvittaa löhötä sohvalla ja pelata nettipelejä puolille öin. Typerää, kertakaikkisen typerää.

Itselle on oltava armollinen, mutta tämä on niitä tilanteita, että ei. Jos onnistuu veden juonti, onnistuu varmasti roskienkin vienti. Jostain on aloitettava ja luulen, että se on nyt tänä aamuna pyykkikone. Olen herännyt viideltä, joten riski jäädä makaamaan sohvalle on todella suuri, mutta tänään on pakko tehdä jotain muutakin. On liityttävä siihen jaksajien joukkoon, sillähän sitä itseensä taas vireyttä saa.

Sain muuten aivan loistavan puhelun eilen! Ruotuunpalauttajien äidin! Voitin Elixian arvonnassa viikon ilmaiset treenit ensi viikolle! Aivan mahtavaa. :) Soittaja sanoi sitä lohdutuspalkinnoksi, minä sanoisin, että se on nyt vahva merkki siitä, että on palattava siihen oikeaan, terveelliseen elämään ja lopetettava harhailu täällä kurin ja nuhteen ulkopuolella.

Perjantain suunnitelmia

Tänään on perhekerhoaamu.

Siivottava sieltä tultua.

Iltapäivän puolella kehonkoostumusasioita.

Eilinen juoksulenkin väliin jättäminen houkuttaa paikata tänään.

Illalla saunaan.

Kunnon venyttelyt tähän väliin.

Houkuttelisinkohan miehen pelaileen jotain lautapelejä kun lapset on nukkumassa?

Uudet siivoustulppaanit on myös ostettava.

Synkistelyä

Bostonin maraton

Kyllä! Nyt löytyi vihdoin se vaarallisin kansanosa, johon iskeä! Juoksijat, nuo paholaisen kätyrit! Odotan mielenkiinnolla mikä ryhmittymä ilmoittautuu pommi-iskun tekijäksi. Varmaan jotkut kateelliset. Ei voi käsittää...

Lapset

Tässä yhtenä iltana meinasin sanoa esikoiselleni, että laitan sut koulukotiin, jos et nyt jo jätä mua rauhaan ja mene nukkumaan. Kun pienet on vihdoin nukkumassa ja olisi hetki aikaa olla, niin ei silloinkaan saa olla olematta äiti, kun pitää edelleen vastata pyykinpesua ja kaupassakäyntiä ja matikanläksyjä käsitteleviin kysymyksiin. Mielellään vielä yhdeltätoista illallakin, koska teinin nukkumaanmenoaika tuntuu olevan sitä myöhempi mitä useammin äiti käskee.

Meillä oli töissä asiakkaana vanha nainen, joka huonosta muististaan huolimatta (tai juuri siksi) kertoi paljon omasta elämästään. Yhtenä suurena teemana hänellä oli lapsettomuus ja perheettömyys. Sodan alkaessa hän oli ollut liian nuori seurustelemaan, sodan päätyttyä kaikki hyvät miehet olivat kaatuneet tai varattuja. Ei hän miehettömyyttään mitenkään katkerana muistellut, mutta siitä seurannut lapsettomuus oli kipeä asia, vaikka ei sitä ääneen sanonutkaan. Hän oli ensimmäinen, joka kysyi minulta, odotanko minä lasta, jo ennen kuin olin kertonut sitä lähimmille työkavereillekaan. Tarkka silmä oli tottunut huomaamaan toisen onnen. Jotenkin tuntui pohjattoman surulliselta olla siellä asiakkaan kanssa vastaamassa kysymyksiin kuten: "Onko tämä ensimmäisenne?" "Ei, kolmas, koska me ei oikein osata lopettaa tätä lasten tekoa, koska me ollaan siinä niin järjettömän hyviä, ja onnekkaita. Meiltä tämä sujuu." Ei noista omistaan jaksa ja muista aina olla niin kiitollinen, vaikka pitäisikin jaksaa muistaa, mutta onhan ne ihan ihania (ainakin silloin kun ne nukkuu tai sukeltaa).

Kesäksi kuntoon -projektit

"Vielä ehdit rantakuntoon!" "Viisi viikkoa kesään -tehotreeni!" (On oikeasti enemmän kuin viisi viikkoa.) Jopa sähköpostiin on tullut nyt kehoituksia koittaa tehdä jotain tälle vatsamakkaralle, kun kesään ei enää ole oikeasti pitkä aika ja KuntoPlussan toimituksessa ja facebookin sivubannerin mainostajien keskuudessa pelätään nyt sitä päivää, kun Lyijypallo heittää takin pois ja kulkee kaupungilla pelkässä paidassa ja housuissa. Minä olen matkalla, älkää hoputtako. En aio vetää mitään kuuden viikon paniikkiratkaisua saadakseni itseni bikinikuntoon. Minä teen elämäntaparemonttia, sitä ei sovi pilata hutiloimisella. Minulla on kyllä yhdet tavoitehousut, (ostin uudet farkut, jotka ovatkin vähän napakammat kuin kolme vuotta väkisin päälle ahdetut ja ehkä siinä hommassa vähän venähtäneet muutamat entiset) jotka haluaisin päälleni parin viikon päästä, mutta jos eivät mene, niin onhan noita muitakin vaihtoehtoja. Ja uimarannalla pärjään kyllä kokouimapuvussakin, kiitos vain huolenpidosta. Itseasiassa voisinkin sovittaa vanhojen bikineideni yläosaa, joko se mahtuisi päälle, mutta tuskin mahtuu. Siksi kokouikkari.

Itsensä kehittäminen vs. itsensä järjetön särkeminen

Salitreeni + pilates + lasten huoneen siivous + pikkupojan kanssa keinutuoliin nukahtaminen = järjetön kipu järjettömässä paikassa + vähän itkua + burana 600 + aikaisin nukkumaan. Jaloista jo mainitsinkin, pariin otteeseen. Siivosin illalla lastenhuonetta, silleen ajatuksen kanssa, että mitä jätetään näkyville ja mitä laitetaan huilimaan, ja ylipäätään sitä järjestystä, että mikä mihinkin kuuluu. Tuli sen verran kyykättyä ja kontattua, että jaloissa olikin jo parempi tuntu, ja taisinpa siitä turhan korskeasti miehellekin kehaista, että kyllä kannatti alkaa, kun huone on siisti ja jalat taas kivuttomat.

Luultavasti nukahdin keinutuoliin pikkupojan kanssa, koska siinä vaiheessa, kun taas kiinnitin meihin huomiota, pikkupoika oli ainakin unessa. Käytiin hetkeksi keinumaan ja kuuntelemaan unilauluja. (Toimii yllättävän hyvin myös aikuisiin, näköjään.) Kun laitoin poikaa omaan sänkyynsä, kumartuminen eteenpäin vihloi ihan järjettömästi vasemman kankun päältä, yläpuolelta. Selvästi lihaksessa, joten ei paniikkia selkärangan paukkumisesta, mutta eipä siinä oikeasti huvittanut muuta kuin käydä makuuasentoon kuolemaa odottamaan. Ei tullut kuolema, tuli uni, ja aamulla oli kaikki taas lihaksistossa ihan hyvin. Mutta onko oikeasti järkeä liikkua itseään sellaiseen kuntoon, että joutuu kipulääkkeillä sitten paikkaamaan tekosiaan? Nyt viimeistään pitäisi venytellä enemmän.

Tekstiilipesuri

Kävin hakemassa vanhalta työpaikaltani lainaan/ vuokralle tekstiilipesurin, että saan pestä meidän sohvan. En saanut sen vedenottoletkua kiinni. Eikä saanut naapurin tätikään. Eikä mies, kun tuli töistä kotiin. Ei edes vanha työkaveri, joka asuu tässä lähellä, ja jolle soitin, että tää ei toimi, en aio maksaa. Vei mukanaan koko laitteen, mitä minä sitä isoa imuria ja kahta lasta autoon pakkaamaan enää ja itse palauttamaan vekotinta. Siltä minä sitä lainasinkin. Olisin vain halunnut sohvani puhtaaksi.

Mutta paistaa se aurinko sittenkin taas!

Lenkin kävin tänään 10 km (siis kävellen) pilvisessä ja synkeässä ilmassa, mutta nyt paistaa aurinko. Paistaa parvekkeelle niin, että melkein tekee mieli mennä parvekkeelle kahvin juontiin. Vain melkein, koska tekstiilipesuriepisodin jäljiltä meillä on vielä varapeitteet parvekkeella tuulettumassa sohvan divaaninlaatikosta. Mutta kyllä minä sen parvekkeen tässä kohta, joku päivä, siivoan, ja sitten kun se on siivottu ja laitettu kesäkuntoon, pidän oikein kunnon Garden Partyt. Isoja hattuja ja sen sellaista. :)

Haastettu taas

Sain Mintulta haasteen vastata viiteen kysymykseen ja laittaa sitten viisi uutta kysymystä eteenpäin muille. Kiitos, Minttu, haasteesta. :)

Tässä Mintun kysymykset:

1. Mikä on lempivuodenaikasi ja miksi?
Kesä ja syksy. Kesä, koska on lämmintä ja aurinkoista ja ei tarvitse pukea kolmea aluskerrosta ulkovaatteiden alle, kun lähdetään ulos. Syksy, koska en jaksa pelkkää kesää aina, vaan kaipaan muutosta välillä muistuttamaan, mikä kesässä on niin hienoa. Syksyssä kaikki ne ruskan värit ja kuulaan raikkaat aurinkoiset aamut, kun lätäköiden reunat alkaa jo jäätyä ja se tieto, ettei tarvitse koko ajan mennä liihottaa niin kuin kesän perhoset, vaan saa olla ja käpertyä kotiin, keskittyä vähän myös itseen välillä.

2. Pidätkö ruoanlaitosta ja mitä kokkaat mieluiten?
No enpä voi sanoa, että erityisesti tykkäisin. Siksi kokkaan varmaan mieluiten sellaista, mihin ei tarvitse nähdä kovin paljon vaivaa. Teen aika eriytyneitä ruokia, niin että jokainen saa poimia haluamansa lautaselle, yksi suosikkini on porkkanat ja punajuuret pannulla (ja vähän suolaa ja rakuunaa ja hunajaa mausteeksi). Sen kanssa voi syödä käytännössä mitä vain.

3. Mikä sinulle on tärkeintä elämässäsi?
Hyvinvointi. Oma hyvinvointi, että jaksaa sitten lapsiakin hoitaa ja kotia pitää asuttavana ja sitä rataa. Läheisten hyvinvointi, että kaikki oltaisiin kunnossa ja terveinä, ja arki rullaisi sujuvasti eteenpäin. Mikä sitten eniten sitä omaa hyvinvointia aina milloinkin lisää, onkin jo eri juttu.

4. Oletko koskaan harrastanut tai harrastatko kilpaurheilua? Jos olet, niin mitä?
En, enkä ala harrastaa.

5. Karkit vai suklaa?
Suklaa, ehdottomasti, joka tilanteessa ja aina. :)

Sitten omat kysymykseni teille:
1. Mistä haaveilit lapsena ja onko se toteutunut?
2. Mitä ilman et voisi elää?
3. Mikä on viimeisin hankintasi?
4. Oletko pahoittanut mielesi blogisi kommenteista?
5. Mikä saa sinut hyvälle mielelle?

Laitan haasteen eteenpäin Hepalle, Kiiperille, Niinalle, Akulle ja Annalle.

Ps. Olen venytellyt ja syönyt buranaa, saattaa olla, että huomenna pääsenkin taas rataslenkkeilemään. :)

Ryhtiliike

Leivoin eilen pullaa. Näkyi tänään vaa'assa. Hienosti oli kyllä perhe äitiä auttanut niiden syömisessä sillä aikaa, kun olin pilateksessa. Loput heitin pakkaseen ja toivon, etten muista niitä sieltä.

Eilen oli taas vaihteeksi pakara-reisirääkkipilates. Arvaatteko miltä tuntuu salireissun päälle? Tuntuu siltä, että tänään en ainakaan lähde testaamaan kympin juoksukuntoani vaan pysyttelen hyvin pitkälti lattialla erilaisissa venytysasennoissa.

Pullantuoksuisesta äidistä päätin nyt muuttua takaisin timmiksi mimmiksi. Kädet ja jalat on kaventuneet, keskivartalo on ihan kuin pahentunut. Ryhtini on sen sijaan suoristunut tosi paljon, mistä olen hyvin iloinen. Katson nyt tämän hiilariviikonlopun jälkeen pari päivää, että muuttuuko tuo vatsakumpu tuosta mihinkään, en ehkä tämän aamun peilikuvasta viitsi tehdä lopullisia johtopäätöksiä. Söin muuten lauantainakin aika hiilaripainotteisesti, vaikka söinkin siis ihan normaaleja, terveellisiä valintoja, en siis herkuista vetänyt hiilariövereitä. Eilinen suhtautuminen uunituoreeseen pullaan oli vain vähän... no, olisi se pitänyt tietää etukäteenkin.

Tänään on siis venyttelypäivä. Vähän harmittaa, että jalat ja peppu on tässä kunnossa, kun pilateksessa pääsi vähän alaselkäkin aukeamaan, eikä siitä tunteesta nyt pysty nauttimaan, kun ei voi kävellä irvistelemättä. Ehkä koitan vain pysytellä liikkeessä, sohvan pohjalle jääminen ei yleensä verryttele mitään lihaksia.

Sain ostettua ne siivoustulppaanitkit, joista olen haaveillut. :)

Lapsiperheen kiirettä :)

Aloitin eilen kolme kertaa kirjoittaa mutta se keskeytyi aina jollain vähäpätöisellä mutta tärkeämmällä tekemisellä. Koneen ääreen palattua edellinen tekstin alku oli oikeastaan jo vanhentunut, joka kerta.

Eletään tavallista arkea, myös sunnuntaina. Nukuin tänä aamuna puoli kymmeneen, se on harvinaista herkkua jopa näinä tavallisina viikonloppuaamuina, kun mies herää lasten kanssa aamupuuhiin. Yleensä ne pikkuapinat onnistuvat tekemään niin paljon meteliä, että herään viimeistään kahdeksalta minäkin. Tänäkin aamuna he tulivat siivoamaan viereistä lastenhuonetta, joten siihen legopalikoiden heittelyyn ja kiljumiseen oli hyvä herätä. Voisin huomauttaa, että kun on miehen vuoro nukkua, minä pidän lapset yleensä olohuoneessa, enkä päästä heitä makkarin oven taakse huutelemaan...

Se, mikä eilisistä aloituksista olisi ollut julkaisemisen arvoinen, oli, että kävimme salilla eilen. Oli aivan mahtava treeni. Yhtään enempää en olisi jaksanut tehdä, kaikkeni annoin. Tuoreeltaan olisin osannut hehkuttaa enemmän, nyt hehku tuntuu enää pakaroissa ja takareisissä. Tein vähän sekalaista sarjaa, kun mies oli mukana varmistamassa, uskalsin vähän enemmän testailla painoja ja ennen kaikkea liikkeitä niillä painoilla. Edellisestä salireissusta olikin kulunut jo niin pitkä aika, että valmista putkea ei ollut, mistä jatkaa.

On se vaan niin, että joka kerta salilla käydessään miettii, että tästä ei kyllä pitäisi tinkiä, ja tämä nyt ainakin pitäisi säästää viikko-ohjelmassa, ja niin edelleen... On se vaan niin tehokasta ja tehokkaan tuntuista. Harmi vaan, että ajattelen samaa juostessani ja pilateksessa ja ja ja... :) Kyllähän sitä liikkuis, kun tunnit riittäis. Sekin on ihanaa, että se oma luontainen liikkumisen rytmi on alkanut taas löytyä, eikä enää huku muiden velvollisuuksien alle. Liikkumiselle löytyy aina tilaa, joskus vain vähän vähemmän kuin haluaisi.

Tänään kuitenkin pilatekseen, pitkään nukkumisesta huolimatta.

Semmosta kuuluu, että...

Puuhapäiviä on riittänyt. Liikunnat on jääneet vähän vähemmälle, en ole käynyt juoksemassakaan sen kympin jälkeen. Kohta olisi jo aika päästä uudelleen, muuten jää kehitys kehittymättä.

Eilen kävin pitkällä rataslenkillä ja huomasin polveni kipeytyneen. Kävellessä se ei haitannut ollenkaan, liikennevaloissa pysähtyminen ja rattaiden keinuttelu, eli käytännössä pieni painonsiirto paikallaan jalalta toiselle, tuntui tosi pahalta, niin kuin olisi painetta polven sisällä. Sen jälkeen kävely sujui taas ihan ongelmitta siihen asti, että kaupassa polvistuin laittamaan ostoskassia rattaiden alakoriin. Polvi ei kestänytkään varaamista ollenkaan. Ja sitten taas kotiin kävellessä en edes muistanut koko polvea ennen kuin taas eteisessä lapsia auttaessa.

En nyt millään haluaisi mitään polvivammaa kaiken tämän muunkin päälle, mutta toisaalta yön jäljiltä se tuntuu taas ihan normaalilta.

Paino on taas alamäessä, kiitos pikemminkin järkevien ruokavalintojen kuin aktiivisen liikkumisen. Vatsa on vain jotenkin pömpöllään, ei välttämättä enemmän kuin ennen mutta ei ainakaan samassa suhteessa vähemmän kuin vaakalukemat. Taitaa Lyijypallo pysyä sitkeästi pallona, teki mitä teki.

Huomasin tänä aamuna, kun mittasin vuoden alimman vaakalukeman, että keittiössä piti pakottaa itsensä puuron tekoon. Ihan niin kuin ajatuksena olisi, että niin kivat lukemat oli taulussa, että nythän voi ottaa vähän rennommin. Olen ihan järkyttynyt, koska tämä on taas niitä juttuja, jotka luulin jo jättäneeni taakseni. Ruokavalioni ei ole edes mitenkään erityisen tiukka, että oikeasti voisi tuntea tarvetta "livetä" ja "repsahtaa" ja "ottaa rennommin". Se kuuriluontoinen laihdutusajatus vaan sitkeästi pukkaa jostain sisimmästä. Milloin siitä oppii pois, kun onhan siihen alunperinkin opetellut? Ei se mikään joka lapsessa sisäsyntyisenä oleva ajatus ole.

Että eihän tässä kuin vain sitkeästi kohti kesää. Sinnillä tai ilman. Tämän viikon iltamenojen jälkeen pääsen taas lenkillekin, mutta salia on oikeastaan yhtä ikävä. Muuta pystyy kotona lasten kanssa tekemään mutta nämä kaksi vaativat lapsenvahtipalveluita. Tällä viikolla vain ne lapsenvahtipalvelut kuluvat velvotteiksi haalimiini vapaaehtoistyöasioihin. Tänään on vapaa ilta ja ajattelin viettää sen lasteni kanssa. Katsotaan kuin käy. Seisonko viideltä eteisessä lenkkarit jalassa odottamassa, milloin mies tulee töistä kotiin. :) Saanhan minä noiden nuppusten kanssa olla joka saakelin päivä.

Sitä Parempaa Elämää kohti

Onhan näitä yhteenvetoja tehty ennenkin. Ja biisilista on lataamatta. Mutta ajattelin silti aikani kuluksi tarkistaa, minkälaisia tavoitteita olen asettanut, ja joko se parempi elämä on saavutettu. Nämä ovat nyt vain mieleentulemisjärjestyksessä, ei tärkeys- tai parhaitentoteutuneisuusjärjestyksessä.

1. Asumisasiat: Muutettiin kolmiosta neliöön, joten vanha tilanpuuteongelma ratkesi siinä, mutta jotenkin on sellainen tuntu, että ei me tässä vuosikausia viihdytä.
2. Ruokaremontti: Luulin syöväni hyvässä rytmissä jo puolitoista vuotta sitten, kunnes korjasin rytmiä ja tajusin, että tässähän riittää opeteltavaa. Helppoina rutiinipäivinä kaikki on hyvin, vähän kun normista poiketaan, taas on opeteltavaa.
3. Liikunta: Liikun hyvin. Luulin, että hyvin liikkuakseni tarvitsen omaa aikaa kuntokeskuksessa, mutta olen huomannut, että se kotijumppakin auttaa eteenpäin. Edelleenkään en osaa laskea joka kymmenminuuttista yhteen ja olla tyytyväinen päivän arkiliikuntoihin, mutta onnekseni pystyn koostamaan liikuntaviikkoni myös "ihan oikeista liikuntasuoritteista". Olen löytänyt juoksun, olen päässyt sinuiksi kuntosalin kanssa, pääsin vähän niin kuin vahingossa käsiksi parhaimpaan kehonmuokkaustreeniin ikinä - pilatekseen. Vielä kun opettelisin venyttelemään säännöllisemmin, tiheämmin, niin johan olisi kroppa kunnossa kaiken aikaa.
4. Siivous: Tökkii, ei parane ikinä. Ei näytä olevan minun käsissäni. Korkeammat voimat taitavat säädellä sitä.
5. Yksinkertaistaminen: Luullakseni olen parantanut tässäkin. Minulla ei ole kiire, kiire on mielentila. Tekemistä voi olla paljon, mutta kiirettä ei enää ole. Pyrin karsimaan ylimääräisiä kieppejä ja kierroksia, tavoittelen sitä, minkä inhimillisesti pystyy, en yritä ylikuormittaa päivääni vaan otan ulkoilut ja päiväuniajat ja "pakollisen dataamisen" huomioon aikataulutuksessani.
6. Uni, nukkuminen, lepo: Ei ole lisääntynyt, kuin pakon edessä. En ole ponnistellut tämän osa-alueen hallitsemiseksi. Välillä menen aikaisemmin nukkumaan, koska en jaksa enää valvoa tai olen nukahtanut sohvalle (tietokone sylissä) mutta systemaattisesti kymmeneltä nukkumaan on samanlainen utooppinen ajatus kuin vaikkapa painoni alkaminen viitosella. Ei tule tapahtumaan, ei ainakaan tällä yrityksellä.
7. Työ: Ei varsinaisesti ole ollut tällä Paremman Elämän tavoitelistalla, mutta rivienvälistä, ja muun mahdollistajana (=rahoittajana) kylläkin. Sen nostankin nyt tavoitteiden joukkoon. Jos teillä on tarvetta vähänkäytetylle sosiologille, niin laittakaas sähköpostia tulemaan, ihan oikeasti.
8. Lyijypallo: Eniten olen miettinyt nimimerkkiäni. En ole enää kovin iso pallo. En vain tiedä, mikä sitten olisin. Tarinani ei ole lopussa, olen edelleen matkalla kohti Parempaa Elämää, mutta minkälaisena. Mieluummin vingun täällä kuitenkin anonyymina elämäni epäonnistumisista, kun samaan aikaan yritän omalla nimelläni esimerkiksi etsiä töitä rautaisena ammattilaisena ja erehtymättömänä asiantuntijana. Eri puolia, eri elämän osa-alueita. En välttämättä halua yhdistää. Luultavasti keksin tähän jonkinlaisen ratkaisun, taikka sitten en. 

Tässä tosi hyvä jäähdyttelybiisi: Jason Mraz: I'm Yours. Tulee hyvä mieli treenistä ja musiikista. (Tosin Hullujen Akkojen jumpassa tämä on tiukka vatsalihastyöbiisi, ei lepoa eikä leppoisuutta.)

Puuhapäivä

Olen joskus kuullut AC/DC:tä kuvailtavan, että se on joko tyhmää musiikkia yksinkertaisille ihmisille tai yksinkertaista musiikkia tyhmille ihmisille. Tottahan se on, että sama rockpumppu on pumpannut hamasta 80-luvusta lähtien, mutta "Don't fix it if it ain't broken". Perusbiitti on erittäin hyvin sovitettavissa askeliin ja minä henk.koht. saan hyvin lisäboostia myös salitreenivääntöön vähän raskaammasta meiningistä.

Tänään on tiedossa niin paljon puuhaa, että en tiedä, ehdinkö musiikin maailman ollenkaan, mutta soittolistojen lataaminenkin olisi kyllä tämän päivän tehtävälistalla. Kaikki puuhat liittyvät kokonaan muuhun kuin liikkumiseen, syömiseen ja laihtumiseen, joten ei niistä sen enempää. Toivottavasti liittyvät edes Parempaan Elämään.

Ajattelin tehdä jonkinlaista yhteenvetoa jossain kohtaa, onko Lyijypallo päässyt tavoitteissaan yhtään lähemmäksi Parempaa Elämää, vai karkaako se koko ajan edellä taivaanrantaan niin kuin sateenkaaren pää. Jos tekisin sen hetikohta soittolistani jälkeen.

Ihanaa viikon jatkoa teille!

Normitorstai

Tiedättekö sen  tilanteen/ tunteen, että tekemistä on niin paljon, ettei tiedä, mistä aloittaa, joten ei edes aloita? Toivottavasti ette. Minä olen tällaisessa välivaiheessa. Siivosin aamulla yhden huoneen ja soittelin paljon asioita kuntoon, tai ainakin järjestykseen. Nyt pitäisi siivota loputkin mutta pitäisi tehdä vähän (=paljon) muutakin.

Sääkin näyttää olevan suuressa päättämättömyyden tilassa. Aamu alkoi -15 asteen pakkasella ja tyynellä kylmyydellä, sitten aurinko nousi ilahduttamaan ja lämmittämään, sitten alkoi sataa lunta ja tuulla niin maan p*rkl**sti, sitten tuuli, satoi ja paistoi aurinko yhtä aikaa, ja nyt paistaa taas. Pitänee minunkin kokeilla kaikkea eikä vain jäädä tähän sohvalle röhnöttämään.

Illalla käytiin salilla. Sitten tilattiin pitsaa. Mutta en minä pitsaa syönyt, söin falafeliä pitaleivällä. Eihän se ihan superdieettiläinen valinta ollut, mutta pitsaa parempi valinta silti. Aamulla tuntui olo tosi flunssaiselta mutta tästä se on selkiintynyt. Nuhaksi jäänyt. Ei muita oireita. Tänään pidän silti lepopäivää. Mitä nyt vähän yritän motivoida itseäni kiinni imurin varteen. Normitorstain normijuoksulenkkini jää tänäänkin väliin ja jää ensi viikollakin.

Iive järjestää arvonnan, käykää katsomassa, mutta älkää osallistuko, niin minun voittomahdollisuuteni eivät liikaa huonone. ;) Vaikka taitaapa siellä olla jo pari arpaa mennyt ennen minuakin. Nyt minua odottaa kahvikuppi, palanen tummaa suklaata ja etusormesta vetävä pikkupoika. Äidin elämä on tämmöstä välillä, luultavasti se kahvi saa ihan rauhassa jatkaa odottamistaan...

Liikuntalukujärjestys

Tänään en ole pyytelemässä ideoita ja vinkkejä (videoita ja hinkkejä) minkään maailman ongelmaan. Tänään tunnustelen, onko minulla pelkkä nuha vai jotain enemmän. Illan pilatekseen menemistä en ole perunut. En tiedä, miltä illalla tuntuu.

En missään nimessä kannata kipeänä liikkumista. En vain itse ole paras esimerkki sellaisesta, joka tuntisi omat rajansa. Lauantain lenkillä jouduin niistämään suoran joka päässä. Nenäliinat meinasi loppua kesken. Silti olo ei ole huono eikä kipeä, aivastelen vaan ja välillä pitää niistää. Oli todella outo sunnuntai ilman pilatesta ja tuntuu ihan kummalliselta odottaa koko maanantaipäivä, eikä silti pääse salille. Olisin ihan valmis johonkin yle-jumppaan just nyt, mutta sitten en ainakaan jaksa pilateksessa mitään. Ehkä joku ammattilaisempi pystyy yhdistämään päivällä aerobista ja illalla pilatesta, mutta meidän ohjaaja ei ole koskaan päästänyt meitä helpolla.

Ai samperi, just tuon takia mun pitää nyt käydä punnertamaan. Vaikka yle-jumppani onkin lihaskuntojumppa eikä "pelkkää" aerobista.

Olen jo nyt sitä mieltä, että vahinko-pakko-pilatesryhmän vaihto oli huono juttu. Typerä ja lapsellinen peli. Menee yksinkertaisen ihmisen koko pakka ihan sekaisin. Mutta pitäähän sille antaa mahdollisuus silti. Kyseessä on siis sellainen vahinko-pakko että tilavaihdon myötä pilatesryhmät liittyivät sähköiseen tuntivarausjärjestelmään ja siinä vaiheessa, kun minä aloin varata omaa osallistumistani, sunnuntain ryhmät olivat jo pitkälle kevääseeen täynnä. Oma vika, kun hidastelin, mutta tyhmää se on silti.

Nyt minun pitää miettiä uudelleen, miten liikkua missäkin välissä. Kuntosalillamme kun on kaksi naisten iltaa viikossa, tiistai ja torstai, niin mikäli mielin ottaa miehen mukaan, minun on vältettävä näitä iltoja. Lisäksi tiistaissa on toistaiseksi ihanan pitkä rataslenkkini lapsen kerhoilun aikana, joten minun ei tarvitse väkipakolla tunkea salitreeniä tiistai-iltaan. Ollaan tavattu käydä enimmäkseen maanantai-iltaisin salilla, joten näiden rajoitteiden takia minun pitää miettiä koko paketti uusiksi. Juoksemaanhan pääsee melkein milloin vaan, mutta en minä muita lajeja haluaisi kokonaan hyljeksiä.

Olen muuten törmännyt useammassakin paikassa nyt leuanvetopuheisiin, että miten on ensimmäinen saatu tehtyä tai toista yritetty tai ihan kohta tai en minäkään ennen jaksanut ja niin pois päin. Itsehän kokeilin viime kesänä, missä kunnossa leuanvetolihakseni ovat. Eivät olleet kummoisessa. Sinnikkäästi pinnistelemällä sain tangon otsani kohdalle. Samalla päätin, että yritys ei jää viimeiseksi. En ole kyllä pahemmin leuanvetotaitooni kiinnittänyt huomiota, mutta nyt siitä on muistutettu sen verran, että voinkin ottaa sen tämän vuoden tavoitteeksi. Tai ensi vuoden, ei se ole niin justiinsa, kunhan nyt ennen eläkeikää.

Inkivääri

Mun äitini oli kuullut mun vanhalta biologian opettajalta, että nivelkivut lähtevät tuoreella inkiväärillä. Oli auttanut vanhalle opettajalle, ja kun äidillä oli ollut polvi niin kipeä, että autoon meneminen ja autosta nouseminen olivat tehneet pahaa, äiti kokeili inkivääriä. Minä tietysti kysyin, että mikä siinä polvessa oli, mitä lääkäri sanoi. Äiti sanoi, että no en kai minä lääkäriin, kun se inkivääri auttoi. Mitä sitä turhia sitten... :)

No minä ostin oman juurenpalaseni eilen. Äiti on kuulemma päivittäin sellaisen sentin pätkän ottanut, syö minkä kanssa syö, joskus jopa paljaaltaan. Yritin udella, että sentin pätkän minkäpaksuisesta palasta, mutta taitaa siellä päin marketeissa olla tasalaatuisempaa muhkulajuurta, kun ihan vaan siitä inkivääristä se sentti.

Nyt kaipaisin ideoita ja vinkkejä!

Inkivääri on minulle entuudestaankin tuttu, olen käyttänyt raastettua inkivääriä ruoassa mausteena, esimerkiksi wokkiin sopii oikein hyvin, mutta en oikein tiedä, saako sitä tässä lääketarkoituksessa kypsentää. Makuhan siinä paljaaltaan on ihan älyttömän vahva. Äiti on kuulemma mm. rahkan tai jogurtin kanssa sitä nauttinut. Minä otin tuohon viereeni tilkan rasvatonta vaniljajogurttia, johon olen sekoittanut pieneksi silputun inkiväärin palasen. En uskalla maistaa.

Onko teillä kokemuksia tuoreen inkiväärin käytöstä ylipäätään? Minkä kanssa sitä kannattaisi miksata? Pitäisiköhän se hukuttaa johonkin puolen litran smoothieen vai kävisikö sen maku yllättävästi yhteen jonkin vaikka appelsiinin kanssa? Sellaisen, jota ei tarvitsisi vetää puolta litraa, että saa sen reilun teelusikallisen raastetta uppoamaan? Menettääkö se kaikki ihmeparantavat ominaisuutensa, jos sen kypsentää ruoassa mausteena? 

Nivelrikko ei antibiooteilla parane, mutta joutaahan tuota kokeilla, paraneeko inkiväärillä. Eipä tuo ainakaan pahenna tilannetta. Fysioterapeutille pääsen maaliskuun puolessa välissä, katsotaan, mitä varpaalle sitten kuuluu.

Normiperjantai

Mun kaikki postaukset alkaa "Eilen..." mutta en koskaan jaksa illalla kirjoitella päivän tapahtumia tuoreeltaan, en siis eilenkään.

Aamulla käytiin kerhossa lapsosten kanssa. Ollaan kuudelta herätty, joten ihan pirteimmillään ja hyväntuulisimmillaan eivät minun nuppuset tänään jaksaneet olla. Sen verran tarmokkaasti pikku-ukko vastusteli lauluhetkeä, että saatiin mennä toiseen huoneeseen lukemaan kirjaa ja odottamaan ruokailua. :) Näitä päiviä...

Eilen oli taas asukastoimikunnan kokous ja se sekoitti taas niin juoksu- kuin muunkin aikataulun. Koska edellinen kokous kesti tunnin, minä ajattelin, että hyvin ehdin viimeistellä siivouksen ja vaikka kahvakuulailla ennen saunavuoroa kokouksen jälkeen. No, istuttiin jaarittelemassa siellä kaksi ja puoli tuntia. Ja minä olen sihteeri, niin en päässyt livahtamaan kesken poiskaan. Mutta pakotin sentään taloyhtiön ostamaan kuntosalille isommat kahvakuulat. Hyvä minä!

Nuorimmaiseni on nyt vihdoin päiväunilla ja minä roikun netissä vain siksi, koska haluaisin painua itsekin nukkumaan, mutta oikeastaan minun pitäisi viimeistellä se siivous nyt. Ärsyttää vain kun väsyttää niin paljon, silloin vähiten huvittaa alkaa mihinkään. Jos pari juttua tässä laittelisin vielä paikoilleen ja sitten antais vain viikonlopun tulla. Mulla on sellainen haave ollut tässä jonkin aikaa, että kävisin ostamassa itselleni tulppaanikimpun, sitten kun on siisti koti. No, sitä odotellessa...

Hyvää viikonloppua kaikille! :)

Sulavaa suunnitelman muuttoa

Tänään ois mun juoksulenkkipäivä, mutta illalla on tärkeitä taloyhtiöjuttuja, niin en pääse lenkittelemään. Voi olla muutenkin hyvä, koska eilisen lumimyrskyilyn ja tämän päiväisen vesitihkun takia saattais olla vähän huono pito lenkkarin alla. Kävin viemässä äsken tyttösen kerhoilemaan ja näillä nurkilla on vasta äsken aloitettu auraamiset. Tai tiet on melkein jo aurattu mutta risteyksiä ei ole vielä puhdistettu.

Meinasin ensin, että jos oltaisiin lähdetty rataslenkille, mutta ei tuolla nyt oikein rattailla pärjää. Hankin siis hien pintaan siivoamalla. Nyt tosin olen kahvitauolla.

Mulla meinaa välillä iskeä sellaista laihdutuspaniikkia pintaan, että apua, mitään ei tapahdu ja mulla ei oo aikaa odottaa ja aika loppuu kesken! Vaikka onhan tässä tapahtunut vaikka mitä. Eikä mulla ole aikarajaa, joten se aikakaan ei oikeasti lopu kesken. Mutta jotenkin sitä nyt haluaisi olla tehokas ja aikaansaava, kun on tähän hommaan taas lähtenyt. Silti pitäisi keskittyä vain siihen omaan suoritukseensa ja olla välittämättä siitä, mitä muut tekee ja sanoo tekevänsä. Pohjimmiltaan minä tiedän, että saan tuloksia aikaan juuri näillä keinoilla, mitä minulla on käytettävissä - minun pitää vain muistaa käyttää niitä.

Tekemisen meininkiä, ainakin periaatteessa :)

Tervetuloa uudetkin lukijat! Kahdenkymmenen maaginen raja on saavutettu. Hienoa, rohkeasti mukaan vaan! ;)

Ajattelin palata painonpudotuksen pariin. Ajattelin käydä vaa'alla joka lauantai. Etten aloittaisi viikonloppumässäystä jo perjantaista. En ole vaa'an orja vaan hyväksikäyttäjä. Kun punnitsee itsensä tarpeeksi usein, löytää aina arkistoista sen huonomman painon, johon verrata, ja siten ei oikeastaan etene. Vaikka kesän perusteella voin kyllä sanoa, että jo se, ettei paino nouse, on hyvä suoritus.

Niinpä ajattelin, että kokeilen tätä virallista vaakalauantaita nyt vaikka loppuvuoden. Ja samalla sovin itseni kanssa, että pudotan kilon. Kun kerroin tästä lähisiskolleni, hän kysyi: "Ai siis viikossako?" No ei, vaan elämässä. Tavoitteeni on pudottaa yksi kilo. Kun sen saavutan, mietin, mitä sitten otan tavoitteekseni. Kolmekin kiloa on ollut vaikea saada pois, kolmestakin kilosta on tullut valtava taakka, saati sitten viidestä tai kymmenestä. Niinpä minä pudotan kilon ja katson sitten, mitä seuraavaksi.

En ole ajatellut heittää terveellistä elämää ja hyvinvointia mihinkään ja "alkaa laihduttaa". Aion vain seurata vaakalauantaisin, elänkö sittenkään niin terveellisesti kuin kuvittelen, ja olisiko aihetta tehdä muutoksia. Yksi haastava työ minulla on edessäni: miehen tarjouksista kieltäytyminen. Olen viimeiseen asti sitä mieltä, että olen yksin vastuussa liikakiloistani, enkä (valitettavasti) voi syyttää miestäni lihottamisestani, vaikka kuinka houkuttaisi.

Mutta vaikka päivisin teenkin viisaita valintoja, illat ovat minulle hankalia. Kun mies hakee itselleen leipää sohvalle, minunkin tekee mieli. Kun sanon hänelle, että herkuttele vain itseksesi, osta vaikka karkkia, ei minua haittaa, minun tekee silti mieli. Siitä lähtee sitten se "eihän yksi ylimääräinen leipä mitään haittaa", "no kai minä pari karkkia voin maistaa", "kyllähän yhtenä iltana (ja toisena, ja sitä seuraavana) voi vähän rennommin ottaa..."

Toinen puoli on sitten tämä "Mä tein sullekin leivät tässä samalla." tai "Kiva sä tulitkin jo lenkiltä, mä en jaksanu ruveta laittamaan ruokaa, niin mä tilasin pitsat." tai "Tein sulleki annoksen jo valmiiksi." tai "Mä ostin meille viinerit kahvin kanssa." ja mitä näitä nyt on. Kun toinen hyvää hyvyyttään... Vaikka itse ei haluaisi, eikä edes tekisi mieli. Välillä mietin, että ihan hyvyyttään vai pahuuttaan? Vaikka kuinka sanon, että anna minä teen itse annokseni ja anna minä itse päätän, haluanko leipää tai pitsaa tai viineriä, älä päätä minun puolesta, mitä minun pitäisi suuhuni laittaa. Kun olen niin tolkuttoman huono kieltäytymään näistä, kun sitten toiselle tulee paha mieli... Mutta ihan aikuisten oikeasti: Onko se tarkoituksenmukaista, että minulle itselleni tulee sitten paha mieli? Tuskailin tätä joskus siskolleni, joka sanoi, että painut vain ovesta pihalle ja sanot, että tulet sitten takaisin, kun pitsat on syöty. Minä kauhistelin, että enhän minä niin voi tehdä. Mutta voinhan minä. Kyllä niillä Afrikan lapsilla edelleen nälkä on, vaikka minä sen pitsani söisinkin, voin ihan hyvin jättää syömättäkin.

Ollaan me molemmat petrattu tässä. Olen kieltäytynyt sen verran ahkerasti (ja sen verran herneitä nenään vetänyt) että miehen tarjoilut on vähentyneet. Aina se ei vaan muista, enkä minä aina muista kieltäytyä. Koska mitä pahaa nyt parissa juustovoileivässä on? Kun on just syönyt iltapalarahkaa ja vatsa on ihanan täysi muttei pinkeä... Ja entäs pari karkkia? Kun eihän mun oikeasti tee niitä edes mieli, maistelen vain... Kun kello on puoli kymmenen illalla ja mies hakee jemmastaan sen päivällä ostamansa karkkipussin, niin enhän minä nyt oikeasti ovesta ulos paukahda, mutta saatan siirtyä sohvalta nojatuoliin, että ylettyminen pussiin on hankalampaa.

Kuva Radio Rockin facebook-sivulta

Syksyn viemää

Mitä mieltä te ootte syksystä?

Siivosin eilen aamupäivällä, kävin viemässä kolmevuotiaan iltapäiväkerhoon, hoidettiin pojun kanssa yksi ah niin vaativa ja tärkeä taloyhtiöasia ja tultiin kotiin leikkimään ja riehumaan. Siis toisen meistä olis pitänyt mennä päiväunille ja toisen jatkaa siivoamista, mutta nyt ei niin käynyt. Vettä tihkutti, kun haettiin siskoliini kerhosta, mies oli ehtinyt jo kotiin sillä välin, niin tein ruoan, söin ja lähdin lenkille. Sade ei yllättänyt kotimatkalla mutta kyllä se kasteli silti. Saunassa käytiin ipanoiden kanssa ja sittenpä ne menikin nukkumaan.

Ilma oli hyvä lenkkeillä ja oli se päivällä hyvä myös ulkoilla. Mutta. En tiedä. Onhan se ankeeta, että koko ajan joutuu valoja käyttämään, että päivä ei puske hämärän läpi, että eteinen on täynnä kuraa ja kuolleita lehtiä.

Silti minä tykkään syksystä. En ehkä siitä loskaisimmasta ja ankeimmasta, mutta niistä kirkkaista aurinkopäivistä, kun paistaa navan korkeudelta, ettei auton ratissa aurinkovisiiri suojaa kuin ihan takakenossa. Ja taas naapurit katsoo, että siinä se ajaa niin ylpiänä nokka pystyssä. :) Ja ruskasta. Kaikenkirjavista lehdistä ja äiti kato, mä keräsin sulle tämmösen punasen lehlen. Joka kolmannella askeleella. Sisaruslauta on kyllä välillä ihan kätevä, vaikka se opettaakin lasta laiskottelemaan.

kuva

Eilen en käyttänyt epävakaista säätä tekosyynä olla lähtemättä lenkille. Aikaa minulla ei vain paljon mitään ollut, joten kävin juoksemassa neljä kilometriä. Pari yhteen suuntaan ja sitten pari kotiin. Juoksin mennessä sellaista reipasta tahtia välittämättä hirveästi sykkeestä, tulomatkalla yritin juosta niin hitaasti kuin suinkin pystyin, pitämään sykkeen niin alhaalla kuin suinkin. Hitaimmillaan kuvittelin juoksevani taaksepäin ja yritin nähdä asfaltin rullaavan toiseen suuntaan, tiiviisti tuijottamalla maata jalkojen edessä onnistuin hetken pitämään sykkeeni 127:ssä. Mutta on se ihan hirvittävän vaikeaa. Edelleen. Sitten alkoi kiire painaa päälle ja sitten alkoi sataa.

kuva

Näinä harmaina päivinä, kun sumu ja sade vuorottelevat ja lämpötila pysyttelee tiiviisti +5 asteen tietämillä, ei houkuttaisi lähteä ulos, ei houkuttaisi jumpata tai zumbata sisälläkään, houkuttaisi keittää taas uusi kuppi kahvia ja katsoa, olisiko jotain hyvää syömistä. Ei meillä ole, meillä on kaksi pullahiirtä, jotka syö kaiken, mitä kaapeissa lojuu, ja epäreilua kyllä, myös heidän syömänsä rasvat ja sokerit näyttävät koteloituvan minun vyötärölleni. Näinä päivinä olen tuijottanut tiukasti ruokalautastani, laskelmoinut suupalojani, yrittänyt pitää tavoitteet mielessäni, etten vain lipeäisi sellaiseen ajatusmaailmaan, että on oikeastaan ihan ok syödä mitä tahansa, kun ulkona on vähän kurja ilma, eikä huvita kotitöitäkään tehdä.

kuva

Syksyt ovat olleet minulle myös onnistumisen aikaa, miksei siis nytkin. Joulu ja joulusuklaat ovat antaneet minulle luvan heittää kaikki opittu menemään ja sukeltaa sohvalle peiton alle mässäämään ja katsomaan telkkaria. Siihen on kuitenkin vielä pitkä aika.

Syksy on myös hidastumisen ja masentumisen aikaa. Ensimmäisen kerran viikko riitti. Vein aamuisin esikoisen päiväkotiin, mutten millään pystynyt lähtemään luennoille, sadan, parin sadan, kolmen sadan muun ihmisen sekaan. Menin takaisin kotiin, vaihdoin pyjamat takaisin jalkaan, laitoin kellon soimaan tietääkseni, milloin pitää lähteä hakemaan lapsi takaisin hoidosta, ja katsoin Star Warseja (4-6) non-stoppina. Viikon kuluttua olin sen verran voimaantunut, että jaksoin taas palata opiskelujen ääreen.

Pisimmillään tolpilleen pääsyyn meni neljä kuukautta. Mieheni työskenteli silloin eri paikkakunnalla ja tuli kotiin vain viikonlopuiksi. Viikot oltiin esikoisen kanssa kahdestaan. Silloin hän oli jo koululainen. Olin jäänyt työttömäksi kesän lopussa, kun irtisanoin itseni paskaduunista, joka oli jo imenyt melkein kaikki mehut minusta. Vähitellen sohva veti minua puoleensa enemmän ja enemmän, oli paljon mukavampaa kuunnella raskaanpuoleista musiikkia ja paeta kirjojen tarjoamaan maailmaan kuin osallistua siihen elämään, mikä ympärillä oikeasti oli. Työvoimatoimistossa vakuutin tekeväni kaikkeni töiden saamiseksi, sukulaisille selittelin huonoa työtilannetta, viikonloput jaksoin tsempata niin, että vaikutin tarpeeksi aktiiviselta. En oikeastaan halunnut kenenkään puuttuvan asiaan ja sysäävän minut pois tältä uudelta mukavuusalueeltani. Olo alkoi helpottaa, kun valo alkoi vuoden vaihteen jälkeen lisääntyä.

kuva

Viime vuosina olen ollut niin ihmeissäni ja kiireissäni pienteni kanssa, että en ole ehtinyt masentua. Arki auttaa moneen asiaan. Nykyään vain en enää odotakaan syksyä niin varauksettomasti kuin joskus ennen. En osaa etukäteen sanoa, mitä syksy tuo tullessaan. Tuoko se tsemppihenkeä ja onnistumisia vai tuoko se väsymystä, ärtyneisyyttä, haluttomuutta, kyvyttömyyttä toteuttaa se, mitä tunti sitten on suunnitellut? Tarkkailen itseäni, alanko hidastua, jätänkö lenkin väliin, lipsunko rytmistäni, muistanko enää edes missä zumba-dvd:ni sijaitsee...

Oma <3

Toisaalta pikkuinen juoksulenkkini oli eilen kyllä niin motivoiva, että enhän minä malta käpertyä itseeni, kun minulla on tämä juoksukin. Nyt on juoksuaika.

Sitäpaitsi tänään paistaa aurinko, saa sammutella valot huone kerrallaan, pikkujätkä nukkuu päiväunia ja minä voin viimeistellä eilen alkaneen siivouksen. Joskus vain näyttää siltä, että sää saa minusta otteen vähän liian helposti.