Ihanat, kamalat jalat

En ole oikein koskaan tykännyt jaloistani, ainakaan sinä aikana, kun olen niitä kriittisesti tarkastellut. Olen lyhyt, joten jalkanikin ovat. Minusta tuntuu, että minulla on "aina" ollut paksut reidet, vähintään lihaksikkaat mutta muutenkin. Jalkani ovat sellaiset, ettei niistä tikkusääriä koskaan tule, mutta enpä minä sellaisten perässä (enää) olekaan.

Tolppajalka saa harvoin (jos koskaan) kehuja rotusääristään, eikä varsinaisesti lämmittänyt edes fysioterapeutin ilahtuminen, kun arvioi minun pohkeitani: "No kylläpä sinulla on vahvat pohkeet, on todella vahvat!" Joo, voisi olla vähemmänkin pohjelihasta ja silti tulisin toimeen. Yhtenä iltana sohvalla pohkeita venytellessäni esikoinen sanoi: "Ihan hullut noi sun säärilihakset, onko sulla jotain lihasten ylikasvua?" Joo, just sitä.

Kaipa lihasten kanssa tulisi toimeen, jos rasvaa olisi vähemmän. Ja se on siitä muusta kuin valittamisesta kiinni. Ruokalautasesta ja liikunnasta. Onko olemassa sellaista liikuntamuotoa, joka erityisesti surkastuttaisi pohkeita ja ehkä vähän reisiäkin, mutta polttaisi rasvaa ja kohottaisi kuntoa? Nii-in, eipä taida olla.

Vihaan nivelrikkoa varpaassani. Se on kipeä, se estää korkkareiden käytön, se hankaloittaa askelkyykkyjä, välillä se on kipeä lenkkareissakin. Kenkä jalassa tuntuu joskus, että se on kuin joku tuore ruhje, jota lenkkari koko ajan painaa ja ehkä vähän hankaakin.

Siinä se on ja törröttää aika paljon ulospäin linjasta.

Sama jalka puunattuna, rasvattuna, hoidettuna, hierottuna, jumpattuna ja vetreytettynä.  Jaksaa hoitaa, jaksaa, jaksaa!

Vihaan kipeitä jalkateriäni, jotka iltaisin ovat kuin pienellä merenneidolla - kuin puukoilla kävelisi. Kahden viimeisen raskauden levittämät jalkaterät ovat tuskalliset, tuskallisemmat kuin nivelrikko. Liike auttaa, mutta liike sattuu. Toivon laihtuvani ennen kaikkea sen takia, että saisin painoa vähemmäksi jalkojeni päältä. Joskus ajattelen, että jalkaterille tekisi hyvää sitoa ne kuin Kiinassa aikoinaan. No, ei ehkä sittenkään rullalle jalkapohjan alle, mutta sivulta käyvä puristus tuntuu helpottavan. Saako tukisukkia pelkille jalkaterille?

Jalkojen pitäisi palvella minua, mutta demokratia näyttää toimivan ihmiskehossakin. Ei ole alamaisia. Jalkojen pitäisi palvella minua, mutta sen sijaan minun pitää palvella niitä, hoitaa, helliä ja huoltaa, että ne jaksaisivat minua. Rasvata ja sheivata ja hieroa ja venytellä.

Kuitenkin olen iloinen, että minulla on jalat. Edes jonkunmoiset. Jalat, joilla pystyy juoksemaan. Jalat, jotka kantavat, joilla pystyy kyykkäämään ja joita pystyy kehittämään. Onneksi on myös lääketeollisuus, joka auttaa, kun omat keinot eivät riitä. En oikein osaa sanoa, missä vaiheessa eloni näiden koipien kanssa kävi tällaiseksi taisteluksi, mutta tosiaan toivon, ettei se sitä tule olemaan loppuelämäni ajan. Olen kuullut, että laihduttuaan ihmisiltä on myös kengän koko pienentynyt. Voisiko minunkin jalkaterilläni olla vielä toivoa? Haluan voida hyvin, en huonosti.

Olen sopeutunut siihen, että jalkani eivät pituutta enää kasva. Olen melkolailla sopeutunut myös siihen, että jalkani ovat aina enemmän paksut kuin ohuet. Ei lihaksikkuudessa mitään vikaa ole, vähän kun rasvaa vielä ympäriltä lähtisi. Sopeudun varmasti myös siihen, että kengänlestit pitää valita erityistä huomiota varpaalle osoittaen. Vaihtojalkakauppaan en joka tapauksessa ole suuntaamassa, ei se aina vaihtamalla parane.

Ovat kuulemma Pradaa. 

Tässä yhtenä iltana tungin jalkaani korkkarit ja keekoilin niillä peilin edessä. Huomasin, että pohkeeni eivät enää niin kammottavat olekaan. Oikeastaan ne olivat aika kivat. Tosin siihen tarvitaan korkeat korot, mutta voihan nivelrikkokin välillä vähän joustaa, kun ulkonäöstä on kyse. Ei joka päivä, mutta edes joskus.

Perhekerhossa juttelin (mielestäni) minua hoikemman ja kapeampijalkaisen äidin kanssa värillisistä housuista, kun yhdellä toisella äidillä oli niin hyvännäköiset jalassa. Tämä toinen äiti sanoi, että ei ole oikein uskaltanut sellaisia "huomiohousuja" hankkia, kun on aina ollut aika reitevä. Sama, sanoin minä. Todettiin, että ihan tyhmää, ei niillä muillakaan unelmavartaloa ole. Esikoisenikin suositteli minulle värillisten housujen hankintaa, antoi oikein siunauksensa, että ei äiti niissä tyhmältä näyttäisi. Viimeistään siinä kohtaa päätin kuitenkin tosissaan toimia, kun näin naapurin mummolla (n. 80 v.) lohenpunaiset pillihousut. Näytti hyvältä. On varmasti aika minunkin astua pois deniminsiniseltä mukavuusalueeltani ja olla ylpeä sammakkoreisistäni. Niistä sentään näkee, että on kyykätty. :)

Vahva olo

Viisas olin, kun pitäydyin salilla liiemmistä kyykkysarjoista. Pakaraa ja reittä sekä alaselkää kyllä pilateksessa muistettiin treenata. Nyt vain selvisin voittajana, kun ei ollut lihakset jo valmiiksi väsyneet. Eilen tein taas yöjuoksuratkaisun, kun aiemmin en ehtinyt. Tempaisin reippaan vitosen sillä ajatuksella, että tämän on nyt riitettävä. Kotona läähätin, että ei musta ikinä juoksijaa, kun vitonenkin vetää näin sipiksi. Mutta sitähän minä halusin. Juosta niin, ettei kotona tunnu siltä, että lyhyeksi jäi.

Tänään lähdettiin rataslenkille, vaikka vähän vettä sateli. Takki oli tavallinen ulkoilutakki, ei goretexiä eikä muutakaan vesitiivistä, mutta hyvin pärjäsin. Kävin jo sen tutuksi tulleen kolmetoistaseni, jaloissa edellisen illan lenkistä huolimatta ihanan vahva olo ja matka taittui reippaasti. Alkumatkasta lenkkari painoi ikävästi rikkinäistä varvasta, mutta minkä sille mahtaa, varsinkaan kesken lenkin, kyllä kipuunkin tottuu, vaikka p*skamaistahan se on, että joutuu tottumaan.

Loppumatkasta alkoi selässä tuntua kävely (tosi ärsyttävää) ja viimeiseltä myös kipeän varpaan jalan penikassa, saattaa niillä olla joku yhteys tai sitten ei. Meinasin käydä vähän isommassa ruokakaupassa, mutta sinne olisi pitänyt mennä kerhon ohi ja palata sitten takaisin, niin en kertakaikkiaan jaksanut enää kasvavine vaivoineni, vaan päädyttiin kolmevuotiaan haun jälkeen poikkeamaan lähisivassa. Jäi kasvikset ostamatta mutta on täällä kotona vielä jotain.

Nyt olo on väsynyt mutta onnellinen. Ihana, että pystyy liikkumaan, vaikka välillä se tekeekin tiukkaa. Seuraava juoksulenkki on väkisinkin sellainen hidas ja palautteleva, vaikkei tämän päivän kävelykään mitään maratonvauhtia mennyt. Rankempi on rataslenkki silti kuin kevyt juoksu. Kahvikupin kanssa käperryn nyt hetkeksi sohvan nurkkaan pelailemaan nettipelejä. Ennen seuraavaa riitaa ja sen selvittelyä...

Aina kun luulen, että suklaalla ei ole minulle enää mitään tarjottavaa, keksitään taas jotain, joka vaikuttaa kohtuulliselta ja kyllähän nyt kahvin kanssa vähän voi maistella. Ei mene näiden kahvien kanssa, mutta menee joku päivä.

Ryhtiliike

Leivoin eilen pullaa. Näkyi tänään vaa'assa. Hienosti oli kyllä perhe äitiä auttanut niiden syömisessä sillä aikaa, kun olin pilateksessa. Loput heitin pakkaseen ja toivon, etten muista niitä sieltä.

Eilen oli taas vaihteeksi pakara-reisirääkkipilates. Arvaatteko miltä tuntuu salireissun päälle? Tuntuu siltä, että tänään en ainakaan lähde testaamaan kympin juoksukuntoani vaan pysyttelen hyvin pitkälti lattialla erilaisissa venytysasennoissa.

Pullantuoksuisesta äidistä päätin nyt muuttua takaisin timmiksi mimmiksi. Kädet ja jalat on kaventuneet, keskivartalo on ihan kuin pahentunut. Ryhtini on sen sijaan suoristunut tosi paljon, mistä olen hyvin iloinen. Katson nyt tämän hiilariviikonlopun jälkeen pari päivää, että muuttuuko tuo vatsakumpu tuosta mihinkään, en ehkä tämän aamun peilikuvasta viitsi tehdä lopullisia johtopäätöksiä. Söin muuten lauantainakin aika hiilaripainotteisesti, vaikka söinkin siis ihan normaaleja, terveellisiä valintoja, en siis herkuista vetänyt hiilariövereitä. Eilinen suhtautuminen uunituoreeseen pullaan oli vain vähän... no, olisi se pitänyt tietää etukäteenkin.

Tänään on siis venyttelypäivä. Vähän harmittaa, että jalat ja peppu on tässä kunnossa, kun pilateksessa pääsi vähän alaselkäkin aukeamaan, eikä siitä tunteesta nyt pysty nauttimaan, kun ei voi kävellä irvistelemättä. Ehkä koitan vain pysytellä liikkeessä, sohvan pohjalle jääminen ei yleensä verryttele mitään lihaksia.

Sain ostettua ne siivoustulppaanitkit, joista olen haaveillut. :)