Väsynyt mutta onnellinen

Toista päivää elixialaisena ja pahoin pelkään, että tämän viikon jälkeen olen niin pahasti koukussa, että irti ei ole pääsemistä.

Tänään testasin Fast, Fit & Fabulousin, vaikka ensin pelkäsin, olenko tarpeeksi fast tai fit koko tunnille - fabulous: ilman muuta! Sen voin sanoa, että jos fast-osiosta hengissä selviää, niin loppua kohti helpottaa, näin ainakin minun kehollisuudellani, kun kestävyyskunto ei parhaimmasta päästä ole, mutta jonkin verran lihaskuntotyö on tuottanut jo tulosta.

Tänään testaan myös toista ihan uutta juttua, sain nimittäin lahjakortin Ayurvediseen pää- ja kasvohierontaan. Hoitokuvauksessa luvataan, että hoidon aikana pääsee ainakin hetkeksi syvään rentoutumisen tilaan. Minä varmaan nukahdan siihen hoitopöydälle. Nukahdin eilen illalla piikkimaton päällekin. Ja meinasin nukahtaa FFF:n loppurentoutukseenkin. :) 

Olen nyt jo muutamana iltana laittanut koneen ajoissa kiinni ja mennyt nukkumaan ajoissa, eilen jo ennen kymmentä (no ehkä kymmentä vaille kymmenen mutta silti). Luultavasti se auttaa, luultavasti jossain vaiheessa alkaa helpottaa, nyt jaksaminen on sellaista perusvireistä, ei vielä virkeää. Mutta eipä tämä elämäntaparemppa muutenkaan ole koko ajan pakottamatta tapahtunut, ensin pitää pakottaa itseään myös lepäämään ennen kuin siitä tulee rutiinia ja ennen kuin hyödyt alkavat tosissaan näkyä.

Hyviä juttuja on tiedossa toukokuuhun muutenkin, joten hyvällä mielellä jatketaan. :) Pienet vastoinkäymiset tuntuvat tällä hetkellä kovin pieniltä, ja se on hyvä se. Antaa arjen olla ja elämän sotkea, iso kuva on vaihteeksi kirkkaana mielessä ja keho onneksi näköjään tietää, mitä tehdä, jos itse en. Se on pyytänyt minulta viime aikoina salaattia ja muitakin hyviä ruokapäätöksiä. Opettelisi vielä pyytämään venyttelyä hetkeä ennen kuin on liian myöhäistä. ;)

Oikein mahtavaa viikkoa teille! Omani on ainakin erityinen. :)

Vertaistuen tarpeessa

Tämä päivä meinaa mennä pöpelikköön ja pahasti. Aloitin aamupalalla pitsalla. Kylmällä, eilen lämmitetyllä pakastepitsalla. Aamupalojen aatelilla. Lounaaksi kahvia ja ruisleipää. Väsyttänyt on koko päivän. Piti siivota mutta pahimmat vain otettiin, joulukuusi heivattiin ja sen jäljet imuroitiin. Äsken pakotin itseni ruoan tekoon, onneksi on tuo perhe, joka on myös ruokittava, itse olisin voinut jatkaa kahvilinjalla edelleen. Meinasin, että jos lenkillä koittaisin parantaa tätä tilannetta, mutta kaikki liikkavaatteet on pesussa. Ja mies on käyttämässä kaksostaan leffassa.

Tuntuu, että oon hukannut koko päivän, tehnyt kaikki valinnat huonoon suuntaan, ja olen liukumassa johonkin "aloitan sitten maanantaina" -versioon painonhallinnasta. Pakotin kyllä tekemään kasviksia ruoalle, mikä johti siihen, että lapset söivät spagettia ja jauhelihakastiketta ja minä närpin nuorimman lautaselta spagetin pätkiä ja odotin, että ne saakelin kasvikset valmistuisivat. Mutta yksi valinta parempaan suuntaan.

Yhtenä tavoitteena minulla on opetella syömään hitaammin. Sitä tässä eräänä päivänä viime viikolla harjoittelin melko hienosti lounaalla. Kello kahdeltatoista laitoin lautaset pöytään, söin itse samalla siinä sivussa, kun autoin nuorimmaista. Kun oma lautanen oli tyhjä, vilkaisin kelloa: viisi yli kaksitoista! Henkilökohtainen ennätys! (Jos elimistöllä menee kymmenen minuuttia siihen, että tajuaa olevansa täynnä, minä ehdin siinä ajassa syömään kaksi lounasta? Onko onnistunut olo?)

Nyt pakotin itseni hidastamaan, laskemaan haarukan kädestä jokaisella suupalalla, keskittymään pureskeluun. Ei niin, että uusi haarukallinen odottaa jo valmiina ennen kuin suu on tyhjä. Toinen hyvä valinta.

Jos panostankin tähän loppuiltaan, syön iltapalana rahkaa ja ananasta, enkä enää erehdy sille maanantaisoturi-linjalle? Ehkä sitten minun ei tarvitse aloittaa alusta ja uudelleen, vaan vain jatkaa siitä, mihin jäin?

Aamupuuro. Olis saattanut pelastaa tämänkin päivän?

Sairastuvalta, päivää!

Eilinen päivä ja viime yö on mennyt kuumeisen lapsen hoidossa ja siihen päälle vielä toiselle korvakipu. Tänään reissu päivystykseen ja antibiootit saatiin korvatulehdukseen, kuumeilijalle ei muuta kuin seurantaa. Pöh, se on kyllä kiva seurata vierestä, kun kuume nousee 39,8 asteeseen. Annetaan panadolia ja seurataan vierestä, joo. No tämä päivä ei ihan sinne asti ole vielä lämpöjä nostanut, joten jospa se siitä. Ollaanko loppuviikosta hakemassa antibiootteja toisellekin, jää nähtäväksi, vielä tauti ei korviin asti ollut ehtinyt nousta.

Puolentoista vuorokauden pööpöilyn jälkeen tuntuu, että omasta liikkumisesta ja huolenpidosta on kamalan pitkä aika. Mutta oikeasti me käytiin salilla perjantaina. Eilen olis kyllä houkuttanut lähteä lenkille, mutta olin pienenmiehen unikaverina, kun ei se raukka halunnut yksinänsä kuumeessa maata. Tulipahan luettua puolitoista Kg-lehteä samalla makuulla. :) On nuo meidän tytöt osanneet ihan itsekseen kuumepäikkäreitä nukkua, pikkuherra vain näyttää kaipaavan parempaa palvelua.

Tänään pääsen vielä pilatekseen, toiseksi viimeinen kerta tämän vuoden puolella. Viime sunnuntailta jäi väliin, kun en ehtinyt. En enää muista edes, mikä siinä aikataulussa niin pahasti mätti, mutta tein lopulta päätöksen, että syön mieluummin päivän ensimmäisen lämpimän ateriani (kuudelta illalla) kuin lähden kiirehtimään jumppaan. En tiedä, ymmärsikö pilateskaverini syytä, mutta kyllä minulle se ravinnonsaanti edes jossain kohtaa päivää on myös tärkeää. ;) Joka tapauksessa lääkkeet purevat korvatulehdukseen, kysyi äsken, eikö voitaisi lähteä ulos leikkimään, ja kuumepoikakin heräsi päiväunilta suurinpiirtein tolkuissaan, joten iskä pärjää sen pienen kiukkupepun kanssa ihan yhtä hyvästi kuin äitikin.

Oon jotenkin onnistunut ruokarytmini ja ruokailujeni parantamisessa välttämään iltasyömiseeni kajoamista. Ihan niin kuin siellä ei sitä ongelmaa olisi ollenkaan. Silmät kiinni niin kuin elefantin kanssa samassa olohuoneessa. Totta on, että kun päiväaikaan rytmi pysyy hyvänä, illalla ei niin teekään mieli mussuttaa mitään, mutta totta on myös se, että näitä päiviä, jolloin on lounasaikaan jossain muualla ja jääkaapissa ei ole mitään valmista kotiin tullessa, on viime aikoina ollut aika paljon. Tänään sairaalasta tullessa ostettiin vähän einestä kahvin kanssa, että jaksetaan ruveta sitten ruokaa laittamaan. No, kello on kohta puoli neljä, eikä kumpikaan ole vieläkään tekemässä sitä ruokaa...

Tein sitten päätöksen jo tuossa viime viikon puolella, että lopetan ne iltasyönnit kokonaan. Tarkoitan siis nyt sitä lasten nukkumaanmenon jälkeen sellaista ylimääräistä juustovoileipää miehen kaverina tai niitä suklaalevyn puolikkaita tai minäpäs haen tuolta keittiöstä jotain, kun tekee mieli. En siis karsi aterioita vaan napostelua. Jotenkin olen nimittäin liukumassa taas niistä hyvistä, terveellisistä ja kevyistä vaihtoehdoista sinne hiilarijuhlien suuntaan. Iltarahkan lupaan itselleni tai hedelmiä ja kerran-pari viikossa herkumpaa herkkua, mutta viime aikoina on käsi käynyt myös siellä miehen ikiomalla karkkipussilla, minne mulla ei oikeastaan mitään asiaa ole.

Ensi viikolle onkin sen verran ohjelmaa varattuna, että toivotaan saavamme nämä sairastelut taakse, ja ettei uusia uhreja enää ilmaantuisi. Mies on kyllä melko hyvänä kandidaattina kurkkunsa kanssa, mutta en minä viitsi tätäkään flunssaa ottaa, kun en minä siihen edelliseenkään mukaan lähtenyt. Joku toinen kerta sitten, jookos?

Syksyn viemää

Mitä mieltä te ootte syksystä?

Siivosin eilen aamupäivällä, kävin viemässä kolmevuotiaan iltapäiväkerhoon, hoidettiin pojun kanssa yksi ah niin vaativa ja tärkeä taloyhtiöasia ja tultiin kotiin leikkimään ja riehumaan. Siis toisen meistä olis pitänyt mennä päiväunille ja toisen jatkaa siivoamista, mutta nyt ei niin käynyt. Vettä tihkutti, kun haettiin siskoliini kerhosta, mies oli ehtinyt jo kotiin sillä välin, niin tein ruoan, söin ja lähdin lenkille. Sade ei yllättänyt kotimatkalla mutta kyllä se kasteli silti. Saunassa käytiin ipanoiden kanssa ja sittenpä ne menikin nukkumaan.

Ilma oli hyvä lenkkeillä ja oli se päivällä hyvä myös ulkoilla. Mutta. En tiedä. Onhan se ankeeta, että koko ajan joutuu valoja käyttämään, että päivä ei puske hämärän läpi, että eteinen on täynnä kuraa ja kuolleita lehtiä.

Silti minä tykkään syksystä. En ehkä siitä loskaisimmasta ja ankeimmasta, mutta niistä kirkkaista aurinkopäivistä, kun paistaa navan korkeudelta, ettei auton ratissa aurinkovisiiri suojaa kuin ihan takakenossa. Ja taas naapurit katsoo, että siinä se ajaa niin ylpiänä nokka pystyssä. :) Ja ruskasta. Kaikenkirjavista lehdistä ja äiti kato, mä keräsin sulle tämmösen punasen lehlen. Joka kolmannella askeleella. Sisaruslauta on kyllä välillä ihan kätevä, vaikka se opettaakin lasta laiskottelemaan.

kuva

Eilen en käyttänyt epävakaista säätä tekosyynä olla lähtemättä lenkille. Aikaa minulla ei vain paljon mitään ollut, joten kävin juoksemassa neljä kilometriä. Pari yhteen suuntaan ja sitten pari kotiin. Juoksin mennessä sellaista reipasta tahtia välittämättä hirveästi sykkeestä, tulomatkalla yritin juosta niin hitaasti kuin suinkin pystyin, pitämään sykkeen niin alhaalla kuin suinkin. Hitaimmillaan kuvittelin juoksevani taaksepäin ja yritin nähdä asfaltin rullaavan toiseen suuntaan, tiiviisti tuijottamalla maata jalkojen edessä onnistuin hetken pitämään sykkeeni 127:ssä. Mutta on se ihan hirvittävän vaikeaa. Edelleen. Sitten alkoi kiire painaa päälle ja sitten alkoi sataa.

kuva

Näinä harmaina päivinä, kun sumu ja sade vuorottelevat ja lämpötila pysyttelee tiiviisti +5 asteen tietämillä, ei houkuttaisi lähteä ulos, ei houkuttaisi jumpata tai zumbata sisälläkään, houkuttaisi keittää taas uusi kuppi kahvia ja katsoa, olisiko jotain hyvää syömistä. Ei meillä ole, meillä on kaksi pullahiirtä, jotka syö kaiken, mitä kaapeissa lojuu, ja epäreilua kyllä, myös heidän syömänsä rasvat ja sokerit näyttävät koteloituvan minun vyötärölleni. Näinä päivinä olen tuijottanut tiukasti ruokalautastani, laskelmoinut suupalojani, yrittänyt pitää tavoitteet mielessäni, etten vain lipeäisi sellaiseen ajatusmaailmaan, että on oikeastaan ihan ok syödä mitä tahansa, kun ulkona on vähän kurja ilma, eikä huvita kotitöitäkään tehdä.

kuva

Syksyt ovat olleet minulle myös onnistumisen aikaa, miksei siis nytkin. Joulu ja joulusuklaat ovat antaneet minulle luvan heittää kaikki opittu menemään ja sukeltaa sohvalle peiton alle mässäämään ja katsomaan telkkaria. Siihen on kuitenkin vielä pitkä aika.

Syksy on myös hidastumisen ja masentumisen aikaa. Ensimmäisen kerran viikko riitti. Vein aamuisin esikoisen päiväkotiin, mutten millään pystynyt lähtemään luennoille, sadan, parin sadan, kolmen sadan muun ihmisen sekaan. Menin takaisin kotiin, vaihdoin pyjamat takaisin jalkaan, laitoin kellon soimaan tietääkseni, milloin pitää lähteä hakemaan lapsi takaisin hoidosta, ja katsoin Star Warseja (4-6) non-stoppina. Viikon kuluttua olin sen verran voimaantunut, että jaksoin taas palata opiskelujen ääreen.

Pisimmillään tolpilleen pääsyyn meni neljä kuukautta. Mieheni työskenteli silloin eri paikkakunnalla ja tuli kotiin vain viikonlopuiksi. Viikot oltiin esikoisen kanssa kahdestaan. Silloin hän oli jo koululainen. Olin jäänyt työttömäksi kesän lopussa, kun irtisanoin itseni paskaduunista, joka oli jo imenyt melkein kaikki mehut minusta. Vähitellen sohva veti minua puoleensa enemmän ja enemmän, oli paljon mukavampaa kuunnella raskaanpuoleista musiikkia ja paeta kirjojen tarjoamaan maailmaan kuin osallistua siihen elämään, mikä ympärillä oikeasti oli. Työvoimatoimistossa vakuutin tekeväni kaikkeni töiden saamiseksi, sukulaisille selittelin huonoa työtilannetta, viikonloput jaksoin tsempata niin, että vaikutin tarpeeksi aktiiviselta. En oikeastaan halunnut kenenkään puuttuvan asiaan ja sysäävän minut pois tältä uudelta mukavuusalueeltani. Olo alkoi helpottaa, kun valo alkoi vuoden vaihteen jälkeen lisääntyä.

kuva

Viime vuosina olen ollut niin ihmeissäni ja kiireissäni pienteni kanssa, että en ole ehtinyt masentua. Arki auttaa moneen asiaan. Nykyään vain en enää odotakaan syksyä niin varauksettomasti kuin joskus ennen. En osaa etukäteen sanoa, mitä syksy tuo tullessaan. Tuoko se tsemppihenkeä ja onnistumisia vai tuoko se väsymystä, ärtyneisyyttä, haluttomuutta, kyvyttömyyttä toteuttaa se, mitä tunti sitten on suunnitellut? Tarkkailen itseäni, alanko hidastua, jätänkö lenkin väliin, lipsunko rytmistäni, muistanko enää edes missä zumba-dvd:ni sijaitsee...

Oma <3

Toisaalta pikkuinen juoksulenkkini oli eilen kyllä niin motivoiva, että enhän minä malta käpertyä itseeni, kun minulla on tämä juoksukin. Nyt on juoksuaika.

Sitäpaitsi tänään paistaa aurinko, saa sammutella valot huone kerrallaan, pikkujätkä nukkuu päiväunia ja minä voin viimeistellä eilen alkaneen siivouksen. Joskus vain näyttää siltä, että sää saa minusta otteen vähän liian helposti.