Parempi jo

Tänään on ollut eräänlainen sairauslomapäivä. Pienimmälle nousi illalla pikkuisen kuumetta ja päikkäreiltä jo heräsi yskäisenä, joten jätettiin aamun perhekerho väliin ja ollaan möllötetty muutenkin sisällä. Yskänpoikaselta kuulostaa toinenkin välillä, mutta ei kovin pahasti.

Olen ottanut ruokailurytmin takaisin haltuuni. Välillä olen joutunut vähän napakammin itseäni käskemään keittiöön, että olisi sapuskat valmiina oikeaan aikaan, mutta alan oppia. Samalla, kun ruokailuvälit eivät ole venyneet liiemmälti, on ehtinyt tehdä kasviksiakin enemmän ruoalle.

Liikkunut olen tiistaista lähtien joka päivä jotakin, eilen kävin rataslenkillä, kun aurinko paistoi, eikä huvittanut siivota. Keskiviikkona kävin juoksemassa. Tänään ollaan menossa salille, kunhan mies tulee töistä ja lapsenvahti koulusta.

Välillä silti tulee niitä laihdutuspaniikkeja, kun kaikki ei tunnukaan menevän just niinku Strömsössä. En ihan täydelliseen suoritukseen ole vielä(kään) yltänyt, mutta vertaamalla edelliseen ja sitä edelliseen päivään, olen parantanut huomattavasti. Tai ainakin sen verran, että itse huomaan eron.

Viikonlopullekaan ei mitään ihmeitä kuulu. Jos lapset eivät ole kipeinä, niin ulkoilua, jos ovat, niin sisäilyä. Sunnuntaina olen menossa pilateksen sijaan Joga Prana Flow -tunnille, ilman mitään ennakko-odotuksia. Pilatesohjaajamme on reissun päällä, joten tämä tunti tulee tilalle, ja pitäähän sekin päästä testaamaan.

Lapset ja arki palasivat

Ja heti hiljeni blogin päivityskin. :) Olipa ihana saada taas omansa kotiin. Levätä sain hyvästi, nukkua kokonaisia yöunia, herätä silloin, kun on nukkunut tarpeeksi. Liikkumaankin ehdin, vaikken niin paljon kuin olin ajatellut. Hyviä juttuja ja tärkeitä asioita sain vietyä eteenpäin.

Ruokailu sen sijaan... Sanotaanko nyt vaikka niin, että onpa onni, että lapset ja arki ja tutut ja turvalliset rutiinit palasivat. En väitä, että ruokailut olisivat ihan hunningolla olleet, perushyvät jutut mukana kyllä, mutta ei silti ihan oppikirjan mukaan. Olen joskus miettinyt, että miten minulle käy, kun aloitan työt, kun ei ole aikaa kotona keskittyä pelkästään omiin valintoihin, kun vaikkapa työpaikkaruokala määrittelee, kuinka hyvän lounaan pystyn syömään. Tämän vapaan viikon perusteella totean, että työ kotona tai kodin ulkopuolella tuottaa juuri niitä rutiineja, joita elämäntaparemonttiin ja painonhallintaprojekteihin tarvitaan. Ilman sitä struktuuria, jolla päivät saadaan sujumaan, hyvien valintojen tekeminenkin on hankalampaa. Yksinkertaisesti muistettavaa on liikaa.

Tästä on hyvä jatkaa. Olen käyttänyt tätä lausetta aika usein paikallisesta aallonpohjasta noustessa, mutta nyt tarkoitan sitä tosissani. Vaikka tänä aamuna en millään olisi jaksanut herätä edes silloin, kun mies sanoi olevansa lähdössä jo töihin ja kuulemma olisi suotavaa, että joku olisi lastenkin kanssa, pääsen varmaan muutamassa päivässä taas perusrytmiin kiinni. Kohta lähdetään kauppaan hakemaan kaikille perusterveellisen kotiruoan aineksia. Kyllä tämä tästä, arkirutiinit ovat hyvä juttu. :)

Maistuu ne kasvikset joulunakin

Perinteinen suomalainen jouluruokahan ei ole loppujen lopuksi kovin paha jytky tavalliselle ruokaremonttilaiselle. Siinnon protskuja ja vitskuja ja sitten ne hemmetin laatikot, joita joka vuosi pitäisi kattaa pöytään, mutta kuka niistä oikeasti edes tykkää (paitsi mun mies)? No porkkanalaatikkoa voin kyllä syödä mutta lanttulaatikkoon en mielellään koske edes lämmitysmielessä. Kinkkuakaan en syö, nirso kun olen.

Porkkana- ja lantturaastetta röstinä, paistettu kananmunalla vahvistettuna, maustettu suolalla, pippurilla ja curryllä. Kalkkunarullan leikkeellä vahvistettuna. Maistuu karppihenkisemmällekin syöjättärelle.

Ajattelin tehdä tänä vuonna pöytään kasvispateeta. Ajattelin lainata siskoltani suorakaiteen muotoisen vuoan, koska vuosien käyttämättömyyden jälkeen heitin omani kierrätykseen viime syksynä. Ajattelin tehdä kuitenkin koeversion ja käyttää tavallista kakkuvuokaa, eihän se ole niin justiinsa, mihin muotoon sen pateensa tai terriininsä paistaa. Ohjeen otin täältä, en siis ala kopioimaan sitä tähän sen enempiä. Ainekset on helpot, ohje on helppo noudattaa. Karppaava siskoni aikoi testata ohjetta korvaamalla korppu- ja perunajauhon Ekolosta ostamallaan kikhernejauholla. Toimii kuulemma varmasti hyvänä korvikkeena.

Tässä kohtaa ensimmäinen kerros on jo valmis ja toinen hyvää vauhtia valmistumassa. Porkkanan kanssa käytin palsternakkaa, minä kun tykkään siitä niin.

Ohjeessa kehoitetaan vuoraamaan vuoka leivinpaperilla tai voitelemaan se.  Suorakaiteen  muotoisen vuoan vuoraan kyllä paperilla. Korppujauhotus olisi varmaan auttanut irtoamisessa, mutta kun sitä ei ohjeessa käsketty, sitä ei torspo tehnyt.

Ja ihan hirveän näköinenhän siitä tuli. 

Tasoittelin käsin pahimpia muhkuroita, mutta se pitäisi varmaan päällystää jollain persiljasilpulla voileipäkakkutyyliin että ei niin häijyltä näyttäisi. Leipuri peittää virheensä kuorrutteella, arkkitehti pihakasveilla ja lääkäri mullalla...

Hyvänmakuista se sentään on. Onneksi tein koe-erän, voin nyt miettiä heitänkö sen pakastimeen ja sulatan joskus loppukeväällä ja syön porkkanalaatikkoa joulun yli, vai testaanko toisella vuoalla, leivinpaperilla ja pikkuisen kuumemmalla uunilla. Terriinin määritelmä on, että se on kypsennetty uunissa vesihauteessa, pitäisiköhän sitäkin kokeilla?

Määrääkö annoskoon minä vai lautanen?

Ottamatta kantaa siihen, mikä se oikea annoskoko on, valitan hetken lautaskoosta. Meillä oli vihreää Arabian Teema-sarjaa, joista siirryin käyttämään pienempää lautaskokoa, kun joskus aikoja sitten päätin vähän painoani pudottaa. Isompaa lautasta käytettiin lähinnä silloin, kun tuli vieraita ja/tai oli esimerkiksi enemmän lisukkeita pöydässä kuin normaalisti. Pieni lautanenhan oli siitä huono, ettei siihen niitä kasviksiakaan niin hyvin mahtunut. Ja taisin jo mainitakin, että ei niitä kasviksia aina niin paljon ruokavaliossani ole ollut.

Kun muutimme vajaa puolitoista vuotta sitten tähän kotiin, pyysimme lähisukulaisilta tupari-, varpajais-, synttäri- ja ristiäislahjaksi uusia lautasia, koska kuten päällimmäisestä näkyy, vanha setti alkoi olla jo aika kulahtanutta ja olihan niitä rikkikin mennyt vuosien saatossa. Saimme siis valkoista Iittalan Teema-sarjaa sekä  isompaa että pienempää. Mutta mitä on viidessätoista vuodessa tapahtunut lautaskoolle?? Kasvaneet sipsi- ja karkkipussit sekä limupullot ja oluttölkit ja euronlisällä hampurilaisateria pluskokoon ovat kyllä keskusteluttaneet, mutta kasvaa se kotiruoankin annoskoko, jos lautaset ovat tätä mallia. Entinen iso lautaseni onkin siis vain himpun isompi kuin nykyinen pieni lautaseni.

Käytän nykyään edelleen pientä lautasta, mutta nyt siis valkoista, joka on mielestäni mukavan normaalikoko. Isommat lautaset eivät näillä tiskikoneen asetuksilla edes mahdu koneeseen. Tai mahtuvat, mutta se vettä sylkevä juttu siinä yläkärryn pohjassa ei mahdu pyörimään. (Yläkärry on meillä alemmassa asennossa, koska tarvitaan tilaa sinne ylöskin. Jos siirrämme kärryn yläasentoon, mahtuvat lautasetkin koneeseen, mutta se on sitten yhtä tulpan siirtoa ja säätämistä koko homma. Pitää varmaan ostaa uusi tiskikone.) Isompaa lautasta käytämme kattauksissa, tarjoiluvateina ja sen sellaisina, mutta huonon pestävyyden takia aika vähän mihinkään. 

Tämä sama ongelma on nähtävissä muuallakin. Minulla on yksi isotädiltäni peritty kahvikakkuvuoka, joka on niin suloinen, että käytän sitä mielelläni leipomisessa. Nykykakut ovat vain taikinaltaan isompia kuin 1900-luvun alussa, joten kakut väistämättä kohoavat vuoan reunan yli sentin, parikin uunissa kypsyessään. Onneksi olen niin ilmiömäisen hyvä sokerileipuri, että kakun onnistumiseen liian pienellä vuoalla ei ole merkitystä. ;D Tosin jostain luin, että amerikkalaiset leivontaohjeet ovat järjestään isompia taikinoita kuin vaikkapa suomalaiset, mutta se ei johdu siitä, että jenkit on lihavin kansakunta, vaan siitä, ettei niitä leivonnaisia ole koskaan tarkoitettu yksin syötäviksi. Pitää tehdä iso satsi, kun jaolla on koko kylä tai suku.

Sairastuvalta, päivää!

Eilinen päivä ja viime yö on mennyt kuumeisen lapsen hoidossa ja siihen päälle vielä toiselle korvakipu. Tänään reissu päivystykseen ja antibiootit saatiin korvatulehdukseen, kuumeilijalle ei muuta kuin seurantaa. Pöh, se on kyllä kiva seurata vierestä, kun kuume nousee 39,8 asteeseen. Annetaan panadolia ja seurataan vierestä, joo. No tämä päivä ei ihan sinne asti ole vielä lämpöjä nostanut, joten jospa se siitä. Ollaanko loppuviikosta hakemassa antibiootteja toisellekin, jää nähtäväksi, vielä tauti ei korviin asti ollut ehtinyt nousta.

Puolentoista vuorokauden pööpöilyn jälkeen tuntuu, että omasta liikkumisesta ja huolenpidosta on kamalan pitkä aika. Mutta oikeasti me käytiin salilla perjantaina. Eilen olis kyllä houkuttanut lähteä lenkille, mutta olin pienenmiehen unikaverina, kun ei se raukka halunnut yksinänsä kuumeessa maata. Tulipahan luettua puolitoista Kg-lehteä samalla makuulla. :) On nuo meidän tytöt osanneet ihan itsekseen kuumepäikkäreitä nukkua, pikkuherra vain näyttää kaipaavan parempaa palvelua.

Tänään pääsen vielä pilatekseen, toiseksi viimeinen kerta tämän vuoden puolella. Viime sunnuntailta jäi väliin, kun en ehtinyt. En enää muista edes, mikä siinä aikataulussa niin pahasti mätti, mutta tein lopulta päätöksen, että syön mieluummin päivän ensimmäisen lämpimän ateriani (kuudelta illalla) kuin lähden kiirehtimään jumppaan. En tiedä, ymmärsikö pilateskaverini syytä, mutta kyllä minulle se ravinnonsaanti edes jossain kohtaa päivää on myös tärkeää. ;) Joka tapauksessa lääkkeet purevat korvatulehdukseen, kysyi äsken, eikö voitaisi lähteä ulos leikkimään, ja kuumepoikakin heräsi päiväunilta suurinpiirtein tolkuissaan, joten iskä pärjää sen pienen kiukkupepun kanssa ihan yhtä hyvästi kuin äitikin.

Oon jotenkin onnistunut ruokarytmini ja ruokailujeni parantamisessa välttämään iltasyömiseeni kajoamista. Ihan niin kuin siellä ei sitä ongelmaa olisi ollenkaan. Silmät kiinni niin kuin elefantin kanssa samassa olohuoneessa. Totta on, että kun päiväaikaan rytmi pysyy hyvänä, illalla ei niin teekään mieli mussuttaa mitään, mutta totta on myös se, että näitä päiviä, jolloin on lounasaikaan jossain muualla ja jääkaapissa ei ole mitään valmista kotiin tullessa, on viime aikoina ollut aika paljon. Tänään sairaalasta tullessa ostettiin vähän einestä kahvin kanssa, että jaksetaan ruveta sitten ruokaa laittamaan. No, kello on kohta puoli neljä, eikä kumpikaan ole vieläkään tekemässä sitä ruokaa...

Tein sitten päätöksen jo tuossa viime viikon puolella, että lopetan ne iltasyönnit kokonaan. Tarkoitan siis nyt sitä lasten nukkumaanmenon jälkeen sellaista ylimääräistä juustovoileipää miehen kaverina tai niitä suklaalevyn puolikkaita tai minäpäs haen tuolta keittiöstä jotain, kun tekee mieli. En siis karsi aterioita vaan napostelua. Jotenkin olen nimittäin liukumassa taas niistä hyvistä, terveellisistä ja kevyistä vaihtoehdoista sinne hiilarijuhlien suuntaan. Iltarahkan lupaan itselleni tai hedelmiä ja kerran-pari viikossa herkumpaa herkkua, mutta viime aikoina on käsi käynyt myös siellä miehen ikiomalla karkkipussilla, minne mulla ei oikeastaan mitään asiaa ole.

Ensi viikolle onkin sen verran ohjelmaa varattuna, että toivotaan saavamme nämä sairastelut taakse, ja ettei uusia uhreja enää ilmaantuisi. Mies on kyllä melko hyvänä kandidaattina kurkkunsa kanssa, mutta en minä viitsi tätäkään flunssaa ottaa, kun en minä siihen edelliseenkään mukaan lähtenyt. Joku toinen kerta sitten, jookos?

Valkoisen lihan aikakausi

Täältä

Rupesin miettimään, miksi broileri hiipi ruokavaliooni ja miksi se on ollut niin hankala häätää pois. Luultavasti aloin syömään harvakseltaan kanaa jo ennen kuin odotin nykyistä kolmevuotiastani. Luultavasti jatkoin kanan syöntiä turvatakseni proteiinin saannin raskausaikana. Mutta varsinaisesti vaihdoin kanaan, kun imetin nykyistä kolmevuotiastani silloista pientä vauvaa, ja huomasin, että vauvan posket ja vartalo helahtivat hyvin usein punaiselle ihottumalle, kun olin syönyt kalaa.

Toinen vaihtoehto olisi ollut tietysti vaikkapa soijarouhe, mutta en halunnut yhtäkkisellä runsaalla soijan syönnillä altistaa vauvaa soija-allergialle, koska se olisi ollut jo sitten hankalampi paikka kuin kala-allergia. Soijaa kun on jossain muodossa aika monessakin tuotteessa, ja vaikka ei einesperhe ollakaan, en silti itse nakkimakkaroitani väännä. Samaan aikaan esimerkiksi broilerijauhelihan saatavuus oli kasvanut huomattavasti ja mikäs jauheliha on, jos ei lapsiperheen perusraaka-aine, se kun taipuu niin moneksi, myös broileriversiona.

No ei se kala-allergiakaan sitten lapselle puhjennut, ei saanut mitään oireita itse maistaessaan ja kala on maistunut siitä lähtien kyllä hyvin (yhtä vaihtelevasti kuin kaikki muukin). Paluu soijarouheeseen tai muihin soijatuotteisiin ei ole silti minulla ollut mitenkään helppoa. En tiedä miksi. Ehkä siksi, että tehdessäni broilerinjauhelihasta kastikkeen, tiedän että koko perhe syö sitä, kun taas tehdessäni soijarouhekastikkeen, minun pitäisi tehdä lihansyöjille oma kastikkeensa, muuten he katselevat annostaan nenänvartta pitkin. Että minun oma valintani olla syömättä punaista lihaa ei pitäisi olla koko perheen ainoa vaihtoehto. Eipä ne kasvispäivät pahaa tee muullekaan perheelle mutta tässä niin kuin monessa muussakin pätee vanha sääntö: pick your battles.

Nyt minua on ruvennut ällöttämään ajatus, mitä kaikkea kanan osia sinne jauhelihaan jauhetaan. Nahka varmaan, mutta on sieltä niitä rustonpalojakin noussut. Ja vaikka siellä ei mitään sinne kuulumatonta olisikaan, ajatus ällöttää silti. En usko, että maailma pelastuu tai tuhoutuu minun ruokavalintojeni takia, joten kokonaisuudessa sillä tuskin on merkitystä, jos jätänkin kanan pois ruokavaliostani. Minulle siinä saattaa olla kuitenkin suuri ero. Vanhana kasvissyöjänä olen myös pohtinut välillä paljonkin sitä, kumpi on parempi, syödä lähellä (tai edes Suomessa) tuotettua broileria vai Yhdysvalloissa kasvanutta ja sieltä tänne rahdattua soijajohdannaista. En tiedä. Ruokaeettisyys on vaikea laji. Luulen kuitenkin, että olen tiellä kohti kanatonta tulevaisuutta. Jossain vaiheessa. Ehkä.

Se Parempi Elämä

Meidän perheessä on huoltokatko. Minä en tiedä, mitä minun pyykinpesukyvylle on tapahtunut, mutta pyykit seisoo. Pyykkikorissa odottamassa pesua, koneessa odottamassa levittämistä, narulla odottamassa taittelua, kaikkien tasojen päällä odottamassa kaappeihin vientiä. Ihan käsittämätöntä, nämähän on niitä oman toimen ohella suoritettavia juttuja, jotka ei varsinaisesti aivotyötä vaadi.

Haluaisin jaksaa paremmin, mutta kun se ei ole mitattavaa ja todennettavaa niin kuin pituus ja paino, niin siihen on hirveän vaikea keksiä mittareita, millä tarkastella parempaa jaksavuutta. Kuntoni on noussut, jonkin verran ainakin, ja olen siitä erityisen iloinen. Meidän vuosikas on ruvennut taas heräilemään yöllä, joten nukutaan taas himpun verran huonommin, mutta ei mitenkään dramaattisesti. Ryhtyminen mihin tahansa - siivoukseen, ruoanlaittoon, pilatekseen - on hirvittävän huonoa, mutta käännän itseni ikään kuin autopilotille ja vain teen, niin tulee tehtyä. Internetin ihmeellisessä maailmassa viihtyisin vaikka kuinka hyvin, avoimien työpaikkojen katsomiselle ei tunnu riittävän aikaa sitten mitenkään.

kuva

Olen oikeastaan aika tyytyväinen nyt kotona lasten kanssa, vaikka onhan se ihan pirun tylsää aina välillä. Pienempi on alkanut nyt toteuttaa itseään sellaisissa asioissa, mistä isompi on jo luopunut, kuten kukkamultien tyhjentäminen lattialle, itseensä ja lattiaan piirtely ja tietysti se, mitä meillä eniten luututaan lattialta eli maidon kaataminen mukista ja ilman vaippaa hiimailun tulokset. Taloudelliselta kannalta ajatellen pitäisi kyllä töihin palata, eikä minulla ole mitään lapset hoidetaan itse kotona kolmevuotiaaksi asti -periaatteita. Tilanteen mukaan.

kuva

Ruokapuoli on kunnossa, ainakin nämä aamupala, lounas, välipala, päivällinen -setti. Syön herkkuja vähemmän. Se suklaansyönnin lopetuskin on sujunut ihan hyvin. Välillä olen napsinut pari palaa jostain lasten herkuista, mutta pääasiassa en. En hirveästi tykkää irtokarkeista, olen enimmäkseen suklaa-ihminen. En muista, että koskaan olisin kaupassa miettinyt, että kylläpä tekee mieli jotain hedelmäaakkosia. Aina se on ollut suklaa. Ja suklaasta, ja sen syönnin lopettamisesta, on tullut symboli kaikelle herkuttelulle. Ennen, vielä kesälläkin, herkuteltiin helpostikin neljänä, viitenä päivänä viikossa, ja se saattoi olla jotain pientä tai ihan täysmittaista suurta, useampana päivänä. Sellaisesta typeryydestä olen päässyt eroon, herkuttelen edelleen jonkin verran, täyskielto ei minulle sovi, ja kas kummaa, hiilaripöhö on laskenut, enkä ole ollenkaan niin turpea kuin ennen. Lauantaina syötiin suklaalevy miehen kanssa puoliksi, ja se meni niin nopeasti, että itseänikin hirvitti. Silti herkuttelu jäi siihen. Meillä on keittiön kaapissa jos jonkinlaisia suklaatuotteita, joita mummot on tuoneet lapsille, mutta ylpeänä ilmoitan, että minä en niihin koske. Ne on lapsille.

kuva

Liikuntapuolikin on parantunut entisestään. Olin suunnitellut käyväni lenkillä lauantaina, mutta kun mies tuli kotiin omista menoistaan, alkoi sataa ihan julmetusti. Ei minua pikkuiset kuurot ja kevyet tihkut haittaa, mutta lauantainen taivaitten repeäminen oli kyllä jotain ihan muuta. Kun tässä ei nyt kuitenkaan treenata maratonille vaan pyrin kohottamaan kuntoani huonosta keskinkertaiseksi, ei ihan joka säähän lähtemisessä ole järkeä. Lenkin väliin jääminen tuntui kuitenkin vielä sunnuntainakin. Kävin kolmevuotiaan kanssa metsäseikkailulla kiipeämässä kallioille ja kastelemassa lenkkarini, mutta eihän se kolmevuotiaan kanssa ihan sama asia ole kuin itsekseen painella metsässä, pururadalla tai kevyenliikenteen väylällä. Neljältä iltapäivällä olin jo niin nuutunut, että kerroin itselleni, etten ehkä millään jaksa lähteä kuudelta alkavaan pilatekseen. Onneksi sisko laittoi viestin, että tuutko hakemaan mut kotoo sinne pilatekseen, kun muuten ei saata huvittaa lähteä. Ryhmäpaine vai pilateskaverin tuki? Mutta ei ole puolentoista tunnin pilateskaan sama kuin raittiissa ulkoilmassa juokseminen.

Liikun ulkoilmassa kolmisen kertaa viikossa, käyn tiistaisin rataslenkillä kolmevuotiaan kerhon aikaan. Torstaina kerhon aikaan on helpompi siivota ja hoitaa muita asioita, koska se on iltapäivällä, eikä pikku-ukko heti puoliltapäivin nukahda edes rattaisiin. Käyn juoksemassa kerran tai pari viikossa. Salilla pyrin nyt käymään ainakin kerran viikossa, mielellään enemmänkin, miten nyt sattuu iltamenot menemään. Pilates on sunnuntai-iltaisin. En tiedä, voisiko liikuntaa suorituksina lisätä ja minkä verran, mutta arjen aktiivisuutta voisi nostaa huomattavasti. Voisin hakea itse oman vesituoppini ja ihan hyvin voitaisiin kävellä kauempanakin olevaan lähikauppaan. Hyvin voisin nostaa persukseni nytkin sohvalta ja viedä pyykit tasoilta paikoilleen, taitella kuivatkin pyykit samaan syssyyn ja alkaa vain pestä uusia koneellisia.

kuva

Lupaamani kikhernepata

Kiiperille (ja vähän muillekin) lupasin palata kikhernepadan ääreen myöhemmin, ja se myöhemmin on nyt.

Lähde: Rolf, Signe (1995): Tarjoa hyvää vähällä vaivalla. WSOY.
Ja sittenhän tässä sanotaan, että kaikenlainen kopioiminen on kiellettyä ilman kustantajan lupaa...

No jos sitten mukaeltaisiin vähäsen?

2 tlk (à 400 g) keitettyjä kikherneitä huuhdottuina ja valutettuina
1 punainen ja 1 vihreä paprika
2 tuoretta siemenetöntä maustepaprikaa (jos haluat)
1 suuri sipuli
2 kuorittua suurta perunaa
4 rkl oliiviöljyä
1 tl jauhettua kaardemummaa
1 rkl currya
1 kanelitanko
1 tlk (400 g) säilöttyjä kokonaisia tomaatteja
2 puserrettua valkosipulin kynttä
1 sitruunan mehu
2 kasvisliemikuutiota
3-5 dl vettä
n. 125 g pakastettuja vihreitä papuja

Puhdista ja paloittele paprikat, maustepaprikat, sipulit ja perunat. Kuumenna öljy paksupohjaisessa padassa ja ruskista siinä kaardemummaa, currya ja kanelitankoja muutama minuutti sekoittaen. Lisää maustepaprika, sipuli ja perunat ja jatka ruskistamista hämmentäen vielä kahden minuutin ajan. Lisää tomaatit, valkosipuli ja sitruunamehu. Murenna liemikuutiot joukkoon ja anna liemen kiehua noin 15 minuuttia. Lisää vettä niin, että sen pinta pysyy koko ajan samana. Lisää kikherneet ja paprika ja keitä vielä 10-20 minuuttia tai kunnes perunat ovat pehmenneet ja liemi sakeaa. Kun keittoaikaa on jäljellä noin 5 minuuttia, lisää vihreät pavut.

Tässä, tehkää ja nauttikaa. Taidankin tehdä tätä itse huomenna.

Mitä sitä elämältään enää toivois?

Huomenna on neuvola. Sanon sen tähän heti kärkeen, etten unohtaisi. Syyskuun puolella pitäisi muistaa toinenkin käyttää, sillä kertaa kolmivuotisneuvolassa. Muista, muista!

Kävin eilen juoksemassa, edelleen ilman sykemittaria, koska en tiedä, missä se vyö on. Mietin jo keväällä xyclingissä, että enkö ihan oikeasti osaa kuunnella itseäni, enkö tiedä, milloin teen liian kovaa. Kun on totuttanut itsensä siihen, että mäen päälle mennään, eikä pyörää työnnellä, niin miten osaa enää himmailla? Juoksin neljä seitsemän minuutin settiä. Hyvältä tuntui. Hävitin jo aika päivää sitten sen ohjelman, jonka mukaan aloitin, mutta totesin, että näitä seiskaminuuttisia minun täytyy tahkota aika paljon vielä ennen kuin kärsii pidentää aikaa. Ensimmäisessä vedossa jalka nousi ja meno oli kevyttä mutta jo toinen veto tuntui raskaammalta. Pitkä on matka puolenkin tunnin yhtämittaiseen juoksuun, mutta onhan tässä aikaa.

Se onkin toinen asia, mitä olen pohtinut. Että jos aikaa ei olisi, niin en kyllä edes yrittäisi. Tällä hetkellä ei tunnu siltä, että tekisin mitään välittömän hyvinvoinnin takia vaan mielessä vain pitkäaikaisempi hyöty. Tulet terveemmäksi, jaksavammaksi, pystyvämmäksi - sitten joskus. Ehkä juuri siksi minusta tuntuu, että olen koko ajan vähän hukassa, että jotain pitäisi tehdä, mutten kerta kaikkiaan tiedä, mitä. Tuntui, että Niina kirjoitti minusta ja minun ajatuksista omassa postissaan. Jos haluatte tietää, miltä minusta tuntuu, lukekaa täältä.

Olen vuoden aikana laihtunut viitisen kiloa. Viitisen, kuutisen, kuka noita laskee. En minä ainakaan, selvästikään. Ja ne oli niitä raskauskiloja. Niitä myyttisiä, helposti karisevia vai tiukassa istuvia. Lopettakaa se kohkasu niiden raskauskilojen kohdalla, se on sama, miten ne ylikilot on tulleet, yhtä paljon töitä niiden poistamiseen pitää tehdä. Miten eli ennen ja miten elää nyt on paljon ratkaisevampi kuin se, kuinka monta kiloa kukin saa ja missä ajassa pois. Paitsi jos on kilpailua. Sehän on sitten eri asia. Ja minä en ole siinä kisassa mukana. Enkä äitiyskisassa. Vuoden Äiti -palkintoja on tullut pokattua vuosien varrella jo niin paljon, että uutta vitriiniä pitäisi hankkia.

Parhaimmillaan pääsin yhdeksän kiloa alaspäin, nyt olen sen verran roimasti taas 70-kilon puolella, että vituttaahan se. Toisaalta en ole kovin kaukana niistä lukemista, mihin vuodessa pääsin tuon nyt kolmevuottatäyttävän tehtyäni, siitä jatkoin sitten kuuteenkahdeksaan ennen kuin aloin odottaa tätä viimeistä. Että kai se on lukema, jonka tavoitan vuodessa, vaikka lähtöpainot oli kyllä erit.

Nyt siis loppukappaleen pitäisi käsitellä sitä, miten tästä opittuani nousen ja mitä kaikkea alan nyt tehdä toisin ja uhkua tsemppihenkeä, mutta minä en jaksa. Ei, en halua pitää hengähdystaukoa, eikö tässä ole jo hengähdetty ihan tarpeeksi. En vain kerta kaikkiaan tiedä, mitä tekisin. Sanokaa te. Sanokaa, että lopeta nyt jumalauta se itsepetos ja suklaansyönti ja yksi puolentunnin juoksulenkki kerran kahteen viikkoon ei ole riittävä määrä liikuntaa. Sanokaa, sanokaa, mitä minun pitäisi tehdä.

Taidan pitää vähän aikaa ruokapäiväkirjaa, niin sitten tiedätte, miten todella perseellään yhden ihmisen elämä voi olla. Noin niin kuin laihdutusnäkökulmasta.

Ruokaa, kuvia, tykkäämistä

Ruokakuvat ovat kivoja. Erityisesti tykkään Kanelin kuvista, koska niitä ei ole koskaan liikaa ja ne on kauniisiin astioihin kauniisti aseteltuja, ajateltuja. Minulta ei ruokapäiväkirjan kirjoittaminen onnistuisi, koska en halua olla huonona esimerkkinä. Toisaalta en usko, että juuri se minun rahkansyöntini olisi se blogimaailman mielenkiintoisin rahkavälipala. Käytän rahkan kanssa ananasta tai joitain marjoja tai jotain rasvatonta, maustettua jogurttia tai mansikka- tai vadelmakeittoa tai jotain. Joskus laitan leseitä, joskus en. Kyllä, kuulostaa tosi mielenkiintoiselta :)

Käytän paljon pakastevihanneksia lautasen täytteenä. Jokainen pystyy myös hakemaan kruunuvihanneksensa ja hemapinsa lähikaupan pakastealtaasta, varmasti olette kaikki nähneet sellaisia ennenkin. Kesän aikana pakastevitskut on vaihtuneet tuoreisiin tuotteisiin mutta varsinaista hinkua ei niilläkään näytä olevan valokuvattavaksi.

Porkkanaa, kesäsipulia, varhaiskaalia ja kukkakaalia.
Leikkuulauta on juuri niin kulunut kuin näyttääkin, uskollinen palvelija.

Tykkään sellaisista päivä kuvina -postauksista mutta en jaksa plarata Irma eestä, Irma takaa, Irma istuu, Irma makaa -kuvia sivun alalaitaan asti nähdäkseni, oliko siellä jotain asiaakin. Tykkään edistymiskuvista, silloin kun aikaa on välissä riittävästi, että edistyksen todella voi nähdä. Tai ei voi, sekin voi olla tärkeä tieto. Tykkään lukea blogeja. Tykkään siitä, että toiset keskittyvät johdonmukaisesti kirjoittamaan, sanoihin, siihen mitä on tehnyt, yrittänyt, jättänyt kesken tai kokonaan tekemättä. Tykkään myös siitä, että toiset jaksavat nähdä sen vaivan, että kuvaavat näkemänsä, siirtävät koneelle ja siitä meidän muiden ihasteltaviksi. Tykkään siitä, että meitä on moneen junaan.

Edellämainittujen (miinus leikkuulauta) lisäksi broileria, joka oli marinoitu, vaikkei tässä ruoassa olisi tarvinnut olla. Lähikaupassa ei ihan joka tuotetta sekä marinoituna että ilman ole. Se näytti herkullisemmalta ennen kuin lisäsin jeeran, mutta maistui herkullisemmalta sen jälkeen. Tykkäsin tästäkin.

Jos vaakani temppuilee huomeaamullakin kuten nyt muutamana päivänä peräkkäin (näyttää lukemia 68,9-69,4 kg - eikä todellakaan ole mitään syytä!), lupaan ottaa teille valokuvan.

Luulen, että vanha vaakani (josta en ole kertaakaan esim. pattereita vaihtanut) haluaa vain tukea minua tässä itsepetoksessani lomakilojeni jälkeen, ja tyynnytellä, että eihän tässä mitään hätää. Luulen, että lukemat ovat pikemminkin 72-73 kg:n suunnalla. Itsepetoksen mahdollistaja tai ei, tykkään myös vaa'astani.