Jep, mun lajini on juoksu

Töihin paluu tapahtui tänään. Miehellä loma jatkuu, joten hän lähti pikkusten kanssa mummolaan, ja minulle jäi kävelykyyti. Työmatkani on huikeat kolme kilometriä ilman päiväkodille poikkeamista, joten varsinaisesti en kyllä autoa tarvitse, mutta pyörä olis kiva.

Lähtivät aamulla niin, että sain kyydin töihin, kotimatkan kävelin. Raikkaasti ilmastoidun toimiston jälkeen ilma oli ihanan lämmin. Oikein houkutteli juoksemaan. Tai riisuuntumaan. Ehkä vähän molempia. Meillä päin sitä kutsuttiin rimpauttamiseksi. Että reippaasti alle kouluikäisenä saunasta käsin juostiin pihamaalla pelse paljaana. Ei taitais aikuisiällä ja kaupunkimaisemassa onnistua. Kävelin. Vaatteet päällä.

Lihatehtaan ohi kävellessä ihmettelin, mitä kirskunaa sieltä kuului, ennen kuin tajusin, että siathan ne siellä. Elävinähän ne sinne sisään menee. Siinä on taas yksi ammatti, johon meikäläinen ei kyllä pystyisi. Täytyy olla minua rohkeampi mies, että pystyy. Omassa ruokavaliossanihan on kanaa ja kalaa, ja tappaa pitää nekin ennen kuin ne minun lautaselle päätyy. Mutta silti.

Kotisohva houkutti, kun kukaan ei ollut lahkeessa roikkumassa ja mitään vaatimassa, mutta onneksi olin päättänyt jo aamulla tai eilisiltana, että käyn lenkillä. Otin tavoitteeksi juosta hissutella tasaisen varmaa vauhtia niin rauhallisesti kuin pystyn. Reilu seiskapuoli tuntiin ja kymmeneen minuuttiin. Juu ei vauhti paljon päätä huimannut. Mutta hyvä se oli ja vaatteet pysyi edelleen päällä.

Olen koko ajan vakuuttuneempi siitä, että juuri juoksu on kuin onkin minun lajini. Ei enää mikään vaikeasti määriteltävä suhde vaan selvää rakkautta. Nytkin juostessani suunnittelin jo mielessäni seuraavaa lenkkiä. Töissä kun oli hetki aikaa omille jutuille, tulostin kuvan kartasta, johon olin googletellut 14 km reitin. Se on sydämen muotoinen. Teippasin sen vaatekaappini oveen, kesän kuluessa käyn senkin juoksemassa. Taittuu se kymppikin, taittuu tuokin.

Toisen kerran lihatehdasta ohittaessani pidin musiikin kovalla ja katseen tiukasti asfaltissa. Mutta ei sitä p*skan hajua mitkään napit korvissa peitä, teurastuksen sivutuotetta.

Hullun akan pilateksesta, päivää!

Joululoman jälkeen on ollut pari sellaista rennompaa, ikään kuin huomaamattoman raskasta pilatesta. Sellaista, että jaksaa hyvin ja silti tietää työskennelleensä. Tänään jätettiin löysät ulko-ovelle ja puuhailtiin melkein kaikki pallon päältä. Myös venyttelyt.

Muutamia hauskoja (??) tilanteita: pallo nilkkojen väliin ja jalat suorina, lattialla selinmakuulla, ensin noustiin istumaan, sitten takaisin makuulleen, sitten nostettiin jalat kohti kattoa, sitten tehtiin lantionnostoa. Pallon olisi kuulemma voinut pitää koko liikesarjan ajan nilkkojen välissä. Minä tiputin sen naamalleni lantionnostossa. Ei se ihan pehmeä ollut. Enkä ollut ainut joka nauroi.

Tai se, kun maattiin selällään lattialla, pallo ristiluun alla, jalat kohti kattoa (enkä nyt muista mitä niillä jaloilla tehtiin) ja ohjaaja (hullu akka) kysyy, että voisiko nostaa kädet myös ylös? Muut nostavat, minä pyöritän päätäni, ohjaaja sanoo ei. Mutta voisi kuulemma koittaa haastaa itseään. Minä nostan kädet ja ohjaaja kysyy, voisiko hartiat pitää kuitenkin rentoina? Minä pyöritän taas päätäni, ohjaaja kuittaa taas ei. Ei nyt sentään liioitella siinä itsensä haastamisessa.

Tai kun oltiin jo työskennelty (pallon päällä) tunti ja vartti, niin ohjaaja käskee meidät etunojaan. Että siinä voitte sitten ihan rauhassa olla. Siinä kohtaa meinasi tulla se spontaani "Hullu akka!" -huuto. Hullu akka! Tää on etunoja, ei mikään lepoasento, tässä ei olla ihan rauhassa vaan!

Sen verran rankkaa työskentely oli siihen mennessä ollut, että kun etunojassa suorin käsin oltiin, ja ohjaaja kehoitti laittamaan kyynärpäät maahan, en voinut heti totella, kun aivot eivät enää meinanneet jaksaa kertoa, missä helvetissä ihmiskehossa on kyynärpäät. Että nää toiset on kyllä polvet, mutta jos mä kuitenkin laittaisin ne mieluummin maahan? Mietitään niitä kyynärpäitä sitten myöhemmin? Ja jokainen kuulemma nyt muutaman sekunnin jaksaa polvia pitää vielä ylhäällä. No ei kai siinä, jos kerta jaksaa, niin pidetään sitten.

Siitä ihana tuo sunnuntai-iltainen rääkkipilates on, että se hienosti päättää viikonlopun ja valmistaa uuteen liikuntaviikkoon. En vaihtaisi sitä edes sataan jänikseen, niin se vaan on. Sen verran tärisytti vasenta jalkaa kytkintä polkiessa kotimatkalla, että ehkä en huomenna teekään jalkatreeniä salilla. Saattaa olla, että otan opikseni viime viikosta. Salia en raski väliin jättää, mutta on kai siellä muutakin tekemistä kuin kyykyt.

No kävi se juoksemassa eilen

Ja oli sillä kamerakin mukana, kun olisi ollut kiva ottaa muutama pimenneen illan (kuudelta) tunnelmakuva lumisateessa (viimassa ja tuiskussa) mutta kamerasta loppui akku heti alkuunsa (toista kuvaa ottaessa) ja nyt se on nukkumassa miehen kanssa makkarissa, niin en viitsi mennä kolistelemaan, että saisin sen laturiin ja katsottua, olisko niistä puolestatoista kuvasta mitään iloa. Jotenkin tulee mieleen Marilyn Monroe elokuvassa Piukat paikat: "The story of my life, I always get the fuzzy end of the lollipop." Minä ja kamera emme vain oikein pärjää keskenämme.

Vaaka näytti nollatulosta, no eipähän plussannut, sykemittarikin näytti monta minuuttia nollaa lenkin alussa. Ilmeisesti heräsin kunnolla eloon vasta alkulämmittelyn jälkeen?

Tälle talvelle ei vielä sellaista oikeasti liukasta juoksukeliä ole osunutkaan. Luulen, että osansa tekee se, että käytän ei-niin-ruuhkaisia reittejä, joissa lumi ei ehdi kauttaaltaan tamppautua kovaksi ennen uutta aurausta. Nyt sateli jotain taivaalta koko lenkin ajan, niin, että kotiinpalatessa en enää tiellä omia menoaskeliani nähnyt. Mukavasti pehmentää alustaa tuommoinen puuterilumi, mitenhän sitten kevään tullen asfaltilla pärjäänkään?

Juoksin samaa vanhaa lenkkiäni, tällä kertaa vähän ripeämmin. Ensimmäisen kerran heitin kävelyksi kääntyessäni vastatuuleen, kun viima iski jotenkin yllättäen päin niin, että naama kastui pöllyävästä lumesta ja henki meinasi salpaantua. Risteyksestä alkoi alamäki, joten päästyäni vähän alemmas tuuli ei enää minuun niin päässytkään, eikä sen jälkeen haitannut juoksemista. Kävelin pari sykkeentasoittamispätkää myöhemminkin, irtolumesta tuli kuitenkin juoksuunkin sen verran lisävastusta.

Ainoassa isossa ylämäessäni huomasin ilokseni, että syke ei nouse enää ihan niin korkealle kuin ennen. Toki korkealle vielä mutta enköhän minä itseni kuntoon saa. Välillä vain tuntuu, että mitään kehitystä ei voi tapahtua, kun en loppujen lopuksi kovin usein lenkille ehdi. Tulee näitä musteenostoreissuja ja vatsatauteja ja mitä näitä nyt on. Viikon ainoasta rataslenkistä yritän pitää kiinni, koska se on pitkä pääntuuletuslenkki, mutta tietenkin kävellen. Viimeksi otin taas sykemittarin mukaan ja lukemat ovat huomattavasti parempia kuin viime talvena. Kolmen tunnin (3 h 18 min) mitatusta ajasta (tähän sisältyi kerhoon vienti ja haku) vain 15 minuuttia oli 120-150 sykealueella, eli juurikin ne ylämäet, mitä lenkin varrella on. Keskisyke taisi olla 118, eli ei kuitenkaan ihan ostoskeskusvauhtia menty. Tiekin oli aika ideaalikunnossa, ei ihan juuri aurattu, mutta ei mitenkään hankala lastenrattaille.

Olen mittauttanut kuntoani polkupyöräergometritestillä muutamia kertoja tässä vuosien varrella, joten ajattelin sellaiseen hankkiutua tässä kevään mittaan uudemman kerran, kunhan löydän sopivan palveluntarjoajan (eli sellaisen, joka ei vaadi kuntokeskusjäsenyyttä). Nykyinen lenkkini on noin kuusi kilometriä (tai 6,5) juoksua ja minun pitäisi kokeilla pitempää. En vain ole vielä uskaltanut. Kyllä se kymppikin varmaan menisi, mutta en ole vielä uskaltanut kokeilla. Pitäisi varmaan siskon tulla minua taas juoksuttamaan? (Vink vink)

PS. Koska mieheni on kaksonen, ei kaksosille riittänyt, että vain toinen veli sai puntit. Nyt meilläkin on kahteenkymmeneen kiloon asti säädettävät käsipainot...

Ruokaa, kuvia, tykkäämistä

Ruokakuvat ovat kivoja. Erityisesti tykkään Kanelin kuvista, koska niitä ei ole koskaan liikaa ja ne on kauniisiin astioihin kauniisti aseteltuja, ajateltuja. Minulta ei ruokapäiväkirjan kirjoittaminen onnistuisi, koska en halua olla huonona esimerkkinä. Toisaalta en usko, että juuri se minun rahkansyöntini olisi se blogimaailman mielenkiintoisin rahkavälipala. Käytän rahkan kanssa ananasta tai joitain marjoja tai jotain rasvatonta, maustettua jogurttia tai mansikka- tai vadelmakeittoa tai jotain. Joskus laitan leseitä, joskus en. Kyllä, kuulostaa tosi mielenkiintoiselta :)

Käytän paljon pakastevihanneksia lautasen täytteenä. Jokainen pystyy myös hakemaan kruunuvihanneksensa ja hemapinsa lähikaupan pakastealtaasta, varmasti olette kaikki nähneet sellaisia ennenkin. Kesän aikana pakastevitskut on vaihtuneet tuoreisiin tuotteisiin mutta varsinaista hinkua ei niilläkään näytä olevan valokuvattavaksi.

Porkkanaa, kesäsipulia, varhaiskaalia ja kukkakaalia.
Leikkuulauta on juuri niin kulunut kuin näyttääkin, uskollinen palvelija.

Tykkään sellaisista päivä kuvina -postauksista mutta en jaksa plarata Irma eestä, Irma takaa, Irma istuu, Irma makaa -kuvia sivun alalaitaan asti nähdäkseni, oliko siellä jotain asiaakin. Tykkään edistymiskuvista, silloin kun aikaa on välissä riittävästi, että edistyksen todella voi nähdä. Tai ei voi, sekin voi olla tärkeä tieto. Tykkään lukea blogeja. Tykkään siitä, että toiset keskittyvät johdonmukaisesti kirjoittamaan, sanoihin, siihen mitä on tehnyt, yrittänyt, jättänyt kesken tai kokonaan tekemättä. Tykkään myös siitä, että toiset jaksavat nähdä sen vaivan, että kuvaavat näkemänsä, siirtävät koneelle ja siitä meidän muiden ihasteltaviksi. Tykkään siitä, että meitä on moneen junaan.

Edellämainittujen (miinus leikkuulauta) lisäksi broileria, joka oli marinoitu, vaikkei tässä ruoassa olisi tarvinnut olla. Lähikaupassa ei ihan joka tuotetta sekä marinoituna että ilman ole. Se näytti herkullisemmalta ennen kuin lisäsin jeeran, mutta maistui herkullisemmalta sen jälkeen. Tykkäsin tästäkin.

Jos vaakani temppuilee huomeaamullakin kuten nyt muutamana päivänä peräkkäin (näyttää lukemia 68,9-69,4 kg - eikä todellakaan ole mitään syytä!), lupaan ottaa teille valokuvan.

Luulen, että vanha vaakani (josta en ole kertaakaan esim. pattereita vaihtanut) haluaa vain tukea minua tässä itsepetoksessani lomakilojeni jälkeen, ja tyynnytellä, että eihän tässä mitään hätää. Luulen, että lukemat ovat pikemminkin 72-73 kg:n suunnalla. Itsepetoksen mahdollistaja tai ei, tykkään myös vaa'astani.