Varsinainen ruotuun palaaminen

Onhan sitä tullut tehtyä harharetkiä omalta painonhallinnan tieltä jos jonkinlaisia ennenkin. Tämä taisi kuitenkin olla se dramaattisin. Jäi aamupuurot ja iltalenkit, eilen jopa suostuttelin miehen sellaiseen ratkaisuun, ettei mentäisi salille iltasella vaan vasta tänään. Mutta tämä olo! Pikkupojalla on korvatulehdus ja flunssaa, alan epäillä, että minullakin jyllää joku tauti tässä taustalla. Nenä on kovin tukkoinen, mutta kun se näin keväisin joka tapauksessa on jonkin verran, niin en ole sitä flunssaksi ajatellut.

Tänään on vähän niin kuin pakko vääntäytyä sinne salille. Koska minua ei huvita. Eikä minua huvita mennä pilatekseenkaan huomenna. Ja se on jo kuulkaas vakavaa se. Pilates sentään on pilates.

Mikä minua sitten huvittaisi? Nukkuminen. Suklaan syöminen. Kotona makoilu. Kahvin juonti.

Minua ei huvita tyhjentää tiskikonetta, ei levittää pyykkejä, ei kerätä leluja ja vaatteita, ei lähteä käymään kaupassa, ei tehdä ruokaa, ei leikkiä lasten kanssa, ei auttaa ruotsin kokeeseen valmistautumisessa. Ei huvita juoksulenkit, ei salitreenit, ei minkäänlainen hikoilu ja itsensä haastaminen. Minua huvittaa löhötä sohvalla ja pelata nettipelejä puolille öin. Typerää, kertakaikkisen typerää.

Itselle on oltava armollinen, mutta tämä on niitä tilanteita, että ei. Jos onnistuu veden juonti, onnistuu varmasti roskienkin vienti. Jostain on aloitettava ja luulen, että se on nyt tänä aamuna pyykkikone. Olen herännyt viideltä, joten riski jäädä makaamaan sohvalle on todella suuri, mutta tänään on pakko tehdä jotain muutakin. On liityttävä siihen jaksajien joukkoon, sillähän sitä itseensä taas vireyttä saa.

Sain muuten aivan loistavan puhelun eilen! Ruotuunpalauttajien äidin! Voitin Elixian arvonnassa viikon ilmaiset treenit ensi viikolle! Aivan mahtavaa. :) Soittaja sanoi sitä lohdutuspalkinnoksi, minä sanoisin, että se on nyt vahva merkki siitä, että on palattava siihen oikeaan, terveelliseen elämään ja lopetettava harhailu täällä kurin ja nuhteen ulkopuolella.

Laihdutuspaniikki

Kävin rataslenkillä, neljätoista kilometriä. Kotiin tultua laitoin lapsille leffan telkkariin ja ruoat sohvalle, saivat retkeillä siellä rauhassa. Selasin elloksen ale-kuvastoa omaa lounasta pöydän ääressä syödessäni. Siinä on laihoilla naisilla pitkät sääret ja kivoja jegginsejä ja tregginsejä. Tuli laihdutuspaniikki, kun katsoin omaa käsivarttani, että lihasten lisäksi siinä on kyllä niin paljon rasvaa, ettei voi hihatonta mekkoa ensi kesän rippijuhliin laittaa. Tuli paniikki, että tässä minä vaan syön, vaikka laihtua pitäisi.

Joo, WTF, voisi kysyä?

Jostain solumuistista tämmöinen ajatus nousi päähän, että pitäisi olla syömättä että laihtuisi. En ole koskaan laihtunut sillä lailla. En muista, olenko edes yrittänyt. Että olisin kokonaan syömättä ja sitten laihtuisin ja kiinteytyisin ja näyttäisin ihan yhtä söpöltä kuin ne pitkäsääriset fotoshopatut mallit siinä ale-kuvastossa.

Katsoin sitä omaa lautastani, uunissa paistettua lohta joltain aiemmalta päivältä jääneenä, herne-maissi-porkkanaa ja eiliseltä vähän paistettua porkkanaa ja punajuurta. Minun mielestä ihan perushyvä setti noin niin kuin nopeasti jääkaapista/pakastimesta haalituksi. Ei ollenkaan sellainen, joka pitäisi jättää väliin, että voisi hihattomaan mekkoon kesällä pukeutua. Mistä tämä paniikki oikein pukkaa? Eihän minun käsivarret ihan vielä Madonnan käsivarsilta näytä, mutta kyllä niitä kehtaa näyttää.

Kuva täältä! 

Niin pitkään kun tässä on jauhettu, että laihtuminen ei ole ruoasta kieltäytymistä vaan niiden parempien valintojen tekemistä. Onneksi sentään vilkaisu omalle lautaselle riitti palauttamaan taas ruotuun. Tämä on hyvä ja tämä riittää. Tässä vielä dataa tehdystä lenkistä, jonka valossa lounaspaniikkini on vielä järjettömämpi.

Kesto 3 h 20 min (sisältää kerhoon viennin ja haun, siis myös hetken pihalla seisoskelut, en tullut katsoneeksi, kauanko itse lenkki kesti)
Matka 14,84 km
Kalorit 776 (En tiedä mitä arvoja käyttää, mielestäni en ole painoani päivittänyt tähän laitteeseen, kai se vaan tuntee mut niin hyvin?)
Askeleita 20 590.

Ehkä ehdin sen verran väsähtää, että perusasiat melkein pääsivät unohtumaan. Hyvä, etten väsähtänyt jo ennen sen lounaan lautaselle haalimista, että ehdin tehdä ne paremmat valinnat. Selkeästikin minun on nyt pohdittava tätä paniikkia enemmän, mistä se tulee ja miksi ja mitä sille voisi tehdä. Itsetutkiskelun paikka.

Salitreenivinkkejä kaipaisin

Ja etenkin jalkaosastolle. Meidän kuntosalilla kun ei ihan hirveästi vaihtoehtoja ole. Siellä on peruslaite (en edes ala arvailemaan nimeä) etureisiä varten ja vähän luovuutta käyttäen samalla säädöllä pystyy tekemään takareidet puoli kerrallaan vieressä seisten. On siellä sellainen vatsallaan pötkötettävä takareisilaitekin, mutta siitä on säätöruuvi ilmeisesti kadonnut ja asetukset on huomattavasti pidempisääriselle, niin en pysty sitä oikein hyödyntämään. Sitten on tankoja ja vapaita painoja. Mutta sitten olisi esimerkiksi alatalja, jolla voisi periaatteessa tehdä jos jonkinlaista jalan heiluttelua, kun olisi vain ideoita. Siellä on vähän kummallisia vaihtoehtoja kahvoiksi mutta muistaakseni sieltä joku remmin tapainen löytyisi, jonka voisi nilkkansa ympärille laittaa.

Haluisiko joku auttaa? Vai onko otettava salikortti ja personal trainer?

Hetken haaveilua

Olen osallistunut Naisten Kympille nelisen, viitisen vuotta sitten. Olin silloin sellaisessa kunnossa, että jaksoin kympin juosta ja maaliin pääsin iloisena ja onnellisena. Lähdimme siskon kanssa siinä keskimmäisessä sarjassa, ei juoksijat vaan mikä se oli? Hölkkääjät? Wannabe-juoksijat? Siitä johtuen jouduimme lähinnä kävelemään kolme ensimmäistä kilometriä, tungos oli niin valtava, kun hitaimmat juoksijat olivat ryhmämme edessä ja nopeimmat kävelijät/sauvakävelijät alkoivat ottaa perää kiinni. En siis juossut koko kymppiä mutta kun vauhtiin pääsimme, juoksu sujui loistavasti. 8 km -kyltin kohdalla ensimmäinen ajatukseni oli: "Ei vielä, eikö tätä ole tämän enempää jäljellä?" Viimeisen kilometrin taistelin itseni kanssa: juoksisinko kovempaa, kunnon loppukirin, vai juoksisinko himmaillen, niin saisin juosta pidempään, en vielä ehtisi maaliin, säästelisin viimeistä tippaa? No rehellisyyden nimissä kovin monta lisäkilometriä ei olisi taittunut, vaikka reitillä tuntuikin maali lähestyvän liian nopeasti.

Sitten olen tehnyt lapsia, eikä lihavimmillani juoksu ole ollut todellakaan se ensimmäinen laji, mihin olisin halunnut ryhtyä. Olen xycling-ihminen.

Ennen Naisten Kympille osallistumista sanoin siskolleni jossain vaiheessa, että haluaisin olla sellaisessa kunnossa, että voisin tarvittaessa juosta maratonin. Siitä on ainakin se viisi vuotta aikaa. Minulla nousee karvat pystyyn kaikesta kilpailusta (todennäköisesti vastustan, koska tiedän, etten voi voittaa, ja ikäänkuin kieltäydyn yrittämästä, sanon, että kilpailu on ihan tyhmää ja miks vain ensimmäiset saa palkintoja?) ja silloin ajatus osallistumisesta juoksutapahtumaan, jossa otetaan aikaa ja tehdään tulosluetteloita tuntui äärettömän vastenmieliseltä. Halusin olla maratonkunnossa vain ollakseni hyvässä kunnossa, ja halusin säilyttää mahdollisuuden olla osallistumatta.

Jos muistatte, minulla on ollut tässä vuosien mittaan suhde juoksuun. Tänä keväänä/kesänä olen tajunnut, miksi suhteemme ei ole toiminut. Olen ollut Elixian jäsen vuodesta 2004 asti. Olen rakastanut kuntokeskusta ja sen tarjontaa melkein koko sydämestäni. Tänä kesänä olen laittanut jäsenyyteni ensin jäihin, sitten irtisanoin itseni. Olen juossut. Olen ollut vapaa juoksemaan, koska mielessäni ei jyskytä: "Miksi sinä tuhlaat liikunta-aikaasi ulkoliikuntaan, kun maksat kalliita kuntokeskusmaksuja?" Tämä ajatus on ollut selkeämpi kuin ne alitajuntaiset viestit, joita olen kesän aikana tunnistanut. Olen tunnistanut, koska olen tuntenut olevani vapaa valitsemaan, vaikken tiennyt ennen, etten olisi vapaa. Tekosyyt eivät ole aina itsestäänselviä, vai kuulostaako jotenkin selkeältä logiikalta ja johdonmukaiselta ajatukselta tällainen kuvio:

Tekisi mieli liikkua, voisin vaikka käydä pururadalla kävelemässä, mutta siellä taitaa olla nyt vähän liian märkää, mitäs elixian lukkari sanoo, olisko siellä jotain mukavaa tuntia, ai pumppi alkais puolen tunnin kuluttua, no en minä siihen taida ehtiä, olisko huomenna jotain, no huomenna olis xycling, minä taidankin huomenna mennä sinne. Mitäs telkkarista tulee?

Miten itseään melkolailla täysjärkisenä pitävä ihminen osaakin huijata itseään näin hyvin, eikä edes kyseenalaista toimintamallia? Että jättää menemättä sinne lenkillekin, koska ei ehdi sinne pumppiin joka tapauksessa? Koska on tärkeämpää hyödyntää maksettuja ryhmäliikuntatunteja kuin (maksettuja) lenkkareita? Olisiko se lenkki jotain siltä seuraavan päivän xyclingiltä pois?

Tällaisen kuvion takia jätin kuitenkin maraton- ja juoksuhaaveeni. Sitten keksin, miten voisin hyödyntää jäsenyyttäni melkein vastaavaan: Elixia järjestää xyclingmaratoneja muutaman kerran vuodessa ja xycling on juuri minun lajini. Sanoin siis, että haluan olla sellaisessa kunnossa, että voin osallistua xyclingmaratonille. En ole osallistunut, olen ajatellut sitku. Jäsenyyteni on voimassa tämän kuukauden loppuun ja arvaatteko, mitä lauantaina järjestetään? Arvaatteko olenko menossa? Tottakai! (Vaikken osallistukaan koko neljän tunnin iloitteluun, koska esikoiseni koulussa järjestetään koululauantai ja vanhempain(ilta)päivä ja sosiaalinen pakko ajaa minut sinne tutustumaan uuteen rehtoriin ja uusiin väistötiloihin, jossa homekouluevakkolaiset aloittivat syksyllä opiskelunsa.) Otan haaveestani kiinni ja toteutan sen. Osallistumista on aloittaminenkin, jättäähän osa juoksumaratoonareistakin matkan kesken.

Tämän haaveen jälkeen olen vapaa toteuttamaan myös juoksullisia haaveitani. Tällä hetkellä kuntoni on siinä pisteessä, että juoksen kymmenen minuuttia putkeen. Ajattelin tänään kokeilla, miltä 15 minuuttia tuntuisi. Matkaa on siis Kymppeihin ja puolikkaisiin ja kokonaisiin, ensimmäinen tavoitteeni (sen viidentoista minuutin jälkeen) on juosta viisi kilometriä putkeen. Seuraan löysästi yhtä varttimaratonille valmentavaa juoksuohjelmaa, mutta se ei ole minulle laadittu, enkä lue sitä kuin piru raamattua, vaan pidän sitä enemmänkin sellaisena ohjeistuksena oman fiiliksen mukaan juoksussani. Minulla ei ole aikataulua, milloin minun "pitäisi" se vitonen juosta, mutta toivon voivani kasvattaa viikoittaisten lenkkieni määrää (se on minusta itsestäni kiinni, vaikka voisin vetää tähän tekosyyllisiksi lapset) niin että se päivä koittaisi aiemmin.

Uskon, että tulevaisuudessa osallistun myös niihin kisoihin, missä mitataan aikaa. Uskon, että olen kasvanut ihmisenä sen verran, että pystyn tulemaan maaliin myös sijalla 812. ja olemaan tyytyväinen suoriutumiseeni. Ja kyllä, olen jo googlettanut vaihtoehtoja Naisten Kympille. Voi olla, ettei minua nähdä ensi vuonna kummassakaan, voi olla, että juoksen ensi kesänä henkilökohtaista kymppiäni kotimaisemissa, mutta nyt ainakin tiedän, että olen vapaa valitsemaan.

Avain taloyhtiön kuntosalille :)

Ps. No hard feelings, Elixia, suosittelen kuntokeskusjäsenyyttä lämpimästi kaikille, jotka sellaista harkitsevat. Kun asiakaspalvelija tiskillä kysyi, miksi haluan erota, sanoin, että Elixia on antanut minulle kaiken sen tuen ja avun, mitä olen tarvinnut, ja nyt on aika siirtyä eteenpäin. Hän sanoi, että sehän on oikeastaan hyvä asia.

Mitä sitä elämältään enää toivois?

Huomenna on neuvola. Sanon sen tähän heti kärkeen, etten unohtaisi. Syyskuun puolella pitäisi muistaa toinenkin käyttää, sillä kertaa kolmivuotisneuvolassa. Muista, muista!

Kävin eilen juoksemassa, edelleen ilman sykemittaria, koska en tiedä, missä se vyö on. Mietin jo keväällä xyclingissä, että enkö ihan oikeasti osaa kuunnella itseäni, enkö tiedä, milloin teen liian kovaa. Kun on totuttanut itsensä siihen, että mäen päälle mennään, eikä pyörää työnnellä, niin miten osaa enää himmailla? Juoksin neljä seitsemän minuutin settiä. Hyvältä tuntui. Hävitin jo aika päivää sitten sen ohjelman, jonka mukaan aloitin, mutta totesin, että näitä seiskaminuuttisia minun täytyy tahkota aika paljon vielä ennen kuin kärsii pidentää aikaa. Ensimmäisessä vedossa jalka nousi ja meno oli kevyttä mutta jo toinen veto tuntui raskaammalta. Pitkä on matka puolenkin tunnin yhtämittaiseen juoksuun, mutta onhan tässä aikaa.

Se onkin toinen asia, mitä olen pohtinut. Että jos aikaa ei olisi, niin en kyllä edes yrittäisi. Tällä hetkellä ei tunnu siltä, että tekisin mitään välittömän hyvinvoinnin takia vaan mielessä vain pitkäaikaisempi hyöty. Tulet terveemmäksi, jaksavammaksi, pystyvämmäksi - sitten joskus. Ehkä juuri siksi minusta tuntuu, että olen koko ajan vähän hukassa, että jotain pitäisi tehdä, mutten kerta kaikkiaan tiedä, mitä. Tuntui, että Niina kirjoitti minusta ja minun ajatuksista omassa postissaan. Jos haluatte tietää, miltä minusta tuntuu, lukekaa täältä.

Olen vuoden aikana laihtunut viitisen kiloa. Viitisen, kuutisen, kuka noita laskee. En minä ainakaan, selvästikään. Ja ne oli niitä raskauskiloja. Niitä myyttisiä, helposti karisevia vai tiukassa istuvia. Lopettakaa se kohkasu niiden raskauskilojen kohdalla, se on sama, miten ne ylikilot on tulleet, yhtä paljon töitä niiden poistamiseen pitää tehdä. Miten eli ennen ja miten elää nyt on paljon ratkaisevampi kuin se, kuinka monta kiloa kukin saa ja missä ajassa pois. Paitsi jos on kilpailua. Sehän on sitten eri asia. Ja minä en ole siinä kisassa mukana. Enkä äitiyskisassa. Vuoden Äiti -palkintoja on tullut pokattua vuosien varrella jo niin paljon, että uutta vitriiniä pitäisi hankkia.

Parhaimmillaan pääsin yhdeksän kiloa alaspäin, nyt olen sen verran roimasti taas 70-kilon puolella, että vituttaahan se. Toisaalta en ole kovin kaukana niistä lukemista, mihin vuodessa pääsin tuon nyt kolmevuottatäyttävän tehtyäni, siitä jatkoin sitten kuuteenkahdeksaan ennen kuin aloin odottaa tätä viimeistä. Että kai se on lukema, jonka tavoitan vuodessa, vaikka lähtöpainot oli kyllä erit.

Nyt siis loppukappaleen pitäisi käsitellä sitä, miten tästä opittuani nousen ja mitä kaikkea alan nyt tehdä toisin ja uhkua tsemppihenkeä, mutta minä en jaksa. Ei, en halua pitää hengähdystaukoa, eikö tässä ole jo hengähdetty ihan tarpeeksi. En vain kerta kaikkiaan tiedä, mitä tekisin. Sanokaa te. Sanokaa, että lopeta nyt jumalauta se itsepetos ja suklaansyönti ja yksi puolentunnin juoksulenkki kerran kahteen viikkoon ei ole riittävä määrä liikuntaa. Sanokaa, sanokaa, mitä minun pitäisi tehdä.

Taidan pitää vähän aikaa ruokapäiväkirjaa, niin sitten tiedätte, miten todella perseellään yhden ihmisen elämä voi olla. Noin niin kuin laihdutusnäkökulmasta.

Lyijypallo hukassa!

Nyt voisin alkaa dieetille. Tällaiselle Fätistä Fitiksi Vituttaako-dieetille. En tiedä, mikä minuun on mennyt, mutta rytmini on ihan epätasapainossa. Eilen söin lounaaksi höyrytettyä parsakaalia. Ainoastaan. Tuliko nälkä illemmalla? Päivällinen jäi väliin, kun olin illan poissa ja kävin kaupassa vasta kotiin tultua. Ei sitten jaksanut enää. Leivällä mentiin. Ja sitten suklaata ja karkkia. Minä en edes syö karkkia. Paitsi näköjään ateriankorvikkeena. (Siis minä en syö karkkia, koska minulle riittää suklaa, ja suklaa ei ole karkkia: jos olet karkkilakossa, saat edelleen syödä suklaata.) Puolustuksekseni voin sentään sanoa, että lapset ovat syöneet hyvin, terveellisesti ja tarpeekseen.

Olen ihan totaalisen hukassa itseni ja syömiseni kanssa. En oikein edes tiedä, mistä kohtaa lähtisin purkamaan tätä vyyhtiä. Tällä kertaa uni ei auta, tänäänkin nukuttiin peräti seitsemään! :)

Palaan muuten saamiini haasteisiin mielellään jo hetikohta illemmalla. Olen saanut kolme haastetta, ja vastaamista riittää. Jospa löydän sieltä myös vastauksen omalle eksymiselleni.

Ei ole meikäläisen palikat nyt näin hyvin hallussa.