Kolme viikkoa sen kummemmin liikkumatta tuntuu kehossa joka kohdassa. Tukkoisuutta, turvotusta, tuskaisuutta... Googlettelin eilen kipeitä kielen kantoja ja siellä oli tasan kolme vaihtoehtoa: syöpä, B12-vitamiinin puutos ja flunssan jälkeen tullut kurkkukipu, johon liittyi kielen takaosan, sivujen ja "ikäänkuin lihasten" kipua. Sama täällä. Mä en nyt tuohon syöpä-kelkkaan lähde, enkä oikein vitamiininpuutokseenkaan usko, joten oletan, että samantyyppinen flunssa on minullakin, kuin noilla eri viestiketjujen kavereilla. Kun se flunssa kuitenkin on.
(Vitamiininpuutoksen puolesta tietysti puhuisi se, että taisin mainita vastustuskykyni huonontumisesta, mutta silti.)
Mulla on perinteisesti ollut tapana tehdä suuria ja kauaskantoisia suunnitelmia silloin, kun liikkuminen (lue: laihduttaminen) on ollut jostain syystä mahdotonta. Tänään olen eri mielellä. Olen päättänyt nukkua enemmän. Piste. Ihan sama laihduttaako se vai ei, olo tulee joka tapauksessa paremmaksi ja siihenhän minä tähtään, parempaan oloon.
Paino on väkisinkin noussut vähän tässä makoillessa, mutta se ei nyt ole se pääasia. Minä haluan pilatekseen ja minä haluan kalevalaista jäsenkorjausta, minä haluan tukossa olevan selkäni taas liikkuvaksi ja toimivaksi. Silti peruutan varaukseni myös huomisesta pilateksesta, koska aamupalaksi vedän edelleen särkylääkkeitä. Silloin ei urheilla (no minä nyt en urheile muutenkaan koskaan) kun olo pysyy siedettävänä vain lyhytkäyttölääkkeitten kanssa.
En ole muuten käynyt kolesterolin kontrollissa. Tarkoitus olisi, mutta en ole saanut aikaiseksi päätettyä milloin. Ja mihin labraan sitä nyt sitten itsensä hilaisi, siihen, joka on vieressä ja aukeaa kahdeksalta vai siihen, joka on matkan päässä mutta aukeaa seitsemältä. Jonottaa kun joka tapauksessa pitää, syömättä, juomatta, ja sen jälkeen vääntäytyä töihin, jossa aloitin viiden viikon evakon lattiaremontin (vesivahinkokorjauksen) takia.
Olo on vähän sellainen, että tekemättömiä asioita alkaa kertyä vähän joka suunnasta. Omassa elämässä. Töissä ei sentään vielä. Alan pikkuhiljaa tottua työn ja loppuelämän yhdistämiseen, mutta välillä tekee aikatauluissa tiukkaa vieläkin. En oikeasti ymmärrä, miten toiset saa tunnit riittämään niin paljon enempään. Mutta toisaalta mulle on kyllä tehnyt hyvää mennä nukkumaan pienten kanssa kahdeksalta, nyt taudin aikaan ainakin. Nukkumisesta en siis ala nyt tinkimään tehokkuuden nimissä, vaikken joka ilta heti kahdeksalta painuisikaan pehkuihin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti