Tsemppiä jatkoon

Näin eilen vanhaa työkaveriani pitkästä aikaa. Hän on tehnyt elämäntapamuutoksen, alkanut treenata ja syödä paremmin. Oli pakko kehua, miten hyvältä hän näytti, terveeltä ja treenanneelta, vaikka yleensä en tohdi toisten ulkonäköä (päin näköä) kommentoida.

Vaikka itsekään en ole kesärepsahtanut, uudenlainen motivaatio potkaisi takapuoleen. Kun ihan oikeasti näkee edessään ihmisen, joka on muuttunut hurjasti ja huomattavasti. Siihen live-kokemukseen ei mitkään ennenjajälkeen-muutoskuvat netissä yllä. Aamulla sanoin itselleni, että haluan olla yhtä hyvän näköinen kuin hän.

Töissä hommat etenee. Hitaasti, mutta etenee kuitenkin. Olen ehtinyt parille lenkille ja yhden kerran salille tässä viikon aikana. Tänään lähdetään vähän reissun päälle ja palataan huomenna, joten taitaa viikonlopun liikkumiset tapahtua autolla. No, ainahan on ensi ja ensi viikko... :)

Puhuttiin eilen nimenomaan elämäntapamuutoksesta, elämäntapamuutos vs. dieetti ja laihdutuskuuri. Että miten on tärkeää valita sellaiset keinot, jotka ovat käytössä sitten koko loppuelämän, eikä vain kuutta tai kymmentä viikkoa. Sellaisen kymmenen viikon ohjelmaan tämä työkaverikin oli ensin lähtenyt, mutta siitä päässyt sitten jutun juoneen kiinni ja jatkanut omin neuvoin.

Minun motivaationi jatkaa valitsemallani tiellä vain kasvoi ja kasvoi, enkä siksi toivotakaan teille taikka itselleni tsemppiä loppurutistukseen vaan tsemppiä loppuelämän kestäviin valintoihin. Itse aion lisätä salilla käyntiä. (Jossain vaiheessa saatan harkita liittymistä melko läheiselle suurelle kuntosalille, joka ei juurikaan ryhmäliikuntaa tarjoa.)

Kirjoitustauosta huolimatta ei taukoa elämässä :)

Saattais luulla, että modeemin virtajohdon töpseliosa kestäisi yhtäkkisen kolmentoista kilon rasituksen ylhäältä päin, mutta ei se kestä. Jos kolmevuotiaanne seisoo töpseleiden päällä, käskekää hänet sieltä pois, rivakasti.

Saattais luulla, että noita piuhoja nyt myydään jokaisessa kodinkonehallissa, mutta ei niitä myydä. Ainakin jos on sattunut hankkimaan kotiinsa viihdepaketin. Ei niitä johtoja saa edes kyseisen firman omasta putiikista, asiakaspalvelusta oli tilattava. Ja sitten odotettava, että he viitsivät sen postiin pistää. Saattais luulla, että viitsisivät melkolailla pian, mutta ei ne viitsineet. Vaikka keskiviikkona soitettiin, viikonlopun yli pitivät johdon itsellään.

Elo on kyllä aika tylsää ilman nettiä. Kun on leikit leikitty, ruoat laitettu, siivottu minkä jaksettu (eli ei paljon) ja telkkaristakaan ei tule kovin kummoista. Onneks on tuo liikunta. Kertaakaan ei tarvinnut nettipimennon aikana kahvakuulaan turvautua, mutta samalla suunnitelmalla elämä meni eteen päin, vaikkei siitä tänne(kään) päässyt raportoimaan.

Sunnuntaina pilateksessa rääkättiin pakaraa ja (taka)reittä, maanantaina kävin salilla tekemässä jalkatreenin, eilen kävin kolmen tunnin rataslenkillä, kun kerrankin oli aikaa. Nyt istun sohvalla kauratyynyn päällä ja toivon, että kipu muuttuu lihakseksi mahdollisimman pian. :) Että semmosella suunnitelmallisuudella tosiaan...

Taipuiskohan sitä huomenna juoksemaan? Saattais luulla, että ei, mutta ei kai lepopäivän kovin monta vuorokautta tarvitse jatkua?

Ai niin, paino, se on tullut taas puoli kiloa alaspäin, 25 % suoritettu. :)

20 % tavoitteesta

Hyvää päivää, tervetuloa uudet ja vanhat lukijat <3

Tänään olen saavuttanut kahdenkymmenen prosentin etapin kymppikiloni pudottamisessa. Tänään vaaka kertoi viime lauantain tuloksesta lähteneen 2,1 kg. Tänään on melkein hoikka olo.

Pilates palasi joululomalta. Keholla olikin jo ikävä sitä. Saattaa olla, että huomenna on pakara kipeä, ihme kidutusta. Saattaa olla, että syvällä syvällä vatsalihaksissakin on aamulla jotain tuntemuksia.

Lenkille en eilen ehtinyt oman jaksamiseni aikaan, mutta tuleehan noita tilaisuuksia. Tänään käytiin pulkkamäessä ja muutenkin ulkoilemassa lasten kanssa puolisentoista tuntia. Ehti siinäkin raitista ilmaa saada, vaikka tempo vähän eri olikin.

Nyt alan katsoa Jurassic Park III:sta ja syön pari belgialaista suklaapalleroa.

Puhtia uuteen viikkoon kaikille! :)

Tekemisen meininkiä, ainakin periaatteessa :)

Tervetuloa uudetkin lukijat! Kahdenkymmenen maaginen raja on saavutettu. Hienoa, rohkeasti mukaan vaan! ;)

Ajattelin palata painonpudotuksen pariin. Ajattelin käydä vaa'alla joka lauantai. Etten aloittaisi viikonloppumässäystä jo perjantaista. En ole vaa'an orja vaan hyväksikäyttäjä. Kun punnitsee itsensä tarpeeksi usein, löytää aina arkistoista sen huonomman painon, johon verrata, ja siten ei oikeastaan etene. Vaikka kesän perusteella voin kyllä sanoa, että jo se, ettei paino nouse, on hyvä suoritus.

Niinpä ajattelin, että kokeilen tätä virallista vaakalauantaita nyt vaikka loppuvuoden. Ja samalla sovin itseni kanssa, että pudotan kilon. Kun kerroin tästä lähisiskolleni, hän kysyi: "Ai siis viikossako?" No ei, vaan elämässä. Tavoitteeni on pudottaa yksi kilo. Kun sen saavutan, mietin, mitä sitten otan tavoitteekseni. Kolmekin kiloa on ollut vaikea saada pois, kolmestakin kilosta on tullut valtava taakka, saati sitten viidestä tai kymmenestä. Niinpä minä pudotan kilon ja katson sitten, mitä seuraavaksi.

En ole ajatellut heittää terveellistä elämää ja hyvinvointia mihinkään ja "alkaa laihduttaa". Aion vain seurata vaakalauantaisin, elänkö sittenkään niin terveellisesti kuin kuvittelen, ja olisiko aihetta tehdä muutoksia. Yksi haastava työ minulla on edessäni: miehen tarjouksista kieltäytyminen. Olen viimeiseen asti sitä mieltä, että olen yksin vastuussa liikakiloistani, enkä (valitettavasti) voi syyttää miestäni lihottamisestani, vaikka kuinka houkuttaisi.

Mutta vaikka päivisin teenkin viisaita valintoja, illat ovat minulle hankalia. Kun mies hakee itselleen leipää sohvalle, minunkin tekee mieli. Kun sanon hänelle, että herkuttele vain itseksesi, osta vaikka karkkia, ei minua haittaa, minun tekee silti mieli. Siitä lähtee sitten se "eihän yksi ylimääräinen leipä mitään haittaa", "no kai minä pari karkkia voin maistaa", "kyllähän yhtenä iltana (ja toisena, ja sitä seuraavana) voi vähän rennommin ottaa..."

Toinen puoli on sitten tämä "Mä tein sullekin leivät tässä samalla." tai "Kiva sä tulitkin jo lenkiltä, mä en jaksanu ruveta laittamaan ruokaa, niin mä tilasin pitsat." tai "Tein sulleki annoksen jo valmiiksi." tai "Mä ostin meille viinerit kahvin kanssa." ja mitä näitä nyt on. Kun toinen hyvää hyvyyttään... Vaikka itse ei haluaisi, eikä edes tekisi mieli. Välillä mietin, että ihan hyvyyttään vai pahuuttaan? Vaikka kuinka sanon, että anna minä teen itse annokseni ja anna minä itse päätän, haluanko leipää tai pitsaa tai viineriä, älä päätä minun puolesta, mitä minun pitäisi suuhuni laittaa. Kun olen niin tolkuttoman huono kieltäytymään näistä, kun sitten toiselle tulee paha mieli... Mutta ihan aikuisten oikeasti: Onko se tarkoituksenmukaista, että minulle itselleni tulee sitten paha mieli? Tuskailin tätä joskus siskolleni, joka sanoi, että painut vain ovesta pihalle ja sanot, että tulet sitten takaisin, kun pitsat on syöty. Minä kauhistelin, että enhän minä niin voi tehdä. Mutta voinhan minä. Kyllä niillä Afrikan lapsilla edelleen nälkä on, vaikka minä sen pitsani söisinkin, voin ihan hyvin jättää syömättäkin.

Ollaan me molemmat petrattu tässä. Olen kieltäytynyt sen verran ahkerasti (ja sen verran herneitä nenään vetänyt) että miehen tarjoilut on vähentyneet. Aina se ei vaan muista, enkä minä aina muista kieltäytyä. Koska mitä pahaa nyt parissa juustovoileivässä on? Kun on just syönyt iltapalarahkaa ja vatsa on ihanan täysi muttei pinkeä... Ja entäs pari karkkia? Kun eihän mun oikeasti tee niitä edes mieli, maistelen vain... Kun kello on puoli kymmenen illalla ja mies hakee jemmastaan sen päivällä ostamansa karkkipussin, niin enhän minä nyt oikeasti ovesta ulos paukahda, mutta saatan siirtyä sohvalta nojatuoliin, että ylettyminen pussiin on hankalampaa.

Kuva Radio Rockin facebook-sivulta