Työ tekijäänsä kiittää...

Huh-huijaa, kolme päivää olen jo tuijotellut erilaisia exceleitä niin, että ruudukot ja numerot vilistelevät silmissä. Kahteen palaveriin olen ehtinyt osallistua, toiseen mennessä ei ollut edes aihe tiedossa. Iltapäivisin on vaikea pitää silmiä auki ja suuta kiinni. Haukotukset sentään saa jotenkin peitettyä, mutta kun ei silmiä uskalla räpyttää, kun pelkää, että ne eivät aukea enää uudelleen, jos niitä kiinni käyttää. Aivot ylikierroksilla - tai ehkä juuri sopivilla, koska ei tunnu ylikuormitetulta ja edelleen ymmärtää ja tietää, mitä on tekemässä ja jopa suurin piirtein miksi.

Työhuonekin minua varten on jo melkein laitettu, eilen surullisenoloinen myyntimies pakkaili omat tavaransa sieltä ja tänään ehdin itse sen siivota. Perehtyminen on nyt vain siinä vaiheessa, että minun on hyödyllisempää istua hetki vielä perehdyttäjäni kanssa samassa huoneessa. Tuli vähän paha mieli myyntimiehen häädöstä - ymmärrän kyllä, että tehtäväni ja asemani työpaikalla vaativat työhuonetta juuri siitä rakennuksesta ja yhteisöstä, mutta eikö myyntimiehelle olisi ollut parempaa paikkaa osoittaa kuin jostain naapurihallin yläkerrasta kaukana muista? Aamulla saan ihan luvan kanssa käyttää aikaa sen sisustamiseen - en vain kyllä tiedä millä. Siellä on pöytä ja hylly ja tuoli ja minulla on läppäri. Varmaan vien sinne jonkun kukan ja tuijottelen sitä sitten läppärini äärestä sen kaksi ja puoli tuntia, mikä minulla on aamusella luppoaikaa.

On ihmeellistä, kun töitä olisi ihan koko ajan tehtäväksi asti, mutta kun niitä ei osaa tehdä ilman ohjausta. Siis en tiedä, mihin kävisin käsiksi, kun se ei ole pelkkää paperin pyörittämistä ja mappien selaamista. Todella outoa, kun ei ole yhtään mitään työtehtävää, jota itsenäisesti voisin eteenpäin viedä, kun perehdyttäjäni on jossain muissa menoissa. Tänään lueskelin intrasta vanhoja työntekijäkokouksien pöytäkirjoja ja yhdistyksen julkaisua, ihan vain haistellakseni, missä mennään ilmapiirin suhteen. Paljon on ehtinyt välissä muuttua. Toimettomuus ei sinänsä ole pahasta; tiedän että jatkossa ei paljon peukaloita ehdi pyörittelemään. Lisäksi ollaan käyty niin isoja asioita läpi, että niissä riittää pureskelemista näinkin, en millään pystyisi vastaanottamaan samaa tahtia uutta asiaa koko kahdeksan tuntia päivässä, tämä on hyvä näinkin.

Illat on muuten ihan tosi nopeasti käsitelty, kun tulee lasten kanssa kotiin vasta puoliviiden aikaan. Eilen huomasin käyttäneeni koko vapaa-aikani mekkokaupoilla esikoisen kanssa. Ihan hups vaan. Ja minä kun oletin pääseväni juoksemaan. Tänään sentään käytiin salilla. Napakka yläosatreeni käytössä olevilla laitteilla. Jätin sormeni kahden levypainon väliin, kun toinen oli huonosti telineessä ja kolahti paikoilleen (ja minun vasemman nimettömän ylimmälle nivelelle), kun laitoin toista telineeseen. Paskamainen juttu. Kipeä se on mutta sormi toimii kyllä ihan normaalisti, ei tässä nyt mitään uutta nivelrikkoa oikein kaivata.

Pakkohan minun on vielä palata tähän laihdutusblogimaailmaan ihan vähän. Painoni on valahtanut vähän niin kuin vahingossa ja vahtimatta 68 kg:n puolelle. Ensin luulin, että vaaka antaa virhelukemia, mutta kun se on siellä suunnalla pysynyt tässä jo tasaisesti, niin pakkohan se on uskoa. Seiskakymppinen on alitettu pysyvästi ja aikaa sitten. Sinne ei enää tarvitse palata. Tästä on hyvä jatkaa. Kaipaan sitä sellaista fitimpää oloa ja muotoa enemmän kuin jotain tiettyä lukua, mutta onhan se selvä, että kyllä niiden lukemienkin täytyy silloin muuttua. Ja tässä sitäkin työtä olen hitaasti mutta varmasti tekemässä. :)