Helle, mikä ihana tekosyy :)

Kiirettä on pitänyt. Asioita järjestettävänä viimeisellä "loma"viikolla. Miehelläkin on ollut poikkeuksellisesti pakollista menoa iltasella, niin että vähemmän olen päässyt harrastamaan muita kuin omia pakollisia menoja. Milloin olisin siinä pisteessä, että juoksulenkkiä kutsuisin omaksi pakolliseksi menoksi? Luultavasti juuri nyt ja tästä eteenpäin.

Mulla oli kyllä lenkkitreffit naapurin kanssa, mutta ne peruuntuivat naapurin puolelta, niin enpä sitten lähtenyt itsekään. En muista miksi. Tänään minulla on pakollista menoa. Tänään menen lenkille tai salille, säästä riippuen. Koska juuri nyt ei sada, taidan kallistua juoksun puoleen, sillekin on ollut niin turkasen kuuma, etten oikeasti ole viitsinyt nähdä vaivaa raivatakseni kalenteriin tilaa. Mutta pakkohan sekin on tehdä, muuten tämä kesä on ihan samanlainen kuin kaikki kesät tähänkin mennessä. No, sinä kesänä, kun kolmevuotiaani oli pieni, enkä ollut vielä töissä enkä raskaana, rataslenkkeilimme kyllä melko ahkerasti, mutta se oli sitä aikaa, kun minun olisi pitänyt olla kuntokeskuksessa jumppaamassa, joten ei siitäkään niin hyvää mieltä sitten tullut kuin olisi voinut.

Tänään vaaka on hellinyt minua ennätyslukemilla (siis alaspäin!) mutta peilistä ei ole siltä näyttänyt. Tällaisina päivinä tekisi hyvää kuulla ulkopuolisilta, että näyttääpä siltä, että olet edistynyt. No kun ei niitä ulkopuolisia sitten meidän vessassa sattunut samaan aikaan olemaan, kun minä vaa'alla seisoin, päädyin toteamaan, että hyvä se on sitten näin. Ehkä olen vatsalleni kriittinen lähestyvien juhlien takia, ehkä en suostu näkemään totuutta, koska pelkään näyttäväni silti pullukalta. Eilen testasin istumaannousuilla suoria vatsalihaksiani. Ehdin saamaan kolmekymmentä (ajasta ei ole tietoa) ennen kuin pikkupoika tuli selkään roikkumaan. Tarkoitus oli tehdä ylipäätään niin paljon kuin olisin kertarykäisyllä jaksanut. Eihän se vielä täyspainoisesta treenistä mennyt, mutta oli se kolmekymmentä enemmän kuin edellisenä päivänä. Tänään kuitenkin juoksemaan. Ei selittelyjä.

Hyviä treenihetkiä teille! 

Mitä oikein on tapahtumassa?

Olen liikkunut viimeksi pilatesta sunnuntaina (pilatesrullan päällä, pitkittäin ja poikittain, puolitoistatuntia rääkkiä yläselälle, lapaluiden välissä tuntuu vieläkin). Sitä ennen keskiviikkona yle-jumppa. Se alkaa muuten jo sujua, kun olen nyt tehnyt sitä säännöllisesti kerran viikkoon. Ei ne enää ehkä niin hulluja akkoja olekaan. Ei vielä niin kevyt, että tekisi mieli vaihtaa ohjelmaa, mutta minä olenkin aina ollut vähän liian hidas näissä kehitystä eteenpäin vievissä muutoksissa.

Mutta mitä on tapahtumassa, kun jätän liikuntani kerta toisensa jälkeen väliin? Torstaina piti käydä lenkillä, mutta lähdin käyttämään lapsen ulkona. En kyllä harmittele sitä vaihtoehtoakaan, mutta harmittelen sitä lenkin väliin jäämistä. Perjantaina ei käyty salilla, koska... en muista. En edes muista, mistä syystä se jäi väliin. Oli ihan paska päivä joka tapauksessa, ihan paskat fiilikset. Korkean kolesterolin mukanaan tuomat riskit ja tietoisuus omasta sukuhistoriasta iskivät tajuntaan. Mitä väliä liikkua, jos kohta kuitenkin kuolee?

Lauantaina piti käydä lenkillä, mutta lähdin käyttämään siskoani (autotonta) viattomasti ostamassa lidlistä vissyä. Viivyimme kaupoilla neljä tuntia. No, ei kahtakymmentäneljää, mutta mies lähti sitten omille teilleen (eli veljen luo katsomaan jalkapalloa), joten lapsenvahti lenkin ajaksi lähti siinä samalla. Sunnuntaina ei kannattanut lähteä lenkille, koska illalla oli pilates.

Eilen minun piti zumbailla, kunhan saisin nuorimman päikkäreille. (Vanhempi jaksaa katsoa vaikka koko yle areenan ohjelmatarjonnan kertaistumalla putkeen, jos mahdollisuus annetaan, mutta nuorempi tulee väkisinkin välillä jalan tielle, jos meinaa hänen valveilla ollessa jotain omaa liikuntaa harrastaa.) Esikoiseni, joka viettää hiihtolomaa, teki kuitenkin tarjouksen, johon minun oli vähän niin kuin pakko vastata hyväksyvästi (joo, ei ollut hevosen päätä sängyssä, mutta silti). Hän lupasi lähteä käyttämään siskoa pihalla, jos minä siivoaisin sillä aikaa. Kun pienet olivat viikon poissa, meillä oli siistimpää kuin ikinä, nyt on taas sen näköistä, kuin täällä olisi räjähtänyt joku lelupommi heti vaatepommin perään. Sain siivottua oikein hyvin, mutta zumbassa olisi silti irronnut hiki paremmin. Illalla oli asukaskokous (Joo, minut valittiin edelleen asukastoimikunnan sihteeriksi, vähän sellaisella pikkupaniikilla, että mieluummin sinä kuin minä.) ja sittenpä pääsinkin samantien pikkuherran nukutuspuuhiin.

Jos ei tuo divaani kuvausalustana, niin ehkä noi sukat viimeistään  paljastaa, ettei ne lenkkarit tälläkään kertaa ole testiin pääsemässä, kunhan vain sovittelin.

However, ostin itselleni sunnuntaina uudet juoksulenkkarit. Mustat. Iloisen mustat. Ne on ihanat, mutta en ole niitä vieläkään testannut. Tänään voisin, jos vain suinkin saan kotoapoistumisluvan. Mies nimittäin näytti aamulla siltä, että suunnitteli jotain, mutta heräsin suurinpiirtein niillä main, kun hän oli lähdössä töihin, niin en ehtinyt kysyä. Vaihtuuko juoksulenkkini tänään(kin) johonkin autolenkkiin tai kauppakeskusvierailuun? En tiedä. Vaikka mieli tekee liikkua, juuri tällä hetkellä ei tee niin paljon, että oikeasti tekisin asialle jotain. Millä minä pääsen tästä vaiheesta taas ylös? Enkö minä eilen sanonut, että ensin jää liikunta, sitten jää hyvä syöminen, sitten on paino taas kuusiviivakuusitoista kiloa korkeammalla?

Syönyt olen kyllä vielä hyvin. Vielä en tänään päässyt uusiin lukemiin, mutta eihän se niin päivän päälle olekaan? Olen syönyt ehkä vähän liian vähän, mutta toisaalta myös sillä ajatuksella, että tiedän, mitä lisätä, jos tarvitsen. Nyt ei vain ole oikein maistunut mitkään tuhdimmat ateriat, ja toisaalta, miksi maistuisi, jos niin paljon liikuntaa on jäänyt liikkumatta? Laatu ei ole heikentynyt. Rytmi ei vain ehkä ihan ole entisellään. Mutta eikös minulla ole kuitenkin vielä toivoa, koska väliin jättämäni liikunnat harmittavat minua? Eikös tilanne olisikin pahempi, jos en edes välittäisi?

Spontaani huono omatunto

Syötiin eilen miehen kanssa yksi fazerin sininen suklaalevy puoliksi. Ennen avaamista katsoin tapojeni vastaisesti puolikkaan levyn kalorimäärän. Tapojeni vastaisesti sikäli, etten pahemmin kaloreita laske, ja koska joka tapauksessa aioin syödä sen puolikkaan, en oikeastaan tekisi sillä tiedolla mitään. No, suklaa oli hyvää, kuten arvata saattoi.

Puoli tuntia levyn syömisestä iski spontaani huono omatunto. Eikä se ulottunut pelkästään siihen äskeiseen puolikkaaseen, aloin potea huonoa omatuntoa niistä kaikista syömistäni levyistä ja kaikista niistä illoista, kun meillä on ollut kaksi levyä puolitettavana. Jos olisin ollut herkemmässä tilassa, olisin itkutkin tirauttanut. Voisin hyvinkin olla nyt vaikkapa yhdeksän kiloa kevyempi, jos olisin jättänyt nuo puolikkaat syömättä. Voisin olla niin paljon lähempänä tavoitettani. Voisin olla ihan mitä vaan.

Sinänsä menneiden levyjen murehtimisesta ei ole kyllä mitään hyötyä. Vuoden vanhoja tekoja on turha murehtia. Mutta jossain vaiheessahan sen valaistumisen on iskettävä. Että se, minkä jo oikeasti tietää, on ihan oikeasti totta. Että lempiherkussani suklaassa on ihan hirvittävästi minulle täysin turhaa energiaa. Että se on minulle ihan turhaa. Sikäli kokonaisen vuoden tekoihin ulottuva huono omatunto oli ihan tervetullut tunne. Ehkä pystyn jatkossa kieltämään itseltäni suklaankin paremmin.

Olin (minulle) aika pitkään syömättä suklaata, koska halusin katkaista sen herkkukierteen, eikä se ole sen jälkeen palannut jalustalleen. Onnistuin siis tavoitteessani. Ehkä tämä spontaani omatunnon pistos (mikään pistos se ollut, jäytävä tuska sydämessä, joka muuttui fyysiseksi pahaksi oloksi) oli jatkumoa sille. Tajuan erittäin hyvin, miksi raskauden jälkeen sain vain yhdeksän kiloa pois, ja miksi näistä yhdeksästä tuli neljä takaisin. Tiesin minä sen aiemminkin, mutta nyt tajuan. En ole surkutellut huonoa itsekuriani tai selkärangattomuuttani, olen tiennyt, että herkuista se kiikastaa, mutta nyt se on vihdoin kolahtanut perille asti. Tästä on hyvä jatkaa. Kyllä minä vielä ne kilot karistan!