Täällä taas

Täytyy muuten sanoa, että ei ole helppoa selviytyä uuden vauvan syntymästä, muutosta ja kaikesta siitä, mitä näiden yhdistämiseen liittyy. Mutta selviydytty on silti. Ei kukaan ole väittänyt, että se mahdotontakaan olisi. Näin pitkään silti meni, että pääsin sille tasolle, että on aikaa päivittää blogiakin. Viime aikoina on alkanut taas olla aikaa ihan vain rennostikin ottamiselle. Ristiäisiin asti sen sijaan menin tehtävästä toiseen stressaamalla. Pitää tehdä sitä, pitää tehdä tätä. Ja koko ajan taustalla murehtien painonkehityksen kehittymättömyyttä. Että miksi se paino ei sitten enää laskekaan, kun alku oli niinkin lupaava. Syyskuussa puolitoista kiloa, lokakuussa kilo. Mitä sitten olen tehnyt, jos en laihduttanut? Syyskuu meni muuttoon. Kokonaan. Uusien rutiinien luomiseen uudessa kodissa. Ristiäiset olivat lokakuun alussa, siihen asti siivosin, järjestelin, laittelin, aloitin joka päivän listaamalla, mitä kaikkea sen päivän aikana olisi saatava valmiiksi, että ne tehtävät eivät enää kuormittaisi seuraavaa päivää.

 

Mihin lokakuu meni? Se kului heittäen aktiivisia hyvästejä herkuille. Kun tarpeeksi monesta suusta synnytyksen jälkeen kuulin, etten enää ollutkaan diabeetikko, aukesivat herkkumaailmojen portit ja minä laukkasin sisään kieltäytyen miettimästä kahta kertaa, kannattaako se. Vieroittumiseen takaisin normaaliniukalle tasolle ottikin sitten tosi koville. Sillä tiellä olen edelleen, etsimässä tasapainoa tai mieluiten tietysti kieltäymystä. Miten helppoa onkaan kieltää herkut lapsiltaan, miten vaikeaa itseltään? Entäs kaikki nämä joulusuklaat? Minä pystyn olla ostamatta, mutta kotona olevia en pysty olemaan syömättä. Koska en pohjimmiltaan tahdo.

 

Kaikesta tästä huolimatta painoni on menossa koko ajan alaspäin, ja kohta alitan 70 kg:n maagisen rajankin. Tarvitsen vain vähän päättäväisyyttä. Ja pitempikestoista muistia, etten herkuttelisi liikaa. Huolimatta jäätävästä hiljaisuudesta haasteeni on edennyt mukavasti. Olen pudottanut 7,5 kg painoa, ja tavoitteeseen on enää kilo matkaa ja yhdeksän päivää aikaa. Tiedän, että lähdin liikkeelle kilojen karistus mielessäni, uutta pontta hakien, mutta en nähtävästi ole liian vanha koira oppimaan edelleen uutta. Tässä menee kauemmin kuin 120 päivää. Ei ne naiset siinä ohjelmassakaan valmiiksi tulleet viimeiseen haastepäivään mennessä, en minäkään. En olettanutkaan. Mutta en myöskään olettanut, että joutuisin miettimään tähän asti oppimaani, omaksumaani, muistuttamaan itseäni siitä, mitä tiedän, mitä osaan, ja ennen kaikkea myöntämään, että elämäntapamuutos on elämäntavan muutos, jossa paino on sittenkin vain sivuseikka.

 

En ole luovuttanut haasteessani, eihän tässä paljon ole enää jäljelläkään. Olen vain huomannut, että tästä eteenpäin jatkaminen onkin ihan jotain muuta kuin määräaikoja ja määräpainoja. Se on menemistä kohti Parempaa Elämää.