Kävin juoksemassa hobittilenkin (sinne ja takaisin), vauhtileikittelemässä. Leikki kaukana, raskain mielin, raskain askelin. Olen kuullut, että on olemassa ihmisiä, jotka ratkovat kaikki omansa ja muidenkin ongelmat urheillessaan, juostessa, pyöräillessä, hiihtäessä, mitä näitä nyt on. Minä kuulun siihen toiseen ryhmään (enkä tiedä, olenko ryhmässäni ainoa), joiden pää ei toimi, kun vauhti kasvaa. Ajatukset nollautuvat, ongelmat eivät purkaudu, korkeintaan saan päästeltyä pahimpia höyryjä pois, mutta luova ongelmanratkaisukyky loistaa poissaolollaan.
Juoksin ehkä puoli tuntia, ehkä vähän enemmän. Riittävän kovaa, ettei sen enempiä jaksanutkaan. Takaisin kävellessä teinkin pienen mutkan, en mennytkään suorinta tietä kotiin. Ensisijainen syy: kaksi pikkupoikaa oli pelaamassa jalkapalloa pihallaan, kun menin, enkä halunnut kävellä naamapunaisena ja puuskuttaen heidän ohi vain puoli tuntia myöhemmin. Toissijainen syy: penikkani valittivat ja ajattelin, että pidempi kävely saattaisi vaikuttaa niihin suosiollisesti.
(Minulla on kireät lihakset, kireyteen taipuvaiset, kuten entinen hierojani yritti kauniisti sanoa. Huomasin ensinnäkin, että takaisintulomatkalla polveni alkoi ikävästi vääntyä pois linjaltaan ja siksi hidastin ja hidastin ja keskityin ja keskityin askeltamaan mahdollisimman oikein, rullaavasti, olla varomatta liikaa saman jalan pottuvarvasta, joka myös on kipeä. Toiseksi huomasin jo loppuvaiheeseen päästyäni, että molempien jalkojen uloimmat varpaat puutuivat. Kaikkien keksimieni kauhuskenaarioiden jälkeen suihkussa venytellessä totesin, että sekin oli penikoiden syytä.)
Ei auttanut ongelmien pakoon juoksu tälläkään kertaa. Lähdin varmaan liian lujaa liikkeelle, jäivät varmaan jo pihapiiriin odottamaan milloin tulisin takaisin. Tiesivät, että palaisin samaa reittiä takaisin. Edes viimeinen mutka ei saanut niitä hämääntymään. Kotiovella odottivat.
Mutta juostu on. Edes se puoli tuntia. Ja joka kerta harmittaa enemmän ja enemmän huono kuntoni, saa oikein sisuuntumaan, että kyllä tämä on nyt vaan kerta kaikkiaan saatava toimimaan paremmin. En ole sellaista oikeasti huonoa lenkkiä vielä juossut, mutta näitä "itseni pilaamia" kylläkin. Siinä mielessä tällä kertaa, että maltilla olisin juossut enemmän, pidempään, kauemmin. Mutta eipä niitä ongelmia karkuun silläkään tekniikalla olisi päässyt, vai olisiko? Parempi puoli tuntia täyttä työtä kuin ei työtä ollenkaan. Näin se on ajateltava, ja alettava ratkoa oman elämän solmuja ihan perinteisin keinoin, osallistumalla omaan elämäänsä.
Muuten, ei auttanut niiden pikkupoikienkaan välttely. Tulivat vastaan raitilla, olivat varmaan kyllästyneet pelaamiseen. Eivät tämmöisestä vanhasta haahkasta välittäneet, tietenkään, eivät edes huomanneet. Kun ohittivat, kuulin sanovan: "Toivottavasti siellä ei ole ainakaan meidän luokan tyttöjä."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti