No mitäs tässä nyt sitten, jos vaikka illalla lenkille?

Torstaina meinasin tehdä nopeasti yhdet esityslistat valmiiksi ja heittää lenkkikamat päälle ja lähteä jakamaan ne lappuset ja siitä sitten lenkille. Suunnitelma vaihtui autoiluksi mustekasetin ostoon, samalla tuli käytyä vähän maitokaupassa ja piti sitä autoakin tankata, kun kerran se kotipihasta vielä nytkähti liikkeelle. Meillä on torstaisin tyttöjen saunavuoro ja sitä ennen on ollut mukava käydä vähän juoksentelemassa, mutta nyt en siis ehtinyt. En minä niitä esityslistojakaan ehtinyt jakaa, mutta ei ne pahasti myöhästyneet, perjantaiaamuna käytiin sitten ennen perhekerhoon menoa ne pudottelemassa postiluukuista.

Perjantaina piti käydä miehen kanssa kahdelleen salilla, mutta teini sanoi, että baana kutsuu, eikä siihen kutsuun sisältyneet pikkusisarukset. Yritin kyllä miehelle ehdottaa, että oltaisiin käyty vuorotellen, mutta mies ei suostunut samantien lähtemään (kun oli pyöräillyt kotiin ja kerennyt kahvikupin seisaaltaan juoda pikkupojan roikkuessa etusormessa kiinni. On se kumma, ettei salivuoro kelpaa...) No minäpä menin sitten itse ensin, vaikka tiesin, että mies sanoo sitten, ettei enää jaksa ja kerkee, kun minä sieltä takaisin tulen. Napakka ylävartalotreeni tuli tehtyä, vaikka itsevalitsemassani radiokanavassa olikin joku vika, että se soitti vähän hempeämpää musiikkia. Onhan se vähän eri vääntää rintalihaksia penkissä vaikkapa AC/DC:n Thunderstuckin tahtiin kuin tämänkertaisen Beatlesin Strawberryfields foreverin... Voitte kokeilla, jos ette usko. :)

Tänään piti käydä siskon kanssa järvenkiertolenkillä, mutta sisko ilmoitti aamulla tekevänsä oharit, koska oli yöllä valvonut enemmän kuin nukkunut. Eikös se lepo kuitenkin ole ihan tarpeellista ihmiselle, eikös me voida nyt kuitenkin siskolle oharit anteeksi antaa? Jos on univaikeuksia niin on univaikeuksia.

Mies lähti käyttämään veljeään puntinostoreissulla, kun se ei kuulemma viitsi kävellen lähteä sille retkelle. On sekin kyllä kumma. Eihän se ole kuin seittemisen kilometriä suuntaansa, jos eka kaupasta löytää, ja ei kai se nyt kovin isoa kotisettiä ole hankkimassa, säädettävät max. 20 kiloon asti...? Juu, joskus on autoilevasta veljestä hyötyä sielläkin suunnassa.

Minä en tämän päivän lenkkihaaveita ole vielä haudannut, vaikken jaksanutkaan lähteä lasten kanssa tehtyjen aamu-ulkoilun ja kauppakeskusseikkailun päälle samantien juoksentelemaan. Toivottavasti ei poijjaat ihan yötä myöten niitä puntteja kulje ostamassa, niin pääsen toteuttamaan itseäni ihan ihmisten aikaan lenkkipolulle. Tänään ei teiniä baana kutsunut vaan kirkko. Rippikoululainen istuu lähiopetuksessa melkein koko parhaan päivän. Siitäs sai, kun ei eilen ehtinyt pikkusia vahtimaan, tänään ei ehdikään sitten muuta kuin rippikoulua.

Vaakalukemista pitäisi varmaan myös sanoa näin lauantain kunniaksi jotain, mutta tänä aamuna oli sellainen paniikkiherätys (ei niillä oikeasti mitään sohvalta tippumista kummempaa hätää ollut, mutta ei siihen itkuun ollut oikein rentoa herätä) että en muistanut koko vaakaa ennen kuin avasin tämän bloggerin äsken. Nyt on turha mennä enää mittailemaan. Huomenna sitten. After all, tomorrow is another day! :)

Lähden makaamaan riippumattoon ja syömään muurinpohjalettuja 24/7

Heippa rakkaat kansalaiset!

Se olis sitten kotiäidin lomaviikon aika. Sen sijaan, että pelkäisin niitä lettuja jo etukäteen, olen päättänyt kohdata pelkoni rohkeasti ja pakata lenkkareiden lisäksi myös kahvakuulan mukaan reissuun. Koska minulla on kolme lasta, olen luultavasti vasta neljäntenä siinä riippumattojonossa, samoin lettujonossa, joten onhan minulla oltava jotain puuhaa jonottaessani, sitten kun kaikki talven avut ja seurat on luettu.

Tämä viikko on ollut erittäin aktiivinen noin niin kuin liikunnan suhteen. (Unohdetaan nyt se siivouspäivä, kyllä miehellä on aikaa siivota töiden jälkeen ensi viikon aikana, kun ei tarvitse lapsia hoitaa...) Olen vetänyt sellaisen teholiikuntaviikon. Teho minulle, mieto jollekin TM:lle :) Mutta on ollut kivaa oikein odottaa, että mitäs tänä päivänä sitten. Tein itselleni viikon liikuntaohjelman ja se sisälsi parin juoksulenkin lisäksi kaikenlaista kotijumppaa ja kahvakuulan heiluttelua. Ei mitään ihmeitä, mutta sellaista, mitä kotona voi ilman aikatauluja tehdä, kun lapset nukkuu tai leikkii keskenään. Perjantaina jumppailua pakoillessani ajattelin, että ehkä on ollut vähän turhan kova rykäisy näin alkuun, mutta toisaalta en ihan samalla lailla aikonutkaan jatkaa ja joka tapauksessa ensi viikko katkaisee tämänkin putken erilaisuudellaan.

Hiilarit mielessä, lenkkarit jalassa, kahvakuula kädessä, psyykemittari mukana, ja lomafiilistä kehiin. Tsempatkaa mua! :D :D Tästä se lähtee!

Ah autuutta!

Lähdin eilen taas lenkille. Ensimmäiselle juoksukouluohjelman mukaiselle lenkille. Viisi minuuttia juoksua, kaksi minuuttia palauttelua välissä. Etsin sopivaa paitaa, sovitin ainakin kolmea ja palasin siihen ensimmäiseen vaihtoehtoon, jopa meikkasin! Ihan niin kuin olisin treffeille menossa. Viivyttelin, koska minua pelotti. Pelkäsin sitä, etten pysty juoksemaan viittä minuuttia pitäen sykkeeni koko ajan alle 150. Se oli minun ensisijainen tavoitteeni.

Yllättäen vaikeinta lenkillä olikin kymmenen minuutin alkulämmittely kävellen. Kymmenen! Kuka jaksaa odottaa kymmenen minuuttia, että pääsee jo juoksemaan?? Ihan käsittämätöntä, kuka näitä ohjeita oikein laatii? 

No se sykkeen alhaalla pitäminen onnistui oikeasti ihan hienosti. Ja nopeammalla temmolla kuin olin kuvitellut, hitaasti tosin kaikilla mittapuilla, mutta sehän me jo tiedettiin. Olin ihan äärettömän onnellinen! Minä osaan sittenkin, tästä saattaa sittenkin tulla jotain! 149 oli se minun tavoitteeni, sykemittari antoi rajoiksi 120-150. No keskisyke oli 124 koska kävelyä tuli aika paljon, varsinkin kun ohitin risteyksen, josta minun olisi pitänyt kääntyä. Olen näillä kulmilla kävellyt vaunuilla ja ilman, hölkännyt ja juossut noin kaksitoista vuotta, että tämä ei nyt varsinainen eksyminen ollut, ajatusvirhe ennemminkin. 

Oli tarkoitus juosta ohjelman mukaisesti neljä viiden minuutin pätkää mutta tämän ylimääräisen mutkan takia juoksin vielä viidennenkin pätkän, palauttelua välissä oli viitisen minuuttia kun huomasin, etten ole ikinä kotona, jos en yhtään nopeuta tahtia. Ja viimeisellä pätkällä tuntui, että sekä minä että jalkani ovat vihdoinkin saaneet juonen päästä kiinni. Että alkoi helpottaa.

Seuraavaksi pakollinen valitusosuus. Ne, jotka ovat kyllästyneet ainaiseen valittamiseeni, voivat hypätä seuraavan yli. 

(Minulla on erittäin kireät penikat, ovat aina aikuisiällä olleet, ja ne oireilevat oikeastaan vain juoksussa. Heti ensimmäiset hitaat, lyhyet askeleet tuntuivat erittäin pahalta ja tiesin, ettei juoksunautinnosta oikein voisi puhua tämän lenkin yhteydessä. Vielä pahempaa oli kuitenkin kävelyyn siirtyminen, se viiltävä kipu on ihan sietämätöntä, pahempaa kuin synnytys (koska siihen on lääkkeet)! Jalat tottuivat oikeastaan vasta viimeisellä, ylimääräisellä juoksuosuudella ja kotona suihkussa annoin niille vähän kylmä-kuumahoitoa, mikä rentoutti ihanasti. Soitin myös hätäpuhelun hierojalle, että nämä on kuule runtattava nyt auki niin, että ei tarvii olla kohta uudelleen hierottavana. Olen kerran yhdellä hyvällä urheiluhierojalla ne aukihierottanut ja olen vakavasti harkinnut käväiseväni hänen vastaanotollaan uudelleen, koska sen edellisen kerran jälkeen pystyin jatkamaan tuskatonta juoksua ja se on kuitenkin aika paljon kivempaa kuin sellainen viiltävä tuska.)

Juoksin siis viisi viiden minuutin pätkää, vaikka tarkoitus oli vain neljä. Kotona vilkaisin sitä juoksuohjelmaa ja totesin, että olisi pitänyt vain kaksi. Oh well. Tuskasta huolimatta hyvin kulki. Minä osaan. Mikä onni, mikä autuus! Tätä jatketaan!

Hyviä treenejä teidänkin viikkoon!

Muahhahhahhaa... :) Jatkoa edelliseen!

Vitsit, etten voi olla nauramatta noille jättiläismansikoille. Tässä sitä nyt nähdään tämä minun tietokoneosaamiseni. Kuvaa liittäessä kävi sellainen juttu, että kaikki kirjoittamani teksti hävisi kokonaan, enkä saanut sitä palautettua itselleni, mutta esikatselun se näytti ja noi valtavat mansikat! Ei voi olla totta että onkin niin huono korjaamaan tekemisiään mutta kun peruakaan ei voinut niin näillä mennään!

Sitä mun piti sanoa vielä, että aloitan nyt sen juoksukoulun, jonka ideana hylkäsin tuossa keväämmällä. Nyt on otollinen aika. Ja laitoin Elixian jäsenyyden kesätauolle ja aion irtisanoa sen kunhan tässä kerkiän. Opettelen juoksemaan niin hitaasti, että saan pidettyä sykkeeni alle 150, vaikka se tarkoittaisi paikallaan juoksemista. Minun kunto lähtee nyt nousuun, ja rehellisyyden nimissä täytyy myöntää, ettei sillä muutenkaan kuin yksi suunta olisi ollut.

Nyt harjoittelen vielä kertaalleen kuvan liittämistä, ja jos tähän tulee jättimäisiä hedelmiä keskelle tekstiriviä, lupaan ilmoittautua heti syksyllä kansalaisopiston tietokoneajokorttikurssille! :)