perjantai 30. marraskuuta 2012

Pelon maantiede

Kyllä illat sitten ovatkin pimeitä! Kävin eilen lenkillä kuudesta seitsemään, ja kun ei ihan pääkaupunkiseudulla asuta, ei olla saatu myrskytuulen mukana juurikaan lunta. Pimeää on, ja kun katuvalot tietä valaisevat, viereiset metsät ovat vieläkin pimeämpiä.

Asutaan sen verran reunalla, että minun ei tarvitse ihan kerrostalojen välissä lenkkeillä, vaikken metsään ja pururadalle menisikään. Yleensä menen jonkin sortin teollisuusalueen läpi, alueella on paljon pakettiautofirmoja eikä iltaisin siellä juuri liikettä ole. Autoja ajelee ohi jonkin verran, mutta edes koiran ulkoiluttajia siellä ei kohtaa. Kuuntelen musiikkia mennessäni, keskityn vain juoksuun, ja eilen ajattelin, etten varmaan edes huomaisi, jos joku murhaaja-raiskaaja-psykopaatti seisoskelisi pusikoissa vaaniskelemassa.

Tämän umpipimeyden takia olen pidentänyt lenkkiäni (joo ja sen takia, että jaksan) niin, etten enää oikaise kevyenliikenteenväylätöntä tietä kotiin vaan kierrän autotonta kevyenliikenteen reittiä vähän pidemmältä. Se olisi suojaisa paikka jos jonkinlaisille itsensäpaljastelijoillekin vaania uhrejaan. Paitsi, että siellä ei todellakaan potentiaalista uhriliikennettä ole, joten taitaisi silläkin paljastelijalla munat jäätyä ennen kuin niitä pääsisi vilauttelemaan.

En ole koskaan ajatellut hiljaisen, aution teollisuusalueen olevan millään muotoa pelottava paikka liikkua. Hämärtyvä pururata sen sijaan on jotenkin karmiva. En pelkää sielläkään mitään metsän eläimiä, mutta ehkä osaan kuvitella pururadalle enemmän niitä hiippareitakin, kunnon lenkkeilijöiden joukkoon. En ole koskaan kohdannut uhkaavaa tilannetta maastossa. (Tässä välissä koputan puuta.) Mutta minulla on kyllä mielikuvitusta siihenkin; nimesin ensimmäisiä kertoja lähipurkkarille tutustuessani eri mutkat ja käännökset eri eläimien mukaan. Yhdessä rinteessä olisi otollista kohdata karhuja, seuraava seutu on selvästi hiisimetsää, erään kaarteen takana häämöttävät kallioseinämät on susien reviiriä. Sitten tullaankin valaistulle alueelle, joka on leveämpi, puruisampi, valoisampi ja kuljetumpi. Eikä ollenkaan pelottava. Ehkä luetellessani mielessäni vaarallisia metsän eläimiä (kuten hiisi) luettelin mielestäni pois mahdollisuuden kohdata uhkaavia ihmisiä. Ei siellä raiskaajia tarvitse pelätä, siellä on vain susia ja karhuja.

En nyt pimeänä marras-joulukuunakaan ajatellut ruveta pelkäämään lenkillä käydessä. Eilinen lenkki oli sitä paitsi aivan loistava, vaikka sykkeet oli jo lenkkareita jalkaan vetäessä korkealla ja naama meinasi jäätyä vastaviimassa. Kotiin päästyä pääsin saunaan lämmittelemään joten illan makasin ihanan rentoutuneena ja lipitin vettä isosta tuopista.

Mites teillä? Vaihtuuko lenkki sisäliikuntaan, kun iltaisin on pimeää kuin mörön takapuolessa?

3 kommenttia:

  1. Mulla aikanaan esikoisen syntymän jälkeen rupesin jostain syystä pelkäämään lenkkejä pimeällä. Kai siinä joku äidinvaisto tuli ja käski olemaan varovainen. Ja vaikka oma asuinalueelle on rauhallinen, aika lähellä on hurja alue jossa on raiskattu jopa keskel päivää. Usein pelkään jopa miehen puolesta jos hän lähtee illalla juoksemaan. Eli mä ajan kiltisti autolla salille iltaisin.

    VastaaPoista
  2. Yksin ihan pimeässä juoksu ei houkuta, eikä mun kohdalla totisesti auta myöskään nimetä paikkoja eläinten mukaan (niin kuin hyvin tiedät). Mutta tueksi riittää yksi pimeän pelkoinen lenkkikaveri tai oravan kokoinen terrieri - eikä tunnu pimeä missään.

    Meilläpäin näkee jo tosi usein varsinkin myöhään illalla ja aikaisin aamulla citykettuja ja ovat muuten uskomattoman söpöjä! Että susia odotellessa...

    ps. Et viittis linkittää kuvaa siitä hiisistä/hiisestä/hiidestä niin osais pelätä sopivalla volyymillä.

    VastaaPoista
  3. Ei vaihdu ei. Minulla ei olisi mitään mahdollisuuksia liikuntaan, jos pitäisi pimeässä pelätä. Täällä periferiassa ei minkäänlaisia katuvaloja ole, mutta eipä toisaalta ihmisiäkään *koputtaa puuta*. Kaikessa rauhassa siis saa juosta. Ja toisaalta, musiikki estää kuulevasta epämääräisiä pelottavia ääniä.

    VastaaPoista