Mallisyömistä ja syömismallia

Mun nyt tekee mieli nostaa yksi pikkuasia ylös, kun kirjoittelin viime vuoden puolella lihavista vanhemmista ja lapsista, ja aiheesta jäi sanottavaa vielä vaikka kuinka paljon, ja jää edelleenkin. Perjantaina perhekerhossa lapseni leikki ruokaleikkejä toisessa huoneessa ja kantoi sitten minulle annoksia syötäväksi. Minä maistelin ja kehuin kaikki appelsiinit ja kurkut ja paprikat ja mitä niitä nyt vuorollaan oli, aika monta annosta ehti tulla maisteltavaksi.

kuva täältä

Vieressäni istui toinen äiti, kohtuullisen isokokoinen eikä kovin hyväkuntoisen näköinen. Hän katseli lapseni tuomia annoksia ja kommentoi (onneksi ei lasten kuullen): "Aika kasvispitoista..." Ja nimen omaan sellaisella epäilevällä, ei-niin-hyvää tarkoittavalla äänensävyllä. Seuraava annos sattuikin sitten kaikkien niiden vihanneslautasten jälkeen olemaan sämpylä ja kanankoipi, ja tämä äiti kommentoi nyt: "No nyt alkaa näyttää jo paremmalta."

Itse olin sitä mieltä, että kasvislautaset olivat loistavia ja toivoisin, että kotioloissa voisin syödä oikeita vihanneksia yhtä paljon kuin nyt maistelin näitä muoviversioita todellisuudesta. Sämpyläköntti, muovisena tai aitona, ei houkuttele yhtään niin paljon, paljaaltaan, pelkän kanankoiven kanssa. Olen iloinen siitä, että vihannekset kuuluvat normaalina osana myös lapseni ruokaleikkeihin, koska monipuolisesta kasvisvalikoimasta saa paremmin kaikki tarvittavat suoja-aineet kuin pelkästä sämpylästä ja kanankoivesta. Ehkä ne parsat ja kukkakaalit maistuvat paremmin myös omalta lautaselta, kun niihin on jo muovisinakin tutustunut. Jokainen voi tietysti miettiä itse, millaista mallia hyvästä ruokailusta lapselleen haluaa antaa, ja kyllä se ihan niistä leikeistä asti lähtee, ei pelkältä omalta ruokalautaselta.

Hullun akan pilateksesta, päivää!

Joululoman jälkeen on ollut pari sellaista rennompaa, ikään kuin huomaamattoman raskasta pilatesta. Sellaista, että jaksaa hyvin ja silti tietää työskennelleensä. Tänään jätettiin löysät ulko-ovelle ja puuhailtiin melkein kaikki pallon päältä. Myös venyttelyt.

Muutamia hauskoja (??) tilanteita: pallo nilkkojen väliin ja jalat suorina, lattialla selinmakuulla, ensin noustiin istumaan, sitten takaisin makuulleen, sitten nostettiin jalat kohti kattoa, sitten tehtiin lantionnostoa. Pallon olisi kuulemma voinut pitää koko liikesarjan ajan nilkkojen välissä. Minä tiputin sen naamalleni lantionnostossa. Ei se ihan pehmeä ollut. Enkä ollut ainut joka nauroi.

Tai se, kun maattiin selällään lattialla, pallo ristiluun alla, jalat kohti kattoa (enkä nyt muista mitä niillä jaloilla tehtiin) ja ohjaaja (hullu akka) kysyy, että voisiko nostaa kädet myös ylös? Muut nostavat, minä pyöritän päätäni, ohjaaja sanoo ei. Mutta voisi kuulemma koittaa haastaa itseään. Minä nostan kädet ja ohjaaja kysyy, voisiko hartiat pitää kuitenkin rentoina? Minä pyöritän taas päätäni, ohjaaja kuittaa taas ei. Ei nyt sentään liioitella siinä itsensä haastamisessa.

Tai kun oltiin jo työskennelty (pallon päällä) tunti ja vartti, niin ohjaaja käskee meidät etunojaan. Että siinä voitte sitten ihan rauhassa olla. Siinä kohtaa meinasi tulla se spontaani "Hullu akka!" -huuto. Hullu akka! Tää on etunoja, ei mikään lepoasento, tässä ei olla ihan rauhassa vaan!

Sen verran rankkaa työskentely oli siihen mennessä ollut, että kun etunojassa suorin käsin oltiin, ja ohjaaja kehoitti laittamaan kyynärpäät maahan, en voinut heti totella, kun aivot eivät enää meinanneet jaksaa kertoa, missä helvetissä ihmiskehossa on kyynärpäät. Että nää toiset on kyllä polvet, mutta jos mä kuitenkin laittaisin ne mieluummin maahan? Mietitään niitä kyynärpäitä sitten myöhemmin? Ja jokainen kuulemma nyt muutaman sekunnin jaksaa polvia pitää vielä ylhäällä. No ei kai siinä, jos kerta jaksaa, niin pidetään sitten.

Siitä ihana tuo sunnuntai-iltainen rääkkipilates on, että se hienosti päättää viikonlopun ja valmistaa uuteen liikuntaviikkoon. En vaihtaisi sitä edes sataan jänikseen, niin se vaan on. Sen verran tärisytti vasenta jalkaa kytkintä polkiessa kotimatkalla, että ehkä en huomenna teekään jalkatreeniä salilla. Saattaa olla, että otan opikseni viime viikosta. Salia en raski väliin jättää, mutta on kai siellä muutakin tekemistä kuin kyykyt.

No kävi se juoksemassa eilen

Ja oli sillä kamerakin mukana, kun olisi ollut kiva ottaa muutama pimenneen illan (kuudelta) tunnelmakuva lumisateessa (viimassa ja tuiskussa) mutta kamerasta loppui akku heti alkuunsa (toista kuvaa ottaessa) ja nyt se on nukkumassa miehen kanssa makkarissa, niin en viitsi mennä kolistelemaan, että saisin sen laturiin ja katsottua, olisko niistä puolestatoista kuvasta mitään iloa. Jotenkin tulee mieleen Marilyn Monroe elokuvassa Piukat paikat: "The story of my life, I always get the fuzzy end of the lollipop." Minä ja kamera emme vain oikein pärjää keskenämme.

Vaaka näytti nollatulosta, no eipähän plussannut, sykemittarikin näytti monta minuuttia nollaa lenkin alussa. Ilmeisesti heräsin kunnolla eloon vasta alkulämmittelyn jälkeen?

Tälle talvelle ei vielä sellaista oikeasti liukasta juoksukeliä ole osunutkaan. Luulen, että osansa tekee se, että käytän ei-niin-ruuhkaisia reittejä, joissa lumi ei ehdi kauttaaltaan tamppautua kovaksi ennen uutta aurausta. Nyt sateli jotain taivaalta koko lenkin ajan, niin, että kotiinpalatessa en enää tiellä omia menoaskeliani nähnyt. Mukavasti pehmentää alustaa tuommoinen puuterilumi, mitenhän sitten kevään tullen asfaltilla pärjäänkään?

Juoksin samaa vanhaa lenkkiäni, tällä kertaa vähän ripeämmin. Ensimmäisen kerran heitin kävelyksi kääntyessäni vastatuuleen, kun viima iski jotenkin yllättäen päin niin, että naama kastui pöllyävästä lumesta ja henki meinasi salpaantua. Risteyksestä alkoi alamäki, joten päästyäni vähän alemmas tuuli ei enää minuun niin päässytkään, eikä sen jälkeen haitannut juoksemista. Kävelin pari sykkeentasoittamispätkää myöhemminkin, irtolumesta tuli kuitenkin juoksuunkin sen verran lisävastusta.

Ainoassa isossa ylämäessäni huomasin ilokseni, että syke ei nouse enää ihan niin korkealle kuin ennen. Toki korkealle vielä mutta enköhän minä itseni kuntoon saa. Välillä vain tuntuu, että mitään kehitystä ei voi tapahtua, kun en loppujen lopuksi kovin usein lenkille ehdi. Tulee näitä musteenostoreissuja ja vatsatauteja ja mitä näitä nyt on. Viikon ainoasta rataslenkistä yritän pitää kiinni, koska se on pitkä pääntuuletuslenkki, mutta tietenkin kävellen. Viimeksi otin taas sykemittarin mukaan ja lukemat ovat huomattavasti parempia kuin viime talvena. Kolmen tunnin (3 h 18 min) mitatusta ajasta (tähän sisältyi kerhoon vienti ja haku) vain 15 minuuttia oli 120-150 sykealueella, eli juurikin ne ylämäet, mitä lenkin varrella on. Keskisyke taisi olla 118, eli ei kuitenkaan ihan ostoskeskusvauhtia menty. Tiekin oli aika ideaalikunnossa, ei ihan juuri aurattu, mutta ei mitenkään hankala lastenrattaille.

Olen mittauttanut kuntoani polkupyöräergometritestillä muutamia kertoja tässä vuosien varrella, joten ajattelin sellaiseen hankkiutua tässä kevään mittaan uudemman kerran, kunhan löydän sopivan palveluntarjoajan (eli sellaisen, joka ei vaadi kuntokeskusjäsenyyttä). Nykyinen lenkkini on noin kuusi kilometriä (tai 6,5) juoksua ja minun pitäisi kokeilla pitempää. En vain ole vielä uskaltanut. Kyllä se kymppikin varmaan menisi, mutta en ole vielä uskaltanut kokeilla. Pitäisi varmaan siskon tulla minua taas juoksuttamaan? (Vink vink)

PS. Koska mieheni on kaksonen, ei kaksosille riittänyt, että vain toinen veli sai puntit. Nyt meilläkin on kahteenkymmeneen kiloon asti säädettävät käsipainot...

No mitäs tässä nyt sitten, jos vaikka illalla lenkille?

Torstaina meinasin tehdä nopeasti yhdet esityslistat valmiiksi ja heittää lenkkikamat päälle ja lähteä jakamaan ne lappuset ja siitä sitten lenkille. Suunnitelma vaihtui autoiluksi mustekasetin ostoon, samalla tuli käytyä vähän maitokaupassa ja piti sitä autoakin tankata, kun kerran se kotipihasta vielä nytkähti liikkeelle. Meillä on torstaisin tyttöjen saunavuoro ja sitä ennen on ollut mukava käydä vähän juoksentelemassa, mutta nyt en siis ehtinyt. En minä niitä esityslistojakaan ehtinyt jakaa, mutta ei ne pahasti myöhästyneet, perjantaiaamuna käytiin sitten ennen perhekerhoon menoa ne pudottelemassa postiluukuista.

Perjantaina piti käydä miehen kanssa kahdelleen salilla, mutta teini sanoi, että baana kutsuu, eikä siihen kutsuun sisältyneet pikkusisarukset. Yritin kyllä miehelle ehdottaa, että oltaisiin käyty vuorotellen, mutta mies ei suostunut samantien lähtemään (kun oli pyöräillyt kotiin ja kerennyt kahvikupin seisaaltaan juoda pikkupojan roikkuessa etusormessa kiinni. On se kumma, ettei salivuoro kelpaa...) No minäpä menin sitten itse ensin, vaikka tiesin, että mies sanoo sitten, ettei enää jaksa ja kerkee, kun minä sieltä takaisin tulen. Napakka ylävartalotreeni tuli tehtyä, vaikka itsevalitsemassani radiokanavassa olikin joku vika, että se soitti vähän hempeämpää musiikkia. Onhan se vähän eri vääntää rintalihaksia penkissä vaikkapa AC/DC:n Thunderstuckin tahtiin kuin tämänkertaisen Beatlesin Strawberryfields foreverin... Voitte kokeilla, jos ette usko. :)

Tänään piti käydä siskon kanssa järvenkiertolenkillä, mutta sisko ilmoitti aamulla tekevänsä oharit, koska oli yöllä valvonut enemmän kuin nukkunut. Eikös se lepo kuitenkin ole ihan tarpeellista ihmiselle, eikös me voida nyt kuitenkin siskolle oharit anteeksi antaa? Jos on univaikeuksia niin on univaikeuksia.

Mies lähti käyttämään veljeään puntinostoreissulla, kun se ei kuulemma viitsi kävellen lähteä sille retkelle. On sekin kyllä kumma. Eihän se ole kuin seittemisen kilometriä suuntaansa, jos eka kaupasta löytää, ja ei kai se nyt kovin isoa kotisettiä ole hankkimassa, säädettävät max. 20 kiloon asti...? Juu, joskus on autoilevasta veljestä hyötyä sielläkin suunnassa.

Minä en tämän päivän lenkkihaaveita ole vielä haudannut, vaikken jaksanutkaan lähteä lasten kanssa tehtyjen aamu-ulkoilun ja kauppakeskusseikkailun päälle samantien juoksentelemaan. Toivottavasti ei poijjaat ihan yötä myöten niitä puntteja kulje ostamassa, niin pääsen toteuttamaan itseäni ihan ihmisten aikaan lenkkipolulle. Tänään ei teiniä baana kutsunut vaan kirkko. Rippikoululainen istuu lähiopetuksessa melkein koko parhaan päivän. Siitäs sai, kun ei eilen ehtinyt pikkusia vahtimaan, tänään ei ehdikään sitten muuta kuin rippikoulua.

Vaakalukemista pitäisi varmaan myös sanoa näin lauantain kunniaksi jotain, mutta tänä aamuna oli sellainen paniikkiherätys (ei niillä oikeasti mitään sohvalta tippumista kummempaa hätää ollut, mutta ei siihen itkuun ollut oikein rentoa herätä) että en muistanut koko vaakaa ennen kuin avasin tämän bloggerin äsken. Nyt on turha mennä enää mittailemaan. Huomenna sitten. After all, tomorrow is another day! :)

Ylläpitävä ruokavalio

Tässä ei ole nyt sitten luvassa mitään ydinfysiikkaa ja rakettitiedettä. Tässä on kyse siitä, miten minä en laihdu, vaikka kuin syön terveellisesti.

Täyttelin kiloklubiin ruokailujani siihen asti, kun netti toimi, reilun viikon ainakin.

KasviksetEnergiaHerkutKuidut

Normiruokaa, ei herkkupäivänä

Taisin viime vuoden puolella sanoa, että luullakseni syön ihan hyvin, ja totesin, että näin onkin. Normiruoalla ilman hifistelyjä jään helposti 1600-1700 kcal tietämille, eikä ole nälkä eikä hankala. Suositus on 1900-2000 kcal tietämillä. Kun syön kasvikseni, saan riittävästi kaikkia aineksia, kuitujakaan ei tarvitse leseiden tai vastaavien kanssa lisätä. Saan riittävästi proteiinia ilman raejuustoa aamupuurossa (olen kokeillut sitäkin, kyllä sekin menisi), rasvatkin ovat pääasiassa pehmeitä, kiloklubille sopivia rasvoja.

Mielenkiintoista sinänsä (vai onko?) että viime käyttökertaan verrattuna kiloklubikin on muuttunut suosituksissaan. Ennen vanhaan hiilareistakin annettiin suositusrajat, nyt ainoastaan rasvasta ja proteiinista, ja rasvan suositellun määrän yläraja on noussut, onko se peräti 65 % kokonaisenergian saannista? Minusta aika kamala määrä. Joka tapauksessa kiloklubi on selkeästi karppausystävällisempi. Populismin ehdoilla on suuren yleisön laihdutuspalvelunkin toimittava...

No mutta mikä tekee minun terveellisestä ja monipuolisesta ruokavaliostani ylläpitävän laihduttavan sijaan? Fazerin sinisessä suklaalevyssä on noin 1000 kcal. Jos syön joka päivä terveellistä ja hyvää ruokaa 1700 kcal, yhden levyn tasapainottava (=ei-laihduttava) vaikutus kestää yli kolme päivää. Jos syön kaksi levyä viikossa, viikon kokonaisenergiansaanti ei käytännössä ehdi miinuksen puolelle yhtenäkään päivänä. Liikunnan avulla saan välillä tikistettyä kilon tai puoli pois, mutta sitten taas on aika herkutella. Joo, muistutan nyt, etten oikeasti luvannut mitään rakettitiedettä, ihan peruskoulun matikkaa vain.

KasviksetEnergiaHerkutKuidut

Miehen syntymäpäivänä, vohveli, muffini, punaviiniä ja juustoa, sen normiruoan päälle.

Minulla ei kertakaikkiaan ole varaa tähän "kohtuulliseen" ja "eihän me edes paljon herkutella" ruokavalioon. Tämän vuoden puolella tekemäni laihdutustulos on paitsi joulun ja uuden vuoden hiilaripöhökilojen pudottamista, myös määrätietoisempaa kieltäytymistä herkuista. Ja nyt aion olla entistä määrätietoisempi.

Syön melko hiilaritietoisesti, ja olen huomannut, että himo mihin tahansa herkutteluun syntyy yleensä siitä, että annan pirulle pikkusormen. En käytä juurikaan perunaa, pastaa tai riisiä, mutta ruisleivästä en ole luopunut kokonaan. En myöskään välttele mitään hedelmiä tai marjoja niiden sisältämien hiilareiden takia. Mutta jos satun saamaan kahvipöydässä yhden suklaakeksin tai palan pullaa, alan myöhemmin miettiä, mitä hyvää meillä mahtaisi olla, ja olisiko tänään asiaa kauppaan, josta voisi samalla ostaa vaikka suklaata vai olisiko karkki parempi... Onnekseni olen niin laiska, etten jaksa pelkän suklaan takia kauppaan lähteä, mutta onnekseni olen myös niin hyvä suostuttelija, että joskus olen mieheni lähettänyt kauppaan pelkän suklaan takia. Siinä entisessä herkuttelijan elämässä, jonka kiloja tässä nyt pudottelen.

Herkkupäivä kerran viikossa on varmasti ihan hyvä idea, mutta minun tapauksessani se tarkoittaisi tarkempaa ruokailua viikon mittaan. Että oikeasti alkaisin mittaamaan, paljonko sitä kastiketta tai ruokaöljyä tai täysjyväriisiä tuli hulautettua pannulle tai lautaselle. Enkä minä ole sellaiseen valmis, minulla kun ei ole mitään pilkuntarkkaa PT:n laatimaa treenidieettiä, vaan pyrkimys vain normaaliin hyvään ruokailutapaan. Tunneperäisesti en pysty herkkujen vähentämistä lähestymään, mutta tämä järkiperäinen tapa näyttäisi toimivan paremmin.

Kirjoitustauosta huolimatta ei taukoa elämässä :)

Saattais luulla, että modeemin virtajohdon töpseliosa kestäisi yhtäkkisen kolmentoista kilon rasituksen ylhäältä päin, mutta ei se kestä. Jos kolmevuotiaanne seisoo töpseleiden päällä, käskekää hänet sieltä pois, rivakasti.

Saattais luulla, että noita piuhoja nyt myydään jokaisessa kodinkonehallissa, mutta ei niitä myydä. Ainakin jos on sattunut hankkimaan kotiinsa viihdepaketin. Ei niitä johtoja saa edes kyseisen firman omasta putiikista, asiakaspalvelusta oli tilattava. Ja sitten odotettava, että he viitsivät sen postiin pistää. Saattais luulla, että viitsisivät melkolailla pian, mutta ei ne viitsineet. Vaikka keskiviikkona soitettiin, viikonlopun yli pitivät johdon itsellään.

Elo on kyllä aika tylsää ilman nettiä. Kun on leikit leikitty, ruoat laitettu, siivottu minkä jaksettu (eli ei paljon) ja telkkaristakaan ei tule kovin kummoista. Onneks on tuo liikunta. Kertaakaan ei tarvinnut nettipimennon aikana kahvakuulaan turvautua, mutta samalla suunnitelmalla elämä meni eteen päin, vaikkei siitä tänne(kään) päässyt raportoimaan.

Sunnuntaina pilateksessa rääkättiin pakaraa ja (taka)reittä, maanantaina kävin salilla tekemässä jalkatreenin, eilen kävin kolmen tunnin rataslenkillä, kun kerrankin oli aikaa. Nyt istun sohvalla kauratyynyn päällä ja toivon, että kipu muuttuu lihakseksi mahdollisimman pian. :) Että semmosella suunnitelmallisuudella tosiaan...

Taipuiskohan sitä huomenna juoksemaan? Saattais luulla, että ei, mutta ei kai lepopäivän kovin monta vuorokautta tarvitse jatkua?

Ai niin, paino, se on tullut taas puoli kiloa alaspäin, 25 % suoritettu. :)

20 % tavoitteesta

Hyvää päivää, tervetuloa uudet ja vanhat lukijat <3

Tänään olen saavuttanut kahdenkymmenen prosentin etapin kymppikiloni pudottamisessa. Tänään vaaka kertoi viime lauantain tuloksesta lähteneen 2,1 kg. Tänään on melkein hoikka olo.

Pilates palasi joululomalta. Keholla olikin jo ikävä sitä. Saattaa olla, että huomenna on pakara kipeä, ihme kidutusta. Saattaa olla, että syvällä syvällä vatsalihaksissakin on aamulla jotain tuntemuksia.

Lenkille en eilen ehtinyt oman jaksamiseni aikaan, mutta tuleehan noita tilaisuuksia. Tänään käytiin pulkkamäessä ja muutenkin ulkoilemassa lasten kanssa puolisentoista tuntia. Ehti siinäkin raitista ilmaa saada, vaikka tempo vähän eri olikin.

Nyt alan katsoa Jurassic Park III:sta ja syön pari belgialaista suklaapalleroa.

Puhtia uuteen viikkoon kaikille! :)