Jos pienenä "oli pakko" olla samanlainen, kyllähän siitä vahva tapa tulee. "Minä halusin tuplan, tässä sinulle sinun tuplasi." Ymmärrättekö? Viimeisimpänä hankintana pojat kävivät ostamassa toiselle veljelle punttisarjan, ja samalla myös toiselle, koska onhan se hyvä, että molemmilla on. Tarvitsi tai ei. Mutta kunhan on samanlainen, vaikkei käytäkään. Veli osti itselleen PS3:n ensin, meillä oli xbox360, koska me tytöt tykätään siitä enemmän. Meidän xbox meni rikki; veli osti meille PS3:n, koska pitäähän kaksosella pelikone olla. Tytöt jäi ilman xboxia, mutta onpahan kaksosilla sentään samat, voi kätevästi myös ostaa toiselle jonkun pelin lahjaksi ja saada sen sitten pitkäaikaislainaan ilman palautusvelvollisuutta...
Palatakseni takaisin Maijun aiheeseen parisuhde elämäntaparemontissa minä en oikein jaksa uskoa, että mieheni sinnikkäällä herkkujen tarjoamisella olisi tekemistä sabotoinnin kanssa, vaan sillä vanhalla tavalla, että kun mullakin on niin sullakin on oltava, muuten sulle tulee paha mieli. Alkuaikoina oli hirveän vaikeaa välillä, kun piti puolittaa munkit ja makaronilaatikot ja viimeiset kääretorttupalaset. "Jouduin" syömään ylimääräistä ihan sen takia, että mies ei suostunut santsaamaan ilman minua, vaikka mieli teki tai nälkä oli. Tästä tavasta rimpuilin ensin irti. Meillä on aina ollut erilainen ruokailurytmi, mies on sitä tyyppiä, joka syö mieluummin kerran päivässä kunnolla, minulle maistuu ruoka myös päivän mittaan. Mies ei syö aamupalaa, jos en hänelle erikseen voileipää voitele (ihan totta!), minulle maistuu ruoka aamusta asti. Ongelmat tulee siinä, kun minä täytän energiavarastojani pitkin päivää ja mies ei, ja sitten pitäisi illalla syödä yhtä paljon spagettia ja yhtä monta kukkakaalia: EI KIITOS!
Ollaan erilaisia myös herkkujen ja naposteltavien suhteen. Mieheni on normaalipainon alarajalla, minä en ihan. Seurasin joskus, miten hän söi suolapähkinöitä. Otti pari pähkinää, heitti yhden suuhun, söi suun tyhjäksi, heitti toisen perään, söi, piti taukoa, otti kohta uuden parin pähkinöitä. Miten tein minä? Pähkinöitä kouraan sen verran kuin mahtuu, siitä kallistin suuhun niin paljon kuin mahtuu ja niitä pureskellessa käsi kävi jo uudelleen pähkinäkulholle. Tarvitseeko sanoa, että tämän havaittuani meillä on pähkinöiden kulutus vähentynyt radikaalisti? Kuulostaako kenestäkään muusta tutulta, kumpikaan versio? Se on muuten jännä, että eipä tarvinnut suolapähkinöitä kahteen kulhoon jakaa, kristillisellä tasajaolla. Mutta tasan ne eivät menneet.
Olen monesti raivonnut hänelle, että anna minä päätän, mitä minä syön, minä en ole sinä, me ei olla kaksosia, meidän ei tarvitse tehdä kaikkea samalla lailla! Jostain syystä tämä tasajako kulminoituu aina ruokailuun, minä en sentään kaupasta saa omaa punttisarjaa tai pelikonetta. Ne on jaettu jo veljen kanssa.
Minä en tiedä, opinko ikinä ymmärtämään kaksosuutta. Puutteekseni voidaan laskea myös se, etten tunne kuin kaksi kaksosparia, ja molemmilla on taustallaan vähän hankalia kotioloja, joiden seurauksena siitä lähisisaruksesta on tullut huomattavan tärkeä tuki ja turva kasvuun ja elämään. Toisen tuntemani kaksosparin kanssa joskus valitin sitä, miten kaksosen kanssa parisuhteessa eläminen on välillä h*lvetin haastavaa. Tuntuu, että suhteessa olisi kolme ihmistä, mies jakaa aikansa kaksosensa kanssa, niin että välillä oma vaimo unohtuu. Tottakai se välillä herättää mustasukkaisuutta, että jos mies keksii jotain kivaa, se sanookin jakavansa sen kivan veljen kanssa, vaikka minäkin olisin ollut valmis yrittämään. No tämä toinen kaksonen ei silloin ollut parisuhteessa, mutta sanoi, että tuohon varmaan on muuten hänen useimmat suhteet kaatuneet, kun sisko on ollut tärkeämpi kuin se oma poikaystävä. Myöhemmin, kun juttelukumppanini oli alkanut seurustella ja kiinnitti poikaystäväänsä enemmän huomiota, sisko syytti miestä muun muassa narsistiksi, joka haluaa eristää tyttöystävänsä ystävistään ja perheestään... Ei ole aina helppoa kaksosillakaan.
Sitten se toinen puoli: minun opettelu kaksosenpariksi. Yli kymmenen vuoden aikana olen opetellut passuuttamaan itseäni (no se oli helppo, pohjimmiltaan laiskalle ihmiselle). Teetkö mun puolesta, haetko mun puolesta, kannatko mun puolesta? Yli kymmenen vuoden aikana olen oppinut siihen, että kaikki on yhteistä. Meillä ei ole melkein koskaan ollut vaikkapa omia karkkipusseja, vaan se on selvää, että jos jotain hyvää on, se jaetaan. Koko käsite 'miehen karkkipussilla/leffaherkuilla käyminen' on vähän vieras, koska automaattisesti ne kuuluvat myös minulle. Kun teen itselleni aamupalaa, voitelen leivän miehellekin, että saan hänet syömään. Hän sitä ylimääräistä energiaa tarvitsisi, minä en niinkään. Kun puhumme salille menemisestä, lähtöoletus on, että yhdessä tietenkin. Saatamme lähteä yhdessä vaikkapa vuokraleffaa palauttamaan, vaikka toinen voisi sen tehdä ihan hyvin yksinkin. Usein toinen meistä torkkuu sohvalla tunnin tai ylikin, odottamassa, että toinenkin malttaa lähteä nukkumaan, vaikka hyvin voisi mennä jo edeltä, kun joka tapauksessa nukkuu.
Yli kymmenen vuotta minä olen opetellut olemaan osa kokonaisuutta, jossa karkin tai suklaan tarjoaminen jää loppujen lopuksi aika pieneen rooliin. Olen opetellut olemaan kaksonen, vaikka haluaisin samalla olla vahva ja itsenäinen nainen. Rooleja tässä on purettava itse kunkin, ei se niin mene, että jos mies lakkaa tuomasta suklaata kotiin, kaikki on yhtäkkiä hyvin ja aurinko paistaa ja linnut laulaa ja trallallaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti