Elämme jännittäviä aikoja...

Sanoi Muumipappa joskus...

Mutta oikeasti minua jännittää hirveästi, kun olen tänään menossa kuvauttamaan kättä ja jalkaa. Maanantaisen lääkärireissun jälkeen olen vahvasti kieltänyt kaiken, eihän minulla tässä mitään vaivaa olekaan, turhaan tässä nyt hössötetään... Reuma tai nivelrikko, kumpikaan ei ole sellaisia antibiooteilla parantuvia sairauksia. En oikein innolla odota kumpaakaan. Tekisi mieli googletella mutten uskalla. Olen mieluummin tässä kieltotilassa. No, soittoajan sain vasta parin viikon päähän, vaikka kuvista nyt periaatteessa kyllä näkyisi samantien, joten voin ihan hyvin jatkaa tätä tietämättömyyden pilvessä leijumista vielä jonkin aikaa.

Sain soitettua kuntosalin avaimestakin, ei siinä mitään vikaa pitäisi olla, mutta joissain niissä on joku tyyppivirhe, koodivirhe, valuvirhe, että lakkaavat vain toimimasta. Sitten pitää mennä toimistolle hakemaan uusi tilalle. Mutta kertaalleen kannattaisi kokeilla silti. No arvatkaa, oliko se avain mukana, kun äsken kävin lapsosen kerhoon viemässä? Ja nyt nukkuu toinen lapsonen päiväunia, niin eipä tarvitse eri reissuakaan sinne tehdä. Jos kuitenkin huomisen aikana saisin asian hoidettua kuntoon, niin ei viikonlopun yli menisi. Tosin sunnuntaisin se on muutenkin kiinni. Se sali. Niin kuin toimistokin.

Anoppi hakee pienet ipanani ensi viikoksi talvilomalle luokseen. Toivottavasti viihtyvät koko viikon. On meinaan aika paljon tekemistä, muun muassa vähän virastokierrosta tiedossa, kun kerrankin pääsee ilman lapsia. Eniten odotan kuitenkin sitä, että saan nukkua muutaman yön putkeen heräämättä kertaakaan välissä. Ah, autuutta!