Kolesteroliarvojeni tiedoksisaannin jälkeen mieheni on kiltisti syönyt omat karkkinsa ja suklaansa tarjoamatta minulle palaakaan. Nyt löytyi se viimeinen piste, mikä muuttaa miestäkin. Karkkifani en oikeastaan ole, niin minua ei paljoa hetkauta, jos hän haluaa jotain hedelmäkarkkisekoituspusseja syödä, sen kun antaa mennä vaan.
Perjantaina mies osti milka-suklaata. Minusta vastenmielinen ajatus, olen niin fazer-orientoitunut, etten näe pointtia vaihtaa merkkiä sellaiseen pääsiäismunasuklaaseen. Kaksi iltaa se söi sitä suklaata sohvalla minun vieressä, palat eri puolella vieressä kuin minä. Eikä tarjonnut palaakaan. Ette voi uskoa, miten loukkaantunut olin! Että ei palaakaan tarjoa! Vasta jonkun neljä vuotta olen rankuttanut, että syö itse, minä en halua, ja nyt yhtäkkiä lakkaa kokonaan tarjoamasta! Miten voikin olla niin julma ja tavaton?
Teki mieli sanoa, mutta sain pidäteltyä. Muuten oltais luisuttu saman tien taas siihen "eihän mun pitäis, mutta kun mä niin haluisin, ja eihän tämä yksi kerta haittaa..." Eihän tässä herkuttomuudessa ole (patrikborgilaisittain) mitään järkeä, mutta jostain sitä huonoa kolesterolia nostattavaa on karsittava, miksei sitten juuri jostain milka-suklaasta, josta en muutenkaan tykkää?
(Ps. Lauantaina maistoin palan, enkä halunnut enää toista.)
Milkasuklaa on musta kyllä aika ihanaa. Voisin syödä, jos saisin syödä. Mua ärsyttää noi patrikborgin kohtuullisesti kaikkea. Siis ajatus on minusta oikein järkevä ja asianmukainen, mutta mitä jos ei pysty kohtuuteen?
VastaaPoistaNiin ei kai siinä muuta kuin sitten on opeteltava kohtuuteen. Mutta siitä "kohtuudesta" tässä itsekin lakkoilen, se kun näyttää toisille tarkoittavan ihan eri määriä mitä tahansa kuin toisille. Kyllä yksi suklaalevy on ihan kohtuullinen määrä, onhan se vähemmän kuin kaksi jne. Mutta samalla haluaisin uskoa, että jos muut asiat on kunnossa, ei se kohtuullisuuskaan kovin vaikeaa sitten ole.
Poista