Kun mikään ei oo hyvä

Kolesteroliarvojeni tiedoksisaannin jälkeen mieheni on kiltisti syönyt omat karkkinsa ja suklaansa tarjoamatta minulle palaakaan. Nyt löytyi se viimeinen piste, mikä muuttaa miestäkin. Karkkifani en oikeastaan ole, niin minua ei paljoa hetkauta, jos hän haluaa jotain hedelmäkarkkisekoituspusseja syödä, sen kun antaa mennä vaan.

Perjantaina mies osti milka-suklaata. Minusta vastenmielinen ajatus, olen niin fazer-orientoitunut, etten näe pointtia vaihtaa merkkiä sellaiseen pääsiäismunasuklaaseen. Kaksi iltaa se söi sitä suklaata sohvalla minun vieressä, palat eri puolella vieressä kuin minä. Eikä tarjonnut palaakaan. Ette voi uskoa, miten loukkaantunut olin! Että ei palaakaan tarjoa! Vasta jonkun neljä vuotta olen rankuttanut, että syö itse, minä en halua, ja nyt yhtäkkiä lakkaa kokonaan tarjoamasta! Miten voikin olla niin julma ja tavaton?

Teki mieli sanoa, mutta sain pidäteltyä. Muuten oltais luisuttu saman tien taas siihen "eihän mun pitäis, mutta kun mä niin haluisin, ja eihän tämä yksi kerta haittaa..." Eihän tässä herkuttomuudessa ole (patrikborgilaisittain) mitään järkeä, mutta jostain sitä huonoa kolesterolia nostattavaa on karsittava, miksei sitten juuri jostain milka-suklaasta, josta en muutenkaan tykkää?

(Ps. Lauantaina maistoin palan, enkä halunnut enää toista.)

Laihtumisen tarve

Onko tarvetta laihduttaa, nosti Iive esiin edellisen kirjoitukseni kommenteissa. Tämä on asia, jota olen miettinyt itsekin säännöllisesti, mitä kiinteämmäksi (läskipuvun alla) käyn ja mitä siloisemmin toppakerros ihon alla asettuu lihasten päälle. Onko tarvetta laihduttaa, vai riittäisikö vain sopivasti liikuntaa ja terveellinen ruokavalio, joka sallii herkkupäivät ja juhla-ajat?

Tämän aamun painoni oli 71,7 kg. Normaalipainoni BMI-raja on 62 kg. Onhan tässä siis ylimääräistä, rasvaprosenttini vuoden alussa oli 33,3 %. Vähempikin riittäisi. Kävin aamulla antamassa seitsemän tuubillista verta kokeita varten, yksi niistä meni kolesteroliarvoille. Raskausdiabeteksen jälkeen minulla on myös kohonnut riski sairastua aikuisiändiabetekseen. Syitä vähentää rasvan määrää erityisesti vyötäröltä minulla siis on.

Kuitenkin ajattelen eniten ulkonäköä enkä terveyttä. Vaikka haluaisin väittää olevani huolissani omasta hyvinvoinnistani, ja tottakai olenkin, mutta olenko niin paljon, että oikeasti alkaisin toimenpiteisiin sen suhteen? Liikunta auttaa kaikkiin vaivoihin ja minä liikun hyvin. Mutta liikunta itsessään ei paranna kaikkia vaivoja (kuten ylipainoa, lasketaan se tässä nyt vaivaksi ja sairaudeksi ihan vain pointin takia).

Normaalipaino ei ole minulle enää tavoite per se. Haluan painoni kuutosella alkavaksi, mutta jokin tuommoinen 65 kg voisi olla sopiva. Oikeastaan en etsi sitä tiettyä vaakalukemaa vaan sitä olotilaa, missä olisi hyvä olla itsensä kanssa. Ja siihen olotilaan kaipaan vähemmän vatsamakkaroita ja pienempää leuan alusta. Olen haaveillut kiinteistä käsivarsista todella kauan, ja nyt minulla olisi lihakset siihen.

Maiju kirjoitti parisuhteesta laihdutuksen ja elämäntaparemontin aikana, ja minäkin olen tainnut muutaman kerran mainita, että miehelleni herkut maistuu ja hän haluaisi jakaa kokemuksen kanssani. Oli tarkoitus liittää kotiasiat laihtumisen tarpeeseen, mutta minun piti poistaa tästä, mitä lähdin avautumaan, koska siitä tuli niin pitkä, että se on kokonaan oman postauksensa aihe. :) Sanonpahan vain, että herkkupepunkin kanssa voi elää, vaikka omat haasteensa se asettaa. Palaan siihen aiheeseen vielä myöhemmin, koska sekin on mielessäni silloin tällöin pyörähdellyt.

Mutta mikä on riittävää ja milloin motivaatio on kohdallaan? Taistelen tällä hetkellä laihtumisen tarpeen ja "pelkän" hyvän olon hakemisen välimaastossa. Minusta on hirveä sääli kehittää lihaksia, jos en aio niitä kenellekään, edes itselleni, koskaan näyttää. Voinko oikeasti olla niin itsekäs, etten paljasta upeaa bodyani tämän läskipuvun alta? ;) Mutta riittääkö kiinnostukseni siihen aidosti? Milloin voi vain todeta, että lopetan mutten luovuta? Vai onko nyt kyse pelkästään oman mukavuusalueen ylittämisen pelosta? Kyllä minä sen painoni alle seitsemänkympin silti raahaan, vaikka minun pitäisi amputoida joku raajoistani.