Kauheesti laiskottaa!

Oon siivoomassa. Mitään ei tee mieli tehdä. Tuossa mietin, että pakkaisko lapset autoon ja lähtis kaupungille. Pakoon siivoomista? Laskutkin pitäis maksaa. Millään ei saa aikaiseksi. Tälle päivälle suunnittelin vähän jumppailla. Kuulin just äsken sanovani itselleni, että jumpat nyt ainakin jää väliin. Siis mitä tämä oikein on? Kuka täällä määrää? Ja törkeintä tässä on se, että yhtään kelvollista tekosyytä en ole edes kuullut. Että ihan pokkana vaan väitän itselleni, että ei tarvii, jos ei taho.

Ensi viikolla ollaan lähdössä lasten kesken mummolaan ja etukäteen jo pelottaa, kun mummu lupasi paistaa muurinpohjalettuja joka päivä. Joka päivä!? Miten niitä voi olla syömättä määräänsä enempää? Ja minä olen juuri se, joka ensimmäisenä on sanomassa, että eihän se lomalla nyt haittaa, ja kerrankos sitä, ja otetaan vaan toinenkin seitsemäskin, kun onhan tämä näin harvinaista herkkua... Hoh-hoijaa! Katsotaanpa viikon päästä, mikä on saldo, ja miten paljon itkettää.

Mutta nyt minä tempaudun koneen lumoista ja menen tyhjentämään tiskikoneen ja keittelen kupin kahvia ja alan siivota lastenhuonetta. Olettaisin että ainakin toi kahvikuppi tästä toteutuu. :)

Oikein hyvää viikonloppua kaikille!

Kyttään teitä, hiilarit!

Olen tässä nyt pari päivää vähän laskeskellut (ja laskelmoinut) syömiäni hiilihydraatteja ja nimenomaan diabetesnäkökulmasta hiilaritietoisesti eikä VHH-tapaisesti kaikkea karsimalla. Olen siis lähinnä kartoittanut, mitä suuhuni pistän ja samalla se on saanut minut tekemään muutamia päätöksiä myös etukäteen. Eilen illalla tuli sellainen porkkanapaniikki, että en tosiaan tiennyt, mitä olisin suuhuni pistänyt ja kuorin muutaman porkkanan pahimman tuskan peittoamiseksi.

Parasta näissä parissa päivässä on se, että selkeästi on jonkinlainen hiilihydraatiturvotus ollut päällä ja se on ropissut keskivartalosta. Unen puute aiheuttaa ainakin minulle turvotusta (tämä on kai myös vuoro-/yötyöläisten ongelma?) ja usein aamuisin on silmät ja sormet turvoksissa vajaaksi jääneiden yöunien jäljiltä, niin nytkin, mutta vaaka osoittaa alaspäin ja vatsakumpu on pienentynyt, parissa päivässä. Tällä tiellä jatkan ihan varmasti.

Neuvolasta sain silloin raskausaikana ohjeen pysytellä 160-200 gramman päiväsaannissa ja sitä kohti olen tässä parempien rajojen puutteessa tähdännyt. Saan siis syödä normaalia kotiruokaa perunoineen ja leipineen, se kuinka paljon mitäkin syön, on sitten harkinnanvarainen asia. Luultavasti lueskelen vähän enemmän noista rajoista ja tarpeista ja mukautan tavoitettani sen mukaan. Nyt vasta palauttelen oppeja mieleeni. Just tämänkaltaiset ohjeet eivät minulla toimi:

Hiilihydraattien tarve käytännössä

Terveen ihmisen on turha laskea grammoja ravintoaineiden saannissa. Saat sopivasti hiilihydraattia ja kuitua kun:

• Lisäät kuitupitoisten hiilihydraattien saantia (täysjyvävija, kasvikset)
• Vähennät sokeripitoisten hiilihydraattien saantia
• Syöt monipuolisesti lautasmallin mukaan

(lähde: ruokatieto.fi)

Lisäät kuitupitoisten hiilihydraattien saantia... Että palaanko minä nyt sitten siihen kahdeksaan ruisleipäpalaan päivässä? Vähennät sokeripitoisten hiilihydraattien saantia... Että sitäkö ollaan mun blogin lukijoita, kun noin hyvin tiedetään, minkä verran minä suklaata syön? Syöt monipuolisesti lautasmallin mukaan... Mutkun sillä on hiilarien kannalta väliä, onko siinä lautasella maissia vai porkkanaa.

Enköhän minä tässä kuukauden aikana löydä oman tapani tehdä valintoja, ja mielellään niin, etten joudu joka päivä jotakin tarkastamaan taulukosta. Toistaiseksi se on kyllä kätevä. Paitsi että minähän en mittaa ruoka-aineita. :)

"Lihashuolto on tehokkainta, kun hieronnan lisäksi vielä venytellään"

Sanoi eilen hierojani. Hieroja oli vihainen. Minusta johtumattomista syistä? Hän on läheiseni, hänellä ei ollut eilen työpäivä. Kuunteli Rammsteinia ja runttasi jalkalihaksiani auki-asentoon. Ei kuulemma kertarykäisyllä saa penikoita vapautettua, mutta minä jatkan kotona venyttelyllä ja köyhänmiehenpilatesrullalla (=lötköpötkönpätkällä) rullailua.

Eilen aamulla kävin kahden tunnin rataslenkillä. Aurinko paistoi pilvien raoista melkein koko matkan, ilma odotti ukkosta, kun sitä oli luvattu. Minulla oli tavallisen topin päällä lyhythihainen huppari. Topin selkämys oli ihan litimärkä, kun tultiin kotiin. Hiki valui housujen alla reisiä pitkin. Koitin kävellä reippaasti ja tehokkaasti ja se onnistuikin viimeistä vajaata kilometriä vaille, mutta sillä viimeisellä pätkällä ohitin mummon, joka rupesi juttelemaan roskista ja säästä ja Mustanmeren tulvista ja jumalasta ja pelosta, että hänen lapsensa eivät pelastu, koska heidän nimiään ei taida olla Elämän kirjassa. Kävelin siis mummon kanssa samaa tahtia loppumatkan.

Tänään ajatuksissa on juoksulenkki, testaan vähän vastahierottuja jalkoja. Ei kuulemma kovin kovaa rykäisyä kannata niille ihan heti, mutta sittenhän se juoksuohjelman mukainen (ja tällä kertaa sen mukainen) lenkki onkin just hyvä. Kolme 5+2-minuuttista ja kymmenen minuutin kävelyt alkulämpäksi ja loppuverkaksi. Jos ei nyt ihan mahdottomasti sada, katsotaan, mihin keli kääntyy.

Eilen illalla mietin sitä, että kumpi sitten on loppujen lopuksi parempi: Lähteä tunnollisesti ohjelman mukaiselle lenkille, vaikka sataa, vai osata joustaa ja soveltaa, jos sää ei suosi ulkoliikuntaa? Tulin siihen lopputulokseen, että se riippuu täysin tavoitteista. Minun on turha kehua itseäni tekemättä jättämisestä mutta toisaalta en ole asettanut itselleni mitään varsinaista treeniohjelmaa, jonka mukaan minun pitäisi liikkua. Ainut on tuon juoksun kanssa, että kehittyäkseen pitäisi tarpeeksi monta lenkkiä tarpeeksi tiuhaan ehtiä tehdä. Ja siinä minä haluan kehittyä.

Minulle riittää ihan tähän ensi alkuun se, että lähden kerran viikossa juoksemaan, koska se on enemmän kuin kuukausi sitten, mutta kaksi juoksulenkkiä pidemmän päälle ja pitempään harrastaneena ei tee muuta kuin pitää juoksurutiinia yllä. Vasta kolmas lenkki viikossa (ja siitä eteenpäin) kehittää. Hah hah, sainpas kuulostamaan sen siltä, että nythän mun kannattaa juosta vain ne joka kolmannet treenit! Laiskuri minussa osaa tehdä tulkintoja tosi hienosti! :) Mutta oikeasti haluan lisätä sen toisen lenkin mahdollisimman pian viikkooni. Kolmas reissu olkoon nyt toistaiseksi rataslenkki, pitkäkestoinen, matalan sykkeen lenkki.

Diabeteskontrolli lähestyy

Raskausajan diabeteksen vuosikontrolli lähestyy. Sen kunniaksi ajattelin olla kuukauden ajan vähän vähemmillä hiilareilla, lähinnä herkuilla siis. Enhän toki halua jäädä kiinni alkavasta diabeteksestä pelkästään siksi, että vetelen pitelettömästi suklaata/ jäätelöä/ popcornia sokerirasituksen aattoiltana. Aloitan vasta huomenna, koska huomenna täyttää pikkupoika 11 kk.

Pikkupoika melkein kävelee, koko ajan enemmän ja enemmän, mutta ei sano juuri mitään muuta kuin ka! Joskus pidemmällä aa:lla, joskus lyhyellä ja napakalla. Osoittaessa sanoo tuuoo. Äiti on äiti, isä on isi ja siskojen nimet erottaa vain hyvällä tahdolla. Koira on Koo ja loput on Ka, Kaa, Kaaa... tai ka-ka. Hän kerää kyllä sanavarastoa innokkaasti osoittelemalla, mutta hetki menee, ennen kuin kaa muuttuu linja-autoksi tai kerroshampurilaiseksi. Puun kohdalla pikkupoika on kyllä sitä mieltä, että niillä kuuluu olla jokin muu nimi. Hän osoittaa puuta ja käymme kerta toisensa jälkeen seuraavan keskustelun:

poika: Kaa!
minä: Puu!
poika: Kaa!
minä: Puu!
poika: Kaa!
...
ja tätä jatketaan, kunnes jompi kumpi väsyy, yleensä minä. Puu vaikuttaa ilmeisesti hänen mielestään olevan ihan samaa höpöhöpö-kieltä kuin kaakin. Ja kai se onkin. Olen viime aikoina ruvennut kertomaan lajin nimen yleisnimen sijaan. Opetellaan sitten kuuset, männyt ja koivut samantien, eipähän tarvitse tokaluokalla sitten miettiä.

kuva

Ah autuutta!

Lähdin eilen taas lenkille. Ensimmäiselle juoksukouluohjelman mukaiselle lenkille. Viisi minuuttia juoksua, kaksi minuuttia palauttelua välissä. Etsin sopivaa paitaa, sovitin ainakin kolmea ja palasin siihen ensimmäiseen vaihtoehtoon, jopa meikkasin! Ihan niin kuin olisin treffeille menossa. Viivyttelin, koska minua pelotti. Pelkäsin sitä, etten pysty juoksemaan viittä minuuttia pitäen sykkeeni koko ajan alle 150. Se oli minun ensisijainen tavoitteeni.

Yllättäen vaikeinta lenkillä olikin kymmenen minuutin alkulämmittely kävellen. Kymmenen! Kuka jaksaa odottaa kymmenen minuuttia, että pääsee jo juoksemaan?? Ihan käsittämätöntä, kuka näitä ohjeita oikein laatii? 

No se sykkeen alhaalla pitäminen onnistui oikeasti ihan hienosti. Ja nopeammalla temmolla kuin olin kuvitellut, hitaasti tosin kaikilla mittapuilla, mutta sehän me jo tiedettiin. Olin ihan äärettömän onnellinen! Minä osaan sittenkin, tästä saattaa sittenkin tulla jotain! 149 oli se minun tavoitteeni, sykemittari antoi rajoiksi 120-150. No keskisyke oli 124 koska kävelyä tuli aika paljon, varsinkin kun ohitin risteyksen, josta minun olisi pitänyt kääntyä. Olen näillä kulmilla kävellyt vaunuilla ja ilman, hölkännyt ja juossut noin kaksitoista vuotta, että tämä ei nyt varsinainen eksyminen ollut, ajatusvirhe ennemminkin. 

Oli tarkoitus juosta ohjelman mukaisesti neljä viiden minuutin pätkää mutta tämän ylimääräisen mutkan takia juoksin vielä viidennenkin pätkän, palauttelua välissä oli viitisen minuuttia kun huomasin, etten ole ikinä kotona, jos en yhtään nopeuta tahtia. Ja viimeisellä pätkällä tuntui, että sekä minä että jalkani ovat vihdoinkin saaneet juonen päästä kiinni. Että alkoi helpottaa.

Seuraavaksi pakollinen valitusosuus. Ne, jotka ovat kyllästyneet ainaiseen valittamiseeni, voivat hypätä seuraavan yli. 

(Minulla on erittäin kireät penikat, ovat aina aikuisiällä olleet, ja ne oireilevat oikeastaan vain juoksussa. Heti ensimmäiset hitaat, lyhyet askeleet tuntuivat erittäin pahalta ja tiesin, ettei juoksunautinnosta oikein voisi puhua tämän lenkin yhteydessä. Vielä pahempaa oli kuitenkin kävelyyn siirtyminen, se viiltävä kipu on ihan sietämätöntä, pahempaa kuin synnytys (koska siihen on lääkkeet)! Jalat tottuivat oikeastaan vasta viimeisellä, ylimääräisellä juoksuosuudella ja kotona suihkussa annoin niille vähän kylmä-kuumahoitoa, mikä rentoutti ihanasti. Soitin myös hätäpuhelun hierojalle, että nämä on kuule runtattava nyt auki niin, että ei tarvii olla kohta uudelleen hierottavana. Olen kerran yhdellä hyvällä urheiluhierojalla ne aukihierottanut ja olen vakavasti harkinnut käväiseväni hänen vastaanotollaan uudelleen, koska sen edellisen kerran jälkeen pystyin jatkamaan tuskatonta juoksua ja se on kuitenkin aika paljon kivempaa kuin sellainen viiltävä tuska.)

Juoksin siis viisi viiden minuutin pätkää, vaikka tarkoitus oli vain neljä. Kotona vilkaisin sitä juoksuohjelmaa ja totesin, että olisi pitänyt vain kaksi. Oh well. Tuskasta huolimatta hyvin kulki. Minä osaan. Mikä onni, mikä autuus! Tätä jatketaan!

Hyviä treenejä teidänkin viikkoon!

Muahhahhahhaa... :) Jatkoa edelliseen!

Vitsit, etten voi olla nauramatta noille jättiläismansikoille. Tässä sitä nyt nähdään tämä minun tietokoneosaamiseni. Kuvaa liittäessä kävi sellainen juttu, että kaikki kirjoittamani teksti hävisi kokonaan, enkä saanut sitä palautettua itselleni, mutta esikatselun se näytti ja noi valtavat mansikat! Ei voi olla totta että onkin niin huono korjaamaan tekemisiään mutta kun peruakaan ei voinut niin näillä mennään!

Sitä mun piti sanoa vielä, että aloitan nyt sen juoksukoulun, jonka ideana hylkäsin tuossa keväämmällä. Nyt on otollinen aika. Ja laitoin Elixian jäsenyyden kesätauolle ja aion irtisanoa sen kunhan tässä kerkiän. Opettelen juoksemaan niin hitaasti, että saan pidettyä sykkeeni alle 150, vaikka se tarkoittaisi paikallaan juoksemista. Minun kunto lähtee nyt nousuun, ja rehellisyyden nimissä täytyy myöntää, ettei sillä muutenkaan kuin yksi suunta olisi ollut.

Nyt harjoittelen vielä kertaalleen kuvan liittämistä, ja jos tähän tulee jättimäisiä hedelmiä keskelle tekstiriviä, lupaan ilmoittautua heti syksyllä kansalaisopiston tietokoneajokorttikurssille! :)

Meikäläisen juoksukunto suksii

 No niin, viitaten edelliseen, pikkupoika ei nukahtanut, minä en siivonnut, ja ilta menikin sitten muissa kuin bloginpäivityspuuhissa, mutta eteenpäin taas.

Tiistaina, siis viikko sitten, kävin taas juoksulenkillä. Olen jo pitkään miettinyt, että enkö oikeasti osaa kuunnella sydäntäni, kun keskisyke taisi olla 174, ja siellä minä vain painelin itikoiden keskellä metsässä. Yhteensä lenkille tuli mittaa kahdeksisen kilometriä, mutta aikamoista poukkoamista se oli ja loppumatka asfaltilla turvallisesti (tästä ei enää pääse eksymään). Juoksua noin tunti, kävelyä kolme viiden minuutin pätkää. Rääkkilenkille oli tilauksensa siinä fyysisessä tilassa, mutta myös siinä mielessä, että se pisti miettimään.

Seuraavana päivänä googlettelin sykeraja-asioita, ja päätin, että nyt on asioiden muututtava. Sykemittarini on antanut minulle maksimisykkeeksi 188 (ainakaan sitä suurempia lukemia en ole viime aikoina nähnyt) ja se on myös minun laskennallinen maksimini. Tohtori.fi-sivuston mukaan juoksen (ja sisäpyöräilen) enimmäkseen anaerobisella tasolla ja tämä puoli onkin minulla kehittynyt niin, että jaksan kyllä rankkaa liikuntaa pökertymättä, mutta aerobista kuntoani se ei kohota, eikä siis sitä juoksu- ja pyöräilykuntoakaan.

Olen vuosikausia toivonut ja kaivannut parempaa kuntoa, mutta se on aina jäänyt laihdutuksellisten tavoitteiden taakse odottamaan vuoroaan. Liikunta on ollut minulle lisäväline polttaa yhä enemmän ja enemmän kaloreita ja siten on ollut mielestäni hyödyllistä tehdä mahdollisimman rankkoja suorituksia, että kalorien kulutus olisi mahdollisimman tapissaan. Liikunnasta tuleva hyvä olo on minulle ollut se sivutuote yrittäessäni vastata ulkonäköpaineisiin.

Tämän elämäntapamuutosprojektini yhteydessä olen pitänyt liikuntaa taka-alalla ikään kuin väkisin, mutta nyt vauvani ei ole enää pieni eikä tarvitse minun jatkuvaa läsnäoloani pärjätäkseen.

Nyt minä haluan vihdoin siihen parempaan kuntoon, joka on odotellut laihdutteluprojektieni takana, että milloin on mun vuoro. Nyt haluan olla parempikuntoinen, läskeillä tai ilman. Ehdottomasti parempikuntoinen. Nyt liikkumisen temmolla ei ole sinällään merkitystä, ei tarvitse olla mahdollisimman tehokasta/ rasittavaa liikuntaa, koska en enää käytä sitä laihtumiseen. Minun on ihan totaalipakko opetella vihdoin juoksemaan riittävän hitaasti pystyäkseni joskus juoksemaan nopeammin. Nyt annan itselleni mahdollisuuden kehittyä. Haluan suojella sisäelimiäni enkä piiskata sydäntäni liian kovalla työllä.