Olen pyöritellyt tätä asiaa mieleni pohjassa jo jonkin aikaa. Siitä asti kun ihan oikeasti tajusin, ettei projektini voi olla kiinni aikatauluista ja vaakalukemista ja odotuksista, olivat ne miten sisäsyntyisiä tahansa. Kyllähän minä sen olin jo hyvän aikaa sitten tiennyt. Tiesin jo silloin kun aloimme harkitsemaan uutta vauvaa, että toiveet normaalipainosta olisi haudattava raskauden ajaksi ja pitkä tie tulisi olemaan ennen kuin saavuttaisin taas lähtötason.
Tiesin myös, että vain minä voin vaikuttaa painoni nousuun ja katastrofaalisen alun jälkeen sainkin mielestäni ihan hyvin nousun haltuun. Luultavasti juuri se tieto auttoi painon nousun hallinnassa. Että vauvan odotus oli vain väliaikainen kupru painon pudottamisen tiellä mutta elämäntapamuutokseeni sillä ei tarvinnut olla mitään merkitystä, koska jos jotain, niin kasvava vauva vain hyötyisi, kun minä söisin terveellisemmin ja pitäisin itsestäni parempaa huolta. Ja samalla kun pidin vauvasta huolta, ehdin paremmin sisäistää sen, että vaakalukemilla ja "ensi kesäksi rantakuntoon" -teeseillä ei olekaan mitään tekemistä hitaan mutta pysyvän muutoksen teossa. Ja niin kauan kuin mieli on kahlehdittu kaipaamaan nopeita ratkaisuja "mutkun mä HALUU-UUN, kun kaikilla muillakin on", se ei osaa kuunnella, mitä pysyvän ratkaisun aikaansaaminen vaatii. Sitä voi "tietää" vaikka mitä ja kuitenkin tehdä vasten parempaa tietoaan.
Äitiysneuvolan terveydenhoitaja sanoi raskauteni lähtöpainosta, että entäs jos se onkin minulle sopiva paino. Kaikki minussa vetäytyi puolustuskannalle: Ei ei ei ei ei! Minulle sopiva painohan ei kuulu indeksin mukaan ylipainon puolelle! Ei ei ei ei ei, en suostu edes kuuntelemaan sellaista. Mutta nyt minun on ollut pakko miettiä hieman myös sitä vaihtoehtoa. En edelleenkään usko siihen. Uskon vakaasti, että minulle sopiva paino on normaalipaino. Kiloraja 68 on minulle tärkeä saavuttaa juuri siksi, että voin todeta päässeeni viimeisen raskauden kiloistani. Mutta se on vain välietappi matkalla normaalipainoon: 62 kg. Se - normaalipainon saavuttaminen - on minun pääasiallinen tavoitteeni. Mutta minun olisi tarkoitus vielä jatkaa. Haluaisin painoni alkavan viitosella.
Ja nyt ankaraa diskurssianalyysia: Syy, miksi asia on alkanut kalvaa minua, on se, että puhuessani 68:sta, sanon tuttavallisesti kuus-kasi ja kuinka minulle on tärkeää painaa sen verran. Heti kun siirryn käsittelemään 62:ta, puheeni sävy muuttuu. Se ei olekaan tuttavallinen kuus-kaksi vaan titteli, "rouva tasavallan presidentti", normaalipaino kuusikymmentäkaksi. Olen jo tavallaan ulkoistanut sen, se ei olekaan enää jotain minun ikiomaani. En sano, että minä teen ja toteutan ja saavutan, vaan se on ihan joku muu, joka sitä normaalipainoa saavuttaa. "Normaalipainon saavuttaminen [noin niin kuin ylipäänsä keneltä tahansa] on minun pääasiallinen tavoitteeni." Ja kun siirryn puhumaan viimeisestä tavoiteluvusta, olen jo unohtanut koko tavoitteen tärkeyden. Alan puhua halusta (haluan voileivän/ käydä kampaajalla/ ratsastaa) enkä enää tarpeesta (tarvitsen elinsiirron/ asunnon/ astmalääkettä). "Haluan painaa [mutta minun ei tarvitse], ja kaikki tämä vielä konditionaalissa, epävarmuudessa, epätodennäköisyydessä. Enkä tee tätä tahallani, puhetapani vain paljastaa minut.
Eli nyt kun yritän kuulla sen "mutkun mä haluun" -huudon yli, minun on ihan oikeasti harkittava, olisiko terkkari ollut sittenkin jonkin oikean jäljillä. Koska selväähän on, että tavoitteeni on voida hyvin, ei huonosti, eikä mitä vaaka sanoo vai sanooko mitään. Tavoitteeni ei ole pelkkä paino. Mutta ihmettelisin silti suuresti, jos tyytyväisyyteni lähtisi vaikkapa sen kolmen kilon kuluttua eksponentiaaliseen nousuun. Että paksut reiteni ja pömppömahani eivät yhtäkkiä olisikaan ongelma. Että olisin yhtäkkiä sinut kaksoisleukani kanssa. Että minua ei enää haittaisi se, ettei peppuni erotu selästäni. Tiedän, että kokonaisvaltaisella painonpudotuksella voin vaikuttaa näihin epäkohtiini, enkä tarvitse erillistä tehokuuria vatsalle tai käsivarsilleni (no pepulle kyllä tarvitsisin!) Tiedän myös, että jatkamalla simppelisti näiden jo tehtyjen muutosten ylläpitämistä, painoni laskee edelleen, koska tämä ei ole minun ominaispainoni, nämä ovat raskauskiloja.
Alunperinkään kohti Parempaa Elämää meneminen ei ole tarkoittanut pelkkää laihdutusta, pelkästään ulkonäköä, pelkkää peiliinkatsomista, vaan tarkoitus on tosiaan ollut muuttaa elämäntapoja niin, että elämä ylipäätään olisi tyydyttävämpää. Muuten koko blogin nimi olisi lyijypainon matka kohti unelmamittoja tai lyijypallon yritykset kutistua tai jotain muuta. Koko ajan on ollut tarkoituksena elää täydempää - ei turvonneempaa - elämää, olla tyytyväisempi siihen mitä on ja mitä minulla on.
Olen päättänyt suhtautua vartalooni lempeästi, antaa anteeksi sen, etten mahdu entisiin farkkuihini tai taivu taaksepäin. On kuitenkin asioita, joita haluan korjata, asioita, jotka haluan parempaan kuntoon, mutta nyt puhun taas halusta, en tarpeesta. Uskon, että sen Paremman Elämän saavuttamiseen minun täytyy pitää itsestäni enemmän ja tällä hetkellä siihen auttaa myös painonpudotus, mutta uskon, että projektin edetessä minun on peiliin katsoessani keskityttävä enemmän tuijottamaan vain syvemmälle silmiini.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti