Kun pieneltä lapselta kysyy, haluatko yhden tikkarin nyt vai kaksi huomenna, lapsi vastaa yksi nyt heti. Pikavoittoja tavoitellen minäkin voisin sanoa, että mieluumin yksi kilo miinusta nyt kuin kaksi myöhemmin. Nyt on kuitenkin pakko edetä hitaasti, että etenee ollenkaan. On ajateltava sitä huomistakin tikkaria. Kyllä joulusuklaat maistuivat tänäkin jouluna hyvin, pidäkkeettömän hyvin.
(No minä en ylipäätään olekaan sitä ihmistyyppiä, jolle ei ruoka maistu, kun on rakastunut tai on niin kova helle. Tai unohtaa syödä, kun on niin kiire tai mielenkiintoista tekemistä. Tai murehtiessa tai stressatessa laihtuu. Luultavasti olen pikemminkin sitä muinaista ihmistyyppiä, jolle jälkipolvet kantavat vuosikausia ruokauhreja haudalle, että muistithan viedä eväskorin mummolle, kun se on niin pirun äkäinen, kun sillä on nälkä.)
Tällä hetkellä tuntuu, että painonhallinta ja jatkuvasta herkuttelusta irti päästäminen on yhtä helppoa kuin tikkarin varastaminen lapselta. Siis vaikeaa kuin mikä. Ei siis auta muu kuin edetä askel kerrallaan. Tänä aamuna en ole vielä syönyt ollenkaan suklaata ja olen kuitenkin ollut valveilla jo neljä tuntia. Kyllä se tästä taas, vähän enemmän vain uskoa itseeni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti