Sinne ja takaisin

Nyt jos jollain (Akulla?) olis hyviä juoksutekniikkaohjeita, voisin ottaa vastaan. Kävin lenkillä, tavoitteena tasaisella tiellä harjoitella sitä oikeaa askellusta, kun eka kerta uusilla lenkkareilla oli vähän erilainen kuin vika kerta vanhoilla.

Vanhat lenkkarit olivat varpaista (ja päkiöistä) kovin kuluneet. Olen alkanut supinoida. Varoa varvasta. Nyt korjatakseni sitä aloin pronatoida. Ei ole hyvä sekään. Ja sitten ne jalat vispasivat toistensa eteen, niin että huolimattomampi olisi jo kompastunut. Säärten lihakset joutuivat ihan uudenlaiseen työhön ja penikoissa tuntui. Jossain vaiheessa huomasin juoksevani melkein suorin polvin, kun keskityin liikaa nilkan asentoon.

Jos on niin onnekas, että on kavereita, ja vielä niin onnekas, että on lenkkikavereita, niin kaverihan voisi sanoa, että sä juokset ihan pöllösti, lopeta. Vielä parempi olisi, jos saisi videokuvaa omasta juoksustaan, näkisi itsekin, miten menee, ja osaisi ehkä vielä paremmin korjata. Mietin tässä, että pitäisikö minun tutustua näin kevään mittaan kaupunkimme juoksukoulutarjontaan, että saisin sitä palautetta, mitä tarvitsisinkin. Mutta olishan se kiva, että olisi juoksukaveri sielläkin.

Muutenhan se juoksu ihan hyvin sujui. Liukasta oli vain autoteiden ylityksissä, mutta niissä sitten sitäkin enemmän. Tasamaalenkin varmistaakseni en oikeastaan juossut lenkkiä, vaan pari kertaa liikenneympyrälle (sille aikaisemminkin mainitulle, 1,5 km päässä olevalle) ja takaisin, yhteensä siis kuusi kilometriä ankaraa harjoittelua. Kyllä minä varmaan tämän jalanasento-ongelman itsekin selvitän, en minä siihen varmaan kaveria tarvitse, enkä varmaan lähde yksinään juoksukouluunkaan. Mutta olihan se ajatuksena ihan kiva.

Lenkki ja miten se tehdään

Eilen oli poikkeuksellisen kaunis päivä, ja kun ei muuta ohjattua suunnitelmaa päivälle ollut (mitä nyt monta tuntia aikaani ja vaivannäköäni vaatineet taloyhtiöasiat, yllättäen, pyytämättä ja tiukalla aikataululla), käytiin lasten kanssa pitkästä aikaa oikein kaksi kertaa ulkona. Kolmevuotiaan kerho kaksi kertaa viikossa ja perhekerho sen päälle kolmantena vievät loppujen lopuksi meiltä hirveästi aikaa, joka on meillä suoraan pois tämmöisestä vapaasta ulkoleikistä. Talvi kai kaikkine pukemisineen ja riisumisineen on hyydyttänyt sen puolen, kun kotonakin pitäisi ehtiä siivota ja pyykätä ja ruokaa laittaa, niin kerhopäivinä emme ulkoile oikeastaan ollenkaan (paitsi sen kerhomatkan, joka ei monta korttelia ole).

Uhosin mielessäni jo aamulla, että kun käytän lapset nyt ulkona, pääsen illalla lähtemään lenkille, kunhan mies tulee töistä. Sitten sain kuulla, että maanantaina pidetyn kokouksen pöytäkirja piti olla valmiina viimeistään keskiviikkoaamuna. No, enhän minä sitä voinut jättää tähän aamuun, koska kokous oli pirun pitkä, ja niin tuli pöytäkirjastakin. Niillä asioin lähdin juoksemaan sitten hakemaan allekirjoituksia, ja samalla sain vähän postia jaettavaksi, ja totesin, että ilma oli vain parantunut aamuisesta, joten olisi ihan haaskausta olla lähtemättä lasten kanssa uudelleen ulos. Mielessäni uhosin, että käytetään lapset sen verran nopeasti ulkona, että ehdin vielä lenkinkin heittää.

Leikeistä tultiin kotiin ruoan laittoon, vieläkään en ollut ääneen lenkille lähdöstä kenellekään sanonut, mutta mieleni uhosi lähtöä silti. Ruoan jälkeen iski väsymys. Niin iski pienelle miehellekin. Vein lapsosen nukkumaan kahdeksalta itsekin umpiväsyneenä, mutta pimeässä makuuhuoneessa istuessani päätin, että johan on perkele, jos tänäänkin lenkistäni luistan. Kun poika oli nukahtanut, haalin makkarista tarvitsemani varusteet ja hiippailin pukemaan. Lähdin puoli yhdeksän tietämillä ulos. Muutamia koirankusettajia oli matkan varrella mutta muuten hiljaista. Toisaalta yhtä hiljaista on lenkkini varrella myös kuuden aikaan, joten mikäs siinä oli juostessa.

Jalassa uudet lenkkarit, ja ajatuksena, että uusilla ei ehkä kannata lähteä uutta matkaennätystä rikkomaan. Valitsinkin siis ripeämmän tahdin. Pidin syketavoitteen alle 150 ja siinä 138-145 haarukassa se suurinpiirtein pyörikin. Juoksin noin viisi kilometriä. Vanhat lenkkarini olivat erittäin hyvät, niin hyvät, että vanhoina ja kuluneinakaan ne eivät olleet huonot. Uusilla lenkkareilla huomasin mikä ero vaimennuksessa voikaan olla. Olipa ihanan pehmeää menoa ja sain testata paljasta asfalttiakin, ja sekin oli pehmeää menoa. Loisto-ostos. :) Alkumatkasta tuntui penikoissa mutta ei pitkään eikä pahasti. Muutenkin kenkien vaikutus lihastyöskentelyyn oli selvästi huomattavissa, jaloissa oli erilainen tuntu. Ei huono, ei paha, vaan erilainen. Luultavasti uudet kengät vaikuttavat jatkossa jalkojen lihastasapainoon, toivottavasti parempaan suuntaan. Luultavasti minun pitää myös korjata juoksuasentoani, vanhoissa lenkkareissa vaimennus nimenomaan varvaspuolella oli sen verran kulunut, että olen selvästi vähän varvasta varoen juossut.

Eipä tarvinnut enää harmitella väliin jäänyttä liikuntakertaa. Tämmöistä "yölenkkiä" voisi kokeilla toisenkin kerran.

Ostoslista

Yhtenä TM:n haastekysymyksenä oli, minkä liikuntaan liittyvän vaatteen, varusteen, välineen haluaisin seuraavaksi hankkia. Minulla on vaatekaapissani aika hankala tilanne: minulla riittää trikootoppeja ja sisäliikuntahousuja mutta ulkoliikuntaan sopivaa, vähän jo kylmyydeltä suojaavaa minulla ei juuri ole. Paitsi sitten niitä pakkasajan-lasten-kanssa-leikkipuistossa -vaatteita, jotka ovat liian paksuja hikiliikuntaan.

Hierotutin jalkani toissapäivänä. Tukossa olivat. Eilen kävin lenkillä, ja jalat ja etenkin penikat tuntuivat edelleen aivan pökkelöiltä. Ilmeisesti hieronnan vaikutusta vielä, olisi kuulemma varovaisemmin pitänyt aloittaa, ehkä reippaalla kävelyllä mieluummin. Aioin juosta 2x15 min, mutta tämän järjettömän jäykkyyden takia ensimmäinen pätkä oli pakko lopettaa 10 min jälkeen, kun sopivasti tulin ison tien risteykseen, missä jouduin odottamaan tien yli pääsyä. En olisi millään pystynyt jatkamaan suoraan juosten, irvistytteli.

Loppujen lopuksi pidin kävely- ja venyttelytaukoa siinä kohtaa viisi minuuttia ja lähdin juoksemaan ensimmäistä viisitoistaminuuttistani. Paremmilla jaloilla se olisi ollut melkein helppo juttu, keuhkot ja kunto olisi antanut periksi. Juoksuminuuttisaldoksi tuli 10+15+10, joten onhan se enemmän kuin aioin. "Pakko" oli rääkätä jalkoja sen verran, että näkisin, pehmenisivätkö lihakset ja tulisiko askeleesta joustavampi. No, ei siihen pisteeseen, mihin olisin halunnut, mutta alkulenkistä jalkateräni löpsähtelivät asfalttiin suorina, ilman mitään mahdollisuutta rullaavuuteen, niin että läpse vain kävi, kun meikäläinen askelti menemään. Oikeastaan aika koomista, naurattais jos ei itkettäis. :)

No siinä juostessa mietin lenkkarivalintaani. Olen ostanut silloin aikoja sitten myyjän opastuksella oikein hyvät juoksukengät, joilla nyt aloittelin keväällä taas juoksua. Ne vain ovat kyllä niin kuluneet, että kunnon vaimennusta niissä ei oikein enää ole. Vaihdoin sellaisiin juoksuun tarkoitettuihin lenkkareihin, jotka olen joskus hätäpäissäni jostain alelaarista ostanut. Kulumattomat, mutta ehkä enemmän hinnan kuin ominaisuuksien mukaan ostetut. Eli minun pitänee kuitenkin jossain kohtaa syksyä painella lenkkarikauppaan, ei kai tämä penikkavaiva pelkästään venyttelynpuutteesta voi enää johtua?

Mutta kun tämä nollabudjetin lista ei edes siihen lopu. Minä oikeasti tarvitsisin kunnon urheilurintsikat. Tämä on kokonaan oma lukunsa, koska olen oikein valtakunnallinen Mielensäpahoittaja tässä aiheessa. Silloin kun olin vielä laihduttajanurani alkutaipaleella, luin paljon Sportteja ja Fitnessejä. Fitness on nykyään pelkkä Fit ja Sportin ensimmäinen numero oli MeNaisten urheiluextra, josta lehti sitten starttasi omalle uralleen, ja mielenkiintoista kyllä, on nyt palannut kotipesäänsä eli on taas joku MenaisetSport tai vastaavaa. Luin jotain urheilurintaliivivertailua, mistä pahoitin mieleni ensimmäisen kerran. Siinä kehuttiin, miten tärkeää on tukea rintansa, etteivät ne pääse venymään ja vaurioitumaan ja kaikkea tätä, tiedätte varmaan, perushuttua. Mutta sitten siinä oli yksi lause, jonka perusteella totesin, että ilmeisesti en kuulu urheilevien naisihmisten ryhmään. Rintaliivejä tulisi käyttää myös siksi, ettei paita hierrä nännejä rikki. WHAT? Luulin, että artikkelissa verrattiin urheilu- ja tavan rintaliivien eroja, mutta tämä lause paljasti, että lehti tosiaan luuli, että ainoa valinta olisi rintaliivittömyyden ja urheilurintaliivien välillä.

Silloin tällöin näkee keskustelupalstoilla kommentteja, joissa kirjoittaja päivittelee esimerkiksi, että ei ymmärrä ihmisiä, jotka eivät käytä tukevia urheiluliivejä vaan antavat mennä tissit pomppien pitkin pururatoja. Mieleni pahoitin. Olen vältellyt paljon kehuttujen shock absorbereiden hankkimista, koska edellinen reissu urheiluliivikauppaan oli niin traumatisoiva. Menin rintaliiviliikkeeseen, jollaisista hankin myös muut liivini, ja kysyin, olisiko heillä urheiluliivejä isommillekin. Kyllähän heillä oli, myyjä sanoi, ja tiedusteli, minkä kokoisista lähtisimme sovittelemaan. Liivi liiviltä myyjä kantoi isompaa sovituskoppiin, kunnes löytyi ne, jotka sekä tukivat että sopivat. Näyttivät vähän typeriltä, mutta kun sosiaalinen paine ohjaa urheilurintaliivien käyttöön, päätin ottaa ne. Myyjä kehui, miten hyvät liivit päätin hankkia. "Tässä on tällainen tukitaulukkokin, tietysti pienemmässä koossa ne tukevat enemmän, sopivat ihan kaikkeen, juoksuun, aerobikkiin, ratsastukseen, mutta on nämä tukevat isommissakin koissa. Sinun kohdallasikin tämä tukitaulukko sanoo että ne sopivat erinomaisesti... kävelyyn." Just. Olin juuri ostanut typerännäköiset ylikalliit liivit, jotka soveltuivat tasan siihen samaan, mihin kaarituetut siviilirintaliivinikin.

Kyllä minäkin mielellään ottaisin sellaiset tennispallonpuolikkaat, jotka saa kämmenillään peitettyä eikä tarvitse miettiä, minkälaisiin kuppeihin niitä lähtisi rullaamaan, mutta minä olen saanut sukulahjana tämmöiset saa**nan hunajamelonit, koot eivät yksinkertaisesti riitä useimmissa liivimalleissa. Urheilu- tai muissakaan malleissa. Toiseksi vierastan näitä kaarituettomia liiviversioita, koska vaikka onkin lihava, pitääkö silti näyttää yksitissiseltä? Enkä minä halua litistää näitä kehoa vasten ilman mitään muotoa, ettekä tekään haluaisi minun niin tekevän, jos näkisitte, miltä se näyttää. :D

Kesän aikaan minun laihtumiseni kääntyi lihomiseksi (olen muuten katkaissut sen kierteen ja paluumatkalla pienempiin numeroihin), joten en voi edes vedota siihen, että nyt kun paino on pudonnut, saattaisin hyvinkin ehkä mahtua johonkin kävely-shock-absorberiin. Imetyksen lopettaminen toki pienensi varustusta huomattavasti, mutta ei niin huomattavasti, että normiliivit olisivat pieneksi jääneet, pikemminkin istuvat nyt paremmin.

Paikallisessa budgetsportissa oli kesätuotteiden ale, ja kävimme katsomassa, minkälaista vaatetta ja varustetta siellä olisi tarjolla. Samalla uskaltauduin shock absorbereiden hyllylle. Ja mieleni pahoitin. Kyllähän niitä kuppikokoja oli pidemmälle kuin olin uskaltanut toivoakaan, mutta minkä p*rkeleen takia niiden ympärysten pitää kasvaa samassa suhteessa? Minä olen pienikokoinen ihminen ja minun rintakehän ympärys rintojen alta mitattuna on 80 cm. Miksi, oi miksi siellä hyllyssä oli isoissa aakkosissa vain isoja numeroita, 90, 95, jopa 100? En siis edelleenkään kuulu urheilevien naisten luokkaan, koska en teippaa nännejäni, ettei urheilupaita hankaisi niitä rikki, ja minulla on nähtävästi ympärysmittaan nähden kohtuuttoman isot rinnat. Liikunta ei ilmeisesti kuulu isorintaisille.

Jos nyt lähtisin kaikenmaailman nettikauppoja googlettamaan, löytäisin varmasti sopivankin koon, mutta kun minä haluan sovittaa. Tämä on tärkeä ostos, en ostaisi autoakaan netistä, vaikka se ei tuekaan millään tavoin rintojani liikkuessani. En tykkää oikein ostaa kenkiäkään sovittamatta ja rinnat on sentään rinnat. Ne ovat osa identiteettiäni, vaikka aiheuttavatkin täysin tarpeetonta henkistä kärsimystä, varsinkin sovituskopeissa. Pidän siis toivoni siinä, että yhden kaupan ale ei välttämättä kerro koko tuotteen tarjonnasta, ja kunhan olen taas rohkaissut mieltäni tarpeeksi, tähtään uuteen urheilukauppaan ja otan henkiset iskut vastaan kuin nainen ainakin.

Mikä siis on seuraava liikuntahankintani? Sen pitäisi olla rintaliivit, koska juoksumatkojen kasvaessa niiden merkitys korostuu entistä enemmän, eikä minulla ole sellaisia sopivia. Tai sen pitäisi olla lenkkarit, että jalkani saisivat oikeanlaisen tuen pääasiassa asfaltilla juoksuun. Mutta luultavasti se on kuitenkin uudet housut ja jonkinlainen hikeä iholta siirtävä juoksupaita, koska ilman niitä en kohta pääse ovesta ulos, kun kesävaatteilla ei enää tarkene.

Niille jotka ihmettelevät, menenkö lenkillä tissit vapaasti pomppien ilman minkäänlaista tukea, voin kertoa, että minulla on muutama sisäliikuntatoppi, joissa on sisäänommeltuna napakka liiviosa. Tällaisia te pienirintaiset käytätte salilla ilman alla olevia liivejä, mutta minä tietenkin puen päälleni mahdollisimman tukevat tavalliset kaarituetut liivit. Isossa koossa myös siviililiivit ovat tukevia, toisin kuin ne A-B-kupin snoopyliivit, mitä ruotsalaiset vaateketjut tarjoavat ensiliiveiksi. Tottakai nämä hölskyvät mutta eivät kipeydy niin kuin ilman napakkaa päällyskerrosta. Kokeilin tässä kesän aikana niitä ostamiani kävelyliivejä, ja ne oli tosiaan tueltaan onnettomat. Jos jotkut polttaisin niin varmasti ne. Jeesus-teippi olisi varmaan niitä parempi ratkaisu.