tiistai 26. kesäkuuta 2012

Lehmän pesua vähentämässä

Heippa, hengissä edelleen.

Ottamatta kantaa tuoreempiin tapahtumiin, olen muistellut tässä tositapahtumiin perustuvaa suomalaista elokuvaa, muistaakseni nimeltään Kaivo, jossa perheenäiti hukutti lapsensa kantamalla heidät yksi kerrallaan pihakaivoon. Erityisesti se jälkipyykki sitten, miksi näin pääsi käymään. Poliisit/sosiaalityöntekijät haastattelivat isää, joka hiljaisella äänellä kertoi, että kyllä kai se äidin taakka raskaaksi kävi, kun joka päivä piti koti ja lapset ja navettatyöt hoitaa ja työtä oli niin paljon, kun päivittäin lehmät piti pestä. Tähän kysyi haastattelija, että oliko ne lehmät tarpeen todella joka päivä pestä, johon isä vastasi vain: "Kyllä se niin tykkäs, että piti pestä..."

Oma fyysinen väsymykseni lipsahti henkisen väsymyksen puolelle, ihan kesän kunniaksi mieli päätti siirtyä suoraan syksyyn. Parisen viikkoa sitten käytiin siskontytön rippijuhlissa, joissa huomasin, etten jaksanut olla omien lasteni kanssa tippaakaan. En edes viittä minuuttia. Kenen tahansa kohti katsovan syli oli parempi vaihtoehto kuin minun taas taistella, että otatko ruokaa vai otatko juomaa vai luetaanko kirjaa, ja pysyisit edes hetken hiljaa. No onneksi niitä sylejä sitten oli. Ja vain neiti 2vee onnistuttiin eksyttämään metsään, mutta hänkin löytyi pienen juoksu-huutosession jälkeen.

Juhlien jälkeen mies oli viikon lomalla, juhannuksen yli, ja käytännössä se lomailija olinkin sitten minä. Helpotti. Ja paljon. Unta ei juurikaan entistä enempää mutta tätä kaikkea muuta tylsää huomattavasti vähemmän. Ehdittiin myös tarkastella ja yhtenäistää muutamia lapsenkasvatuksellisia seikkoja, joissa ollaan ajauduttu vähän eri linjoille. Hyvä sekin. Vaikka ties mistä asti olen sanonut, että minä en jaksais enää ja väsyttää olla kotona ja aina vaan minä saan tehdä kaikki ja sinä et ikinä mitään... ja osaatte varmaan kuvitella jatkoksi edelleen kärjistyviä eikä enää niin totuudenmukaisia argumentteja, vasta nyt on viesti mennyt perille.

Nyt kun itsellä on viikon höllänneenä olo, että pahin on ylitetty ja kyllä tämä tästä, ja onhan tää elämä sittenkin ihan ookoo, mies on alkanut kysellä, että jaksanko minä. No hyvä että kyselee. Kai se viikon koti-isänä oltuaan huomasi, ettei se olekaan "vain" kotona oloa ja netissä luuhaamista ja leppoisia hetkiä hiekkalaatikon reunalla. Maanantaiaamuna sanoi, että lähtee töihin lepäämään. Minä sanoin, että jos me ei pärjätä, me ollaan ehkä jo kymmenen aikaan sosiaalitoimiston aulassa itkemässä koko porukka. (Mieheni on siis töissä sosiaalitoimistossa.) Eihän tämä kotiäitiys mitään rakettitiedettä ole, kaikkihan riippuu siitä mitä vaatimuksia itselleen asettaa. Ja minä olen päättänyt vähentää lehmänpesua ja hankkia töitä kodin ulkopuolelta.

5 kommenttia:

  1. Lämpimät ja myötäelävät terveiset sinulle ja onnea päätöksellesi. Ei tarvi kaikkea ihmisen jaksaa. Ei tod. Käsipareja toivotan sulle lähistöllesi oikein monia, sekä niitä lähellesi jotka tajuavat mikä on homman nimi.

    VastaaPoista
  2. On oikein sanoa olevansa väsynyt (itse en juuri muuta ole blogissani kevään aikana sanonutkaan...). Lehmiä ei päivittäin kannata pestä (karjanhoidosta en luonnollisestikaan mitään tiedä :)) ja omaa aikaa tarvii jokainen! Sisulla vaan eteenpäin. Tsemppiä työn etsintään!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo en minäkään niistä lehmistä tiedä :) Uutta nousua kohti vaan.

      Poista
  3. Muistan itsekin tuon liikuttavan elokuvan, katsoimme sen opintoihimme liittyen. Taisimme nyyhkyttää lopuksi koko luokka ja miettiä, miksi istumme siinä, miksi olemme aloittaneet opintomme. Onko meistä, onko kenestäkään avuksi, avuntarpeen huomioijaksi?

    Riittävää lepoa, omaa aikaa! Vähentyköön lehmän pesu ja löytyköön sinulle mieluinen työ! :)

    VastaaPoista