Ihanat, kamalat jalat

En ole oikein koskaan tykännyt jaloistani, ainakaan sinä aikana, kun olen niitä kriittisesti tarkastellut. Olen lyhyt, joten jalkanikin ovat. Minusta tuntuu, että minulla on "aina" ollut paksut reidet, vähintään lihaksikkaat mutta muutenkin. Jalkani ovat sellaiset, ettei niistä tikkusääriä koskaan tule, mutta enpä minä sellaisten perässä (enää) olekaan.

Tolppajalka saa harvoin (jos koskaan) kehuja rotusääristään, eikä varsinaisesti lämmittänyt edes fysioterapeutin ilahtuminen, kun arvioi minun pohkeitani: "No kylläpä sinulla on vahvat pohkeet, on todella vahvat!" Joo, voisi olla vähemmänkin pohjelihasta ja silti tulisin toimeen. Yhtenä iltana sohvalla pohkeita venytellessäni esikoinen sanoi: "Ihan hullut noi sun säärilihakset, onko sulla jotain lihasten ylikasvua?" Joo, just sitä.

Kaipa lihasten kanssa tulisi toimeen, jos rasvaa olisi vähemmän. Ja se on siitä muusta kuin valittamisesta kiinni. Ruokalautasesta ja liikunnasta. Onko olemassa sellaista liikuntamuotoa, joka erityisesti surkastuttaisi pohkeita ja ehkä vähän reisiäkin, mutta polttaisi rasvaa ja kohottaisi kuntoa? Nii-in, eipä taida olla.

Vihaan nivelrikkoa varpaassani. Se on kipeä, se estää korkkareiden käytön, se hankaloittaa askelkyykkyjä, välillä se on kipeä lenkkareissakin. Kenkä jalassa tuntuu joskus, että se on kuin joku tuore ruhje, jota lenkkari koko ajan painaa ja ehkä vähän hankaakin.

Siinä se on ja törröttää aika paljon ulospäin linjasta.

Sama jalka puunattuna, rasvattuna, hoidettuna, hierottuna, jumpattuna ja vetreytettynä.  Jaksaa hoitaa, jaksaa, jaksaa!

Vihaan kipeitä jalkateriäni, jotka iltaisin ovat kuin pienellä merenneidolla - kuin puukoilla kävelisi. Kahden viimeisen raskauden levittämät jalkaterät ovat tuskalliset, tuskallisemmat kuin nivelrikko. Liike auttaa, mutta liike sattuu. Toivon laihtuvani ennen kaikkea sen takia, että saisin painoa vähemmäksi jalkojeni päältä. Joskus ajattelen, että jalkaterille tekisi hyvää sitoa ne kuin Kiinassa aikoinaan. No, ei ehkä sittenkään rullalle jalkapohjan alle, mutta sivulta käyvä puristus tuntuu helpottavan. Saako tukisukkia pelkille jalkaterille?

Jalkojen pitäisi palvella minua, mutta demokratia näyttää toimivan ihmiskehossakin. Ei ole alamaisia. Jalkojen pitäisi palvella minua, mutta sen sijaan minun pitää palvella niitä, hoitaa, helliä ja huoltaa, että ne jaksaisivat minua. Rasvata ja sheivata ja hieroa ja venytellä.

Kuitenkin olen iloinen, että minulla on jalat. Edes jonkunmoiset. Jalat, joilla pystyy juoksemaan. Jalat, jotka kantavat, joilla pystyy kyykkäämään ja joita pystyy kehittämään. Onneksi on myös lääketeollisuus, joka auttaa, kun omat keinot eivät riitä. En oikein osaa sanoa, missä vaiheessa eloni näiden koipien kanssa kävi tällaiseksi taisteluksi, mutta tosiaan toivon, ettei se sitä tule olemaan loppuelämäni ajan. Olen kuullut, että laihduttuaan ihmisiltä on myös kengän koko pienentynyt. Voisiko minunkin jalkaterilläni olla vielä toivoa? Haluan voida hyvin, en huonosti.

Olen sopeutunut siihen, että jalkani eivät pituutta enää kasva. Olen melkolailla sopeutunut myös siihen, että jalkani ovat aina enemmän paksut kuin ohuet. Ei lihaksikkuudessa mitään vikaa ole, vähän kun rasvaa vielä ympäriltä lähtisi. Sopeudun varmasti myös siihen, että kengänlestit pitää valita erityistä huomiota varpaalle osoittaen. Vaihtojalkakauppaan en joka tapauksessa ole suuntaamassa, ei se aina vaihtamalla parane.

Ovat kuulemma Pradaa. 

Tässä yhtenä iltana tungin jalkaani korkkarit ja keekoilin niillä peilin edessä. Huomasin, että pohkeeni eivät enää niin kammottavat olekaan. Oikeastaan ne olivat aika kivat. Tosin siihen tarvitaan korkeat korot, mutta voihan nivelrikkokin välillä vähän joustaa, kun ulkonäöstä on kyse. Ei joka päivä, mutta edes joskus.

Perhekerhossa juttelin (mielestäni) minua hoikemman ja kapeampijalkaisen äidin kanssa värillisistä housuista, kun yhdellä toisella äidillä oli niin hyvännäköiset jalassa. Tämä toinen äiti sanoi, että ei ole oikein uskaltanut sellaisia "huomiohousuja" hankkia, kun on aina ollut aika reitevä. Sama, sanoin minä. Todettiin, että ihan tyhmää, ei niillä muillakaan unelmavartaloa ole. Esikoisenikin suositteli minulle värillisten housujen hankintaa, antoi oikein siunauksensa, että ei äiti niissä tyhmältä näyttäisi. Viimeistään siinä kohtaa päätin kuitenkin tosissaan toimia, kun näin naapurin mummolla (n. 80 v.) lohenpunaiset pillihousut. Näytti hyvältä. On varmasti aika minunkin astua pois deniminsiniseltä mukavuusalueeltani ja olla ylpeä sammakkoreisistäni. Niistä sentään näkee, että on kyykätty. :)

Laihtuminen ja miten se tehdään

Meni jotenkin kerralla mielenkiinto kaikkiin herkkuihin, kun tässä olen miettinyt, miten omaa ruokavaliota enää voisin parantaa. Painokin laskee herkuttomuuden seurauksena, ja se on hyvä asia. Kyllä tästä sittenkin taitaa tulla jotain.

Olen vuosien varrella laihduttanut useita kertoja, en koskaan kovin isoja lukemia, mutta jojotellut kymmenen, viidentoista kilon marginaalissa. Ensimmäisen kerran ajattelin, että laihtua pitäisi, kun painoin (järkyttävät) 58 kg. Joo, olin nuori, ja painoni oli pysytellyt viidenkympin tietämillä täysi-ikäisyyteni ajan. Ensimmäisen raskauden kilot olivat sulaneet imettämiseen ja lenkkeilyyn, vatsalihaksia olin jaksanut intensiivisesti treenata puolitoista kuukautta. Vaikka raskauden jälkeen aikomus olikin päästä takaisin entisiin mittoihin, se siinä iässä ja sillä kulutuksella oli niin helppo homma, ettei se varsinaisesti laihdutuskuurilta sittenkään tuntunut. Eipä ole yhtään läheskään sinnepäinkään helposti lähteneet nämä seuraavien raskauksien kilot.

Olen pudotellut painoani milloin viisi, milloin seitsemän kiloa. Asettanut tavoitteita, joita olen ajatellut tavoittavani, mutta joka kerta kovin alas, niin, että ovat sittenkin jääneet saavuttamatta. Olen kirjoitellut oikeastaan koko ajan jonkinlaista laihdutuspäiväkirjaa, ruutuvihko toisensa jälkeen on täyttynyt lähinnä painonhallintaan liittyvistä asioista. Viimeisen kerran rupesin laihduttamaan häiden jälkeen, kun mittari oli kimmonnut viirun verran 70 kg:n puolelle. Jossain vaiheessa olin hiljaisesti hyväksynyt, että painoni ei ehkä alakaan viidellä, mutta siinä kohtaa totesin, että ei sen seiskallakaan kuulu alkaa.

Sittenpä aloinkin laihdutuksen päätteeksi odottamaan toista tyttöäni ja paino lähti räjähdysmäiseen kasvuun. Samoihin aikoihin siskoni aloitteli omaa kokonaisvaltaisempaa elämäntaparemonttia ja omat laihdutushaaveeni muuttuivat myös pikkuhiljaa elämäntaparemonttihaaveisiin. Raskauden jälkeen painoni oli korkein ikinä 84,9 kg. Jonkinlaisen remontin ja laihdutuskuurin yhdistelmällä pudotin painon 68 kg tietämille - ja aloin odottamaan kuopustani.

Tässä kohtaa tajusin, että raskaus ei ole asia, jonka tarvitsee sotkea hienoa elämäntaparemonttia, koska raskaus on osa elämää sekin, ja siihen täytyy sopeutua samalla lailla kuin vaikka siihen, että kesä sotkee luistelijan liikuntarutiinit. Ja ennen kaikkea, että mitä paremmin ja monipuolisemmin syön raskauden aikana, sen paremmat eväät vauvakin saa. Aikanaan sanottiin, että raskaana ollessa ei saa laihduttaa, mutta ei se raskaus salaattia estä syömästä. Remonttia oli helppo jatkaa raskauden jälkeen, koska se ei kunnon tauolla oikeastaan ollutkaan.

Herkkujen kanssa minulla on ollut ongelmia oikeastaan keskeytyksettä siitä asti, kun viimeinen lapsi syntyi ja minulle kerrottiin, että sulla mitään diabetestä enää ole. En tiedä kuulostaako tuo teistä siltä, että syö herkkuja niin paljon kuin haluat, minusta kuulosti.

Joskus kaivoin kaikki ruutuvihkoni esille, kun epätoivoissani mietin, minkälaisiin raajanpoisto-operaatioihin minun pitäisi ruveta saadakseni painoa pienemmäksi. Otin alleviivauskynän ja aloin käymään vihkoja läpi. Mitä olen tehnyt silloin, kun olen laihtunut? Millaisia kikkakolmosia olin käyttänyt? Tulos joka vihkossa, joka alamäessä oli sama: Olin syönyt kevyesti ja kasvispitoisesti, pidättäytynyt herkutteluista ja liikkunut säännöllisesti ja tehokkaasti, ja jatkanut tätä kaavaa niin pitkään, että tuloksia syntyi. Mitä sitten olin tehnyt, että paino oli noussut? Olin jonkin tenttisuman, matkustamisen, muun kiireen nojalla jättänyt ensin liikunnan, sitten hyvän syömisen. En ollut jaksanut panostaa ruokailuunkaan, kun elämästäni puuttui säännöllisyys liikunnan avulla ja säännöllisen liikunnan tuomat edut.

Tänä aamuna olen ollut totaalisessa herkkukiellossa kaksi viikkoa. Kahdessa viikossa olen pudottanut 1,9 kg olemalla syömättä kaikkia makeita (ja suolaisia) hyviksiä. Who knew? Tänä aamuna painoni on 70,0 kg. Se on parasta, mitä edelleen seiskalla alkavana voi olla. Jatkanko tällä mallilla eteenpäin vai palaanko pikkuhiljaa pahoihin tapoihin? Sairaanhoitajan mukaan tyypillisesti miehet kasvattavat LDL:n osuutta lihalla ja makkaralla, naiset tyypillisesti karkilla ja herkuilla. Vaikka ulkonäölliset seikat ovat olleet vahva motivaattori tähän mennessä, ilmeisesti viitsin aidosti panostaa hyvinvointiini vasta kuolemanpelko perseessä.

Joskus tekis, toisinaan sitten taas ei

Joskus tekis mieli kaivaa arkistojen aarteista vanhoja kuvia, laittaa ne tänne ja pyytää teitä kertomaan, että kyllä sä olet laihtunut ja kiinteytynyt, ja kyllä sä hienoa työtä teet. Pyytää ja anoa teitä kertomaan, missä kohtaa on vähemmän, mistä kohtaa on kaventunut, mikä näyttää erilaiselta kuin ennen.

Tunnen sen kuitenkin mieluumin itse. Jätän jotain itsellenikin. Ei ole vieläkään kuvaa iltarahkastakaan, ehrmannista tai rainbow'sta, ottakaa itse. Minä lähden juoksemaan, sitten saunaan, turpoamaan, enkä käy lauantaina vaa'alla ja lopetan herkkujen syömisen.

Hyvää ystävänpäivää. ("Omille ja kaikkien muidenkin ystäville" kuten näin fb:ssä tänään. Aika ihanasti ajateltu.)

Laihtumisen tarve

Onko tarvetta laihduttaa, nosti Iive esiin edellisen kirjoitukseni kommenteissa. Tämä on asia, jota olen miettinyt itsekin säännöllisesti, mitä kiinteämmäksi (läskipuvun alla) käyn ja mitä siloisemmin toppakerros ihon alla asettuu lihasten päälle. Onko tarvetta laihduttaa, vai riittäisikö vain sopivasti liikuntaa ja terveellinen ruokavalio, joka sallii herkkupäivät ja juhla-ajat?

Tämän aamun painoni oli 71,7 kg. Normaalipainoni BMI-raja on 62 kg. Onhan tässä siis ylimääräistä, rasvaprosenttini vuoden alussa oli 33,3 %. Vähempikin riittäisi. Kävin aamulla antamassa seitsemän tuubillista verta kokeita varten, yksi niistä meni kolesteroliarvoille. Raskausdiabeteksen jälkeen minulla on myös kohonnut riski sairastua aikuisiändiabetekseen. Syitä vähentää rasvan määrää erityisesti vyötäröltä minulla siis on.

Kuitenkin ajattelen eniten ulkonäköä enkä terveyttä. Vaikka haluaisin väittää olevani huolissani omasta hyvinvoinnistani, ja tottakai olenkin, mutta olenko niin paljon, että oikeasti alkaisin toimenpiteisiin sen suhteen? Liikunta auttaa kaikkiin vaivoihin ja minä liikun hyvin. Mutta liikunta itsessään ei paranna kaikkia vaivoja (kuten ylipainoa, lasketaan se tässä nyt vaivaksi ja sairaudeksi ihan vain pointin takia).

Normaalipaino ei ole minulle enää tavoite per se. Haluan painoni kuutosella alkavaksi, mutta jokin tuommoinen 65 kg voisi olla sopiva. Oikeastaan en etsi sitä tiettyä vaakalukemaa vaan sitä olotilaa, missä olisi hyvä olla itsensä kanssa. Ja siihen olotilaan kaipaan vähemmän vatsamakkaroita ja pienempää leuan alusta. Olen haaveillut kiinteistä käsivarsista todella kauan, ja nyt minulla olisi lihakset siihen.

Maiju kirjoitti parisuhteesta laihdutuksen ja elämäntaparemontin aikana, ja minäkin olen tainnut muutaman kerran mainita, että miehelleni herkut maistuu ja hän haluaisi jakaa kokemuksen kanssani. Oli tarkoitus liittää kotiasiat laihtumisen tarpeeseen, mutta minun piti poistaa tästä, mitä lähdin avautumaan, koska siitä tuli niin pitkä, että se on kokonaan oman postauksensa aihe. :) Sanonpahan vain, että herkkupepunkin kanssa voi elää, vaikka omat haasteensa se asettaa. Palaan siihen aiheeseen vielä myöhemmin, koska sekin on mielessäni silloin tällöin pyörähdellyt.

Mutta mikä on riittävää ja milloin motivaatio on kohdallaan? Taistelen tällä hetkellä laihtumisen tarpeen ja "pelkän" hyvän olon hakemisen välimaastossa. Minusta on hirveä sääli kehittää lihaksia, jos en aio niitä kenellekään, edes itselleni, koskaan näyttää. Voinko oikeasti olla niin itsekäs, etten paljasta upeaa bodyani tämän läskipuvun alta? ;) Mutta riittääkö kiinnostukseni siihen aidosti? Milloin voi vain todeta, että lopetan mutten luovuta? Vai onko nyt kyse pelkästään oman mukavuusalueen ylittämisen pelosta? Kyllä minä sen painoni alle seitsemänkympin silti raahaan, vaikka minun pitäisi amputoida joku raajoistani.

Vaakapäivä plussaa

Nonnii, olisko se sauna vai olisko se laskiaispulla ja jäätelö, jotka painoa nostivat, mietitääs tätä hetki. Mutta ei tässä hätä, viime viikkoinen vaakasekoilu on takanapäin, edellisellä viikolla nollatulos, tuohon tuli nyt puoli kiloa lisää, mutta eikö sen voi laskea, että kahdessa viikossa?

Odotan innolla saavani nukkua vähän enemmän, päästä taas väsymyksen niskan päälle, vaikka ei tilanne nyt mikään mahdoton ole. Olen mennyt nyt viime aikoina yhdeltätoista nukkumaan, joskus olen torkkunut sohvalla jo tunninkin ennen varsinaista nukkumaanmenoa. Onhan se aiemmin kuin entinen vähintään puolilleöin kukkuminen. Saan melkein joka yö seitsemän tuntia unta, joskaan en keskeytyksetöntä, koska meidän pikkupoika on nyt puolentoistavuoden ikäänsä nukkunut kaksi yötä kertaakaan heräämättä (toinen niistä viime viikolla) mutta muuten herää vähintään kerran yössä, ihan vain tarkastamaan, että ei ole yksin. Vaikkei siinä uudelleen nukahtamisessa kauan mene, katkaisee se unen silti. Ja jostain syystä minun luupäämieheni luulee, että se uudelleen nukutus kuuluu vain ja ainoastaan minulle. Typerä ukko. :P

Kuntosalin avainta en ehtinyt vielä eilen käydä vaihtamassa, mutta pitää ottaa se asiakseni heti maanantaina. Lapsettomalla (vaikka esikoiseni jääkin kotiin) viikolla aion käydä sekä juoksemassa että kävelemässä. Ja jos ei suurempia vastuksia elämään tule, voisin houkutella esikoisen testaamaan uudelleen avattua uimahalliamme. Parisuhdettakin saatetaan ehtiä hoitaa ihan eri tavalla, kun ei pienet pyöri koko ajan jaloissa. :) Liikaa ei pidä kuitenkaan suunnitella, koska pienimmäinen ei ole ollut vielä reissussa ilman äitiä ja isää aikaisemmin, joten en tosiaan tiedä, kuinka nopeasti mummo kaartaa takaisin kotipihaan, että tässä tämä teidän yöhuutaja nyt on, olkaa hyvät! Luotto on suuri, kyllä ne pärjää, kaikki kolme.

Minun pitää myös tarkastella vähän tätä painoni kehitystä tarkemmin jossain kohtaa. Nyt tuntuu, että tähän tämä tyssää, näihin lukemiin, joissa olen pyörinyt kohta vuoden. Nestekilot on pudotettu, läskit jäi. Jos olisin lähempänä normaalipainon rajaa, tämä voisi ollakin näin hankalaa, mutta heitänköhän minä ihan itse niitä kapuloita rattaisiin (laskiaispullilla) vai enkö minä vain keskity tarpeeksi? Niin kuin sanoin, normiruoassani ei ole hirveästi hiomisen tarvetta, ainahan voi olla tarkempi, mutta se on perushyvällä tasolla, mutta herkuttelu on nyt sitä liikaa. Jotenkin vain sallin itselleni koko ajan sen "viimeisen kerran", uudelleen ja uudelleen. No, laskiaispulla oli nyt vähän eri juttu, ostin sen itse jne, mutta ne viimeiset kerrat on niitä miehen ostamia herkkuja, niitä "ei mun kyllä pitäis, mutta jos mä nyt vielä, ja sitten en enää". Niitä minä edelleen jätän tosi harvoin väliin, vaikka luulin itsestäni muuta. Miksi se on nyt niin hankalaa? Eihän ne herkut maailmasta lopu, vaikka vähän aikaa olisinkin ilman. Olen jo todennut, että tällä ruokavaliolla, jota on helppo ylläpitää, en liho vaikka silloin tällöin herkuttelisinkin. Mutta koska silloin tällöin herkuttelenkin, en laihdukaan.

Laihdutuspaniikki

Kävin rataslenkillä, neljätoista kilometriä. Kotiin tultua laitoin lapsille leffan telkkariin ja ruoat sohvalle, saivat retkeillä siellä rauhassa. Selasin elloksen ale-kuvastoa omaa lounasta pöydän ääressä syödessäni. Siinä on laihoilla naisilla pitkät sääret ja kivoja jegginsejä ja tregginsejä. Tuli laihdutuspaniikki, kun katsoin omaa käsivarttani, että lihasten lisäksi siinä on kyllä niin paljon rasvaa, ettei voi hihatonta mekkoa ensi kesän rippijuhliin laittaa. Tuli paniikki, että tässä minä vaan syön, vaikka laihtua pitäisi.

Joo, WTF, voisi kysyä?

Jostain solumuistista tämmöinen ajatus nousi päähän, että pitäisi olla syömättä että laihtuisi. En ole koskaan laihtunut sillä lailla. En muista, olenko edes yrittänyt. Että olisin kokonaan syömättä ja sitten laihtuisin ja kiinteytyisin ja näyttäisin ihan yhtä söpöltä kuin ne pitkäsääriset fotoshopatut mallit siinä ale-kuvastossa.

Katsoin sitä omaa lautastani, uunissa paistettua lohta joltain aiemmalta päivältä jääneenä, herne-maissi-porkkanaa ja eiliseltä vähän paistettua porkkanaa ja punajuurta. Minun mielestä ihan perushyvä setti noin niin kuin nopeasti jääkaapista/pakastimesta haalituksi. Ei ollenkaan sellainen, joka pitäisi jättää väliin, että voisi hihattomaan mekkoon kesällä pukeutua. Mistä tämä paniikki oikein pukkaa? Eihän minun käsivarret ihan vielä Madonnan käsivarsilta näytä, mutta kyllä niitä kehtaa näyttää.

Kuva täältä! 

Niin pitkään kun tässä on jauhettu, että laihtuminen ei ole ruoasta kieltäytymistä vaan niiden parempien valintojen tekemistä. Onneksi sentään vilkaisu omalle lautaselle riitti palauttamaan taas ruotuun. Tämä on hyvä ja tämä riittää. Tässä vielä dataa tehdystä lenkistä, jonka valossa lounaspaniikkini on vielä järjettömämpi.

Kesto 3 h 20 min (sisältää kerhoon viennin ja haun, siis myös hetken pihalla seisoskelut, en tullut katsoneeksi, kauanko itse lenkki kesti)
Matka 14,84 km
Kalorit 776 (En tiedä mitä arvoja käyttää, mielestäni en ole painoani päivittänyt tähän laitteeseen, kai se vaan tuntee mut niin hyvin?)
Askeleita 20 590.

Ehkä ehdin sen verran väsähtää, että perusasiat melkein pääsivät unohtumaan. Hyvä, etten väsähtänyt jo ennen sen lounaan lautaselle haalimista, että ehdin tehdä ne paremmat valinnat. Selkeästikin minun on nyt pohdittava tätä paniikkia enemmän, mistä se tulee ja miksi ja mitä sille voisi tehdä. Itsetutkiskelun paikka.

Sulavaa suunnitelman muuttoa

Tänään ois mun juoksulenkkipäivä, mutta illalla on tärkeitä taloyhtiöjuttuja, niin en pääse lenkittelemään. Voi olla muutenkin hyvä, koska eilisen lumimyrskyilyn ja tämän päiväisen vesitihkun takia saattais olla vähän huono pito lenkkarin alla. Kävin viemässä äsken tyttösen kerhoilemaan ja näillä nurkilla on vasta äsken aloitettu auraamiset. Tai tiet on melkein jo aurattu mutta risteyksiä ei ole vielä puhdistettu.

Meinasin ensin, että jos oltaisiin lähdetty rataslenkille, mutta ei tuolla nyt oikein rattailla pärjää. Hankin siis hien pintaan siivoamalla. Nyt tosin olen kahvitauolla.

Mulla meinaa välillä iskeä sellaista laihdutuspaniikkia pintaan, että apua, mitään ei tapahdu ja mulla ei oo aikaa odottaa ja aika loppuu kesken! Vaikka onhan tässä tapahtunut vaikka mitä. Eikä mulla ole aikarajaa, joten se aikakaan ei oikeasti lopu kesken. Mutta jotenkin sitä nyt haluaisi olla tehokas ja aikaansaava, kun on tähän hommaan taas lähtenyt. Silti pitäisi keskittyä vain siihen omaan suoritukseensa ja olla välittämättä siitä, mitä muut tekee ja sanoo tekevänsä. Pohjimmiltaan minä tiedän, että saan tuloksia aikaan juuri näillä keinoilla, mitä minulla on käytettävissä - minun pitää vain muistaa käyttää niitä.

Ylläpitävä ruokavalio

Tässä ei ole nyt sitten luvassa mitään ydinfysiikkaa ja rakettitiedettä. Tässä on kyse siitä, miten minä en laihdu, vaikka kuin syön terveellisesti.

Täyttelin kiloklubiin ruokailujani siihen asti, kun netti toimi, reilun viikon ainakin.

KasviksetEnergiaHerkutKuidut

Normiruokaa, ei herkkupäivänä

Taisin viime vuoden puolella sanoa, että luullakseni syön ihan hyvin, ja totesin, että näin onkin. Normiruoalla ilman hifistelyjä jään helposti 1600-1700 kcal tietämille, eikä ole nälkä eikä hankala. Suositus on 1900-2000 kcal tietämillä. Kun syön kasvikseni, saan riittävästi kaikkia aineksia, kuitujakaan ei tarvitse leseiden tai vastaavien kanssa lisätä. Saan riittävästi proteiinia ilman raejuustoa aamupuurossa (olen kokeillut sitäkin, kyllä sekin menisi), rasvatkin ovat pääasiassa pehmeitä, kiloklubille sopivia rasvoja.

Mielenkiintoista sinänsä (vai onko?) että viime käyttökertaan verrattuna kiloklubikin on muuttunut suosituksissaan. Ennen vanhaan hiilareistakin annettiin suositusrajat, nyt ainoastaan rasvasta ja proteiinista, ja rasvan suositellun määrän yläraja on noussut, onko se peräti 65 % kokonaisenergian saannista? Minusta aika kamala määrä. Joka tapauksessa kiloklubi on selkeästi karppausystävällisempi. Populismin ehdoilla on suuren yleisön laihdutuspalvelunkin toimittava...

No mutta mikä tekee minun terveellisestä ja monipuolisesta ruokavaliostani ylläpitävän laihduttavan sijaan? Fazerin sinisessä suklaalevyssä on noin 1000 kcal. Jos syön joka päivä terveellistä ja hyvää ruokaa 1700 kcal, yhden levyn tasapainottava (=ei-laihduttava) vaikutus kestää yli kolme päivää. Jos syön kaksi levyä viikossa, viikon kokonaisenergiansaanti ei käytännössä ehdi miinuksen puolelle yhtenäkään päivänä. Liikunnan avulla saan välillä tikistettyä kilon tai puoli pois, mutta sitten taas on aika herkutella. Joo, muistutan nyt, etten oikeasti luvannut mitään rakettitiedettä, ihan peruskoulun matikkaa vain.

KasviksetEnergiaHerkutKuidut

Miehen syntymäpäivänä, vohveli, muffini, punaviiniä ja juustoa, sen normiruoan päälle.

Minulla ei kertakaikkiaan ole varaa tähän "kohtuulliseen" ja "eihän me edes paljon herkutella" ruokavalioon. Tämän vuoden puolella tekemäni laihdutustulos on paitsi joulun ja uuden vuoden hiilaripöhökilojen pudottamista, myös määrätietoisempaa kieltäytymistä herkuista. Ja nyt aion olla entistä määrätietoisempi.

Syön melko hiilaritietoisesti, ja olen huomannut, että himo mihin tahansa herkutteluun syntyy yleensä siitä, että annan pirulle pikkusormen. En käytä juurikaan perunaa, pastaa tai riisiä, mutta ruisleivästä en ole luopunut kokonaan. En myöskään välttele mitään hedelmiä tai marjoja niiden sisältämien hiilareiden takia. Mutta jos satun saamaan kahvipöydässä yhden suklaakeksin tai palan pullaa, alan myöhemmin miettiä, mitä hyvää meillä mahtaisi olla, ja olisiko tänään asiaa kauppaan, josta voisi samalla ostaa vaikka suklaata vai olisiko karkki parempi... Onnekseni olen niin laiska, etten jaksa pelkän suklaan takia kauppaan lähteä, mutta onnekseni olen myös niin hyvä suostuttelija, että joskus olen mieheni lähettänyt kauppaan pelkän suklaan takia. Siinä entisessä herkuttelijan elämässä, jonka kiloja tässä nyt pudottelen.

Herkkupäivä kerran viikossa on varmasti ihan hyvä idea, mutta minun tapauksessani se tarkoittaisi tarkempaa ruokailua viikon mittaan. Että oikeasti alkaisin mittaamaan, paljonko sitä kastiketta tai ruokaöljyä tai täysjyväriisiä tuli hulautettua pannulle tai lautaselle. Enkä minä ole sellaiseen valmis, minulla kun ei ole mitään pilkuntarkkaa PT:n laatimaa treenidieettiä, vaan pyrkimys vain normaaliin hyvään ruokailutapaan. Tunneperäisesti en pysty herkkujen vähentämistä lähestymään, mutta tämä järkiperäinen tapa näyttäisi toimivan paremmin.

20 % tavoitteesta

Hyvää päivää, tervetuloa uudet ja vanhat lukijat <3

Tänään olen saavuttanut kahdenkymmenen prosentin etapin kymppikiloni pudottamisessa. Tänään vaaka kertoi viime lauantain tuloksesta lähteneen 2,1 kg. Tänään on melkein hoikka olo.

Pilates palasi joululomalta. Keholla olikin jo ikävä sitä. Saattaa olla, että huomenna on pakara kipeä, ihme kidutusta. Saattaa olla, että syvällä syvällä vatsalihaksissakin on aamulla jotain tuntemuksia.

Lenkille en eilen ehtinyt oman jaksamiseni aikaan, mutta tuleehan noita tilaisuuksia. Tänään käytiin pulkkamäessä ja muutenkin ulkoilemassa lasten kanssa puolisentoista tuntia. Ehti siinäkin raitista ilmaa saada, vaikka tempo vähän eri olikin.

Nyt alan katsoa Jurassic Park III:sta ja syön pari belgialaista suklaapalleroa.

Puhtia uuteen viikkoon kaikille! :)

Hyviä unia

Näin unta, että minulla oli toinenkin blogi, jossa keskityin hyvinvointiin, kun Lyijypallo vain laihduttaa ja laihduttaa. Se oli muuten mintunvihreätaustainen ja olin kirjoittamassa metelistä ja hiljaisuuden kaipuusta. (Taisi lapset olla jo hereillä isän kanssa olohuoneessa...?) Unessa olin saanut seitsemän uutta lukijaakin, vaikka edellisen kerran olin päivittänyt ystävänpäivänä.Oisko ehkä ihkua olla suosittu? ;)

Mutta eihän Lyijypallo vain laihduta ja laihduta, Lyijypallo on vain ottanut itseään niskasta kiinni ja ajatellut sellaista asiaa, että vuosi sitten olin hyvin motivoitunut pudottamaan raskauskiloni pois viimeistäkin myöten, mutta sitten se jäi, kaiken arjen alle. Nyt motivaatio on vähintään yhtä kova, ja tällä kertaa minulla on vähemmän tekosyitä varattuna. Oman itsensä sabotointi, josta Elikin kirjoitti, on edelleen läsnä, mutta luullakseni tunnistan tilanteet paremmin. Aiemmin. Ehkä jopa etukäteen.

Hyvinvointiahan tämä silti ennen kaikkea on. Enhän minäkään halua pudottaa painoani voidakseni huonommin. Tavoitteet ovat edelleen samat: Kevyempi ja terveempi olo. Kunto huonosta keskinkertaiseksi (ja siitä ylös). Vatsalihakset takaisin kuosiin. Eihän se varsinaisesti hyvinvointia haittaa, jos siinä samalla normaalipainon saavuttaa?

Mitä sitä elämältään enää toivois?

Huomenna on neuvola. Sanon sen tähän heti kärkeen, etten unohtaisi. Syyskuun puolella pitäisi muistaa toinenkin käyttää, sillä kertaa kolmivuotisneuvolassa. Muista, muista!

Kävin eilen juoksemassa, edelleen ilman sykemittaria, koska en tiedä, missä se vyö on. Mietin jo keväällä xyclingissä, että enkö ihan oikeasti osaa kuunnella itseäni, enkö tiedä, milloin teen liian kovaa. Kun on totuttanut itsensä siihen, että mäen päälle mennään, eikä pyörää työnnellä, niin miten osaa enää himmailla? Juoksin neljä seitsemän minuutin settiä. Hyvältä tuntui. Hävitin jo aika päivää sitten sen ohjelman, jonka mukaan aloitin, mutta totesin, että näitä seiskaminuuttisia minun täytyy tahkota aika paljon vielä ennen kuin kärsii pidentää aikaa. Ensimmäisessä vedossa jalka nousi ja meno oli kevyttä mutta jo toinen veto tuntui raskaammalta. Pitkä on matka puolenkin tunnin yhtämittaiseen juoksuun, mutta onhan tässä aikaa.

Se onkin toinen asia, mitä olen pohtinut. Että jos aikaa ei olisi, niin en kyllä edes yrittäisi. Tällä hetkellä ei tunnu siltä, että tekisin mitään välittömän hyvinvoinnin takia vaan mielessä vain pitkäaikaisempi hyöty. Tulet terveemmäksi, jaksavammaksi, pystyvämmäksi - sitten joskus. Ehkä juuri siksi minusta tuntuu, että olen koko ajan vähän hukassa, että jotain pitäisi tehdä, mutten kerta kaikkiaan tiedä, mitä. Tuntui, että Niina kirjoitti minusta ja minun ajatuksista omassa postissaan. Jos haluatte tietää, miltä minusta tuntuu, lukekaa täältä.

Olen vuoden aikana laihtunut viitisen kiloa. Viitisen, kuutisen, kuka noita laskee. En minä ainakaan, selvästikään. Ja ne oli niitä raskauskiloja. Niitä myyttisiä, helposti karisevia vai tiukassa istuvia. Lopettakaa se kohkasu niiden raskauskilojen kohdalla, se on sama, miten ne ylikilot on tulleet, yhtä paljon töitä niiden poistamiseen pitää tehdä. Miten eli ennen ja miten elää nyt on paljon ratkaisevampi kuin se, kuinka monta kiloa kukin saa ja missä ajassa pois. Paitsi jos on kilpailua. Sehän on sitten eri asia. Ja minä en ole siinä kisassa mukana. Enkä äitiyskisassa. Vuoden Äiti -palkintoja on tullut pokattua vuosien varrella jo niin paljon, että uutta vitriiniä pitäisi hankkia.

Parhaimmillaan pääsin yhdeksän kiloa alaspäin, nyt olen sen verran roimasti taas 70-kilon puolella, että vituttaahan se. Toisaalta en ole kovin kaukana niistä lukemista, mihin vuodessa pääsin tuon nyt kolmevuottatäyttävän tehtyäni, siitä jatkoin sitten kuuteenkahdeksaan ennen kuin aloin odottaa tätä viimeistä. Että kai se on lukema, jonka tavoitan vuodessa, vaikka lähtöpainot oli kyllä erit.

Nyt siis loppukappaleen pitäisi käsitellä sitä, miten tästä opittuani nousen ja mitä kaikkea alan nyt tehdä toisin ja uhkua tsemppihenkeä, mutta minä en jaksa. Ei, en halua pitää hengähdystaukoa, eikö tässä ole jo hengähdetty ihan tarpeeksi. En vain kerta kaikkiaan tiedä, mitä tekisin. Sanokaa te. Sanokaa, että lopeta nyt jumalauta se itsepetos ja suklaansyönti ja yksi puolentunnin juoksulenkki kerran kahteen viikkoon ei ole riittävä määrä liikuntaa. Sanokaa, sanokaa, mitä minun pitäisi tehdä.

Taidan pitää vähän aikaa ruokapäiväkirjaa, niin sitten tiedätte, miten todella perseellään yhden ihmisen elämä voi olla. Noin niin kuin laihdutusnäkökulmasta.

Meikäläisen juoksukunto suksii

 No niin, viitaten edelliseen, pikkupoika ei nukahtanut, minä en siivonnut, ja ilta menikin sitten muissa kuin bloginpäivityspuuhissa, mutta eteenpäin taas.

Tiistaina, siis viikko sitten, kävin taas juoksulenkillä. Olen jo pitkään miettinyt, että enkö oikeasti osaa kuunnella sydäntäni, kun keskisyke taisi olla 174, ja siellä minä vain painelin itikoiden keskellä metsässä. Yhteensä lenkille tuli mittaa kahdeksisen kilometriä, mutta aikamoista poukkoamista se oli ja loppumatka asfaltilla turvallisesti (tästä ei enää pääse eksymään). Juoksua noin tunti, kävelyä kolme viiden minuutin pätkää. Rääkkilenkille oli tilauksensa siinä fyysisessä tilassa, mutta myös siinä mielessä, että se pisti miettimään.

Seuraavana päivänä googlettelin sykeraja-asioita, ja päätin, että nyt on asioiden muututtava. Sykemittarini on antanut minulle maksimisykkeeksi 188 (ainakaan sitä suurempia lukemia en ole viime aikoina nähnyt) ja se on myös minun laskennallinen maksimini. Tohtori.fi-sivuston mukaan juoksen (ja sisäpyöräilen) enimmäkseen anaerobisella tasolla ja tämä puoli onkin minulla kehittynyt niin, että jaksan kyllä rankkaa liikuntaa pökertymättä, mutta aerobista kuntoani se ei kohota, eikä siis sitä juoksu- ja pyöräilykuntoakaan.

Olen vuosikausia toivonut ja kaivannut parempaa kuntoa, mutta se on aina jäänyt laihdutuksellisten tavoitteiden taakse odottamaan vuoroaan. Liikunta on ollut minulle lisäväline polttaa yhä enemmän ja enemmän kaloreita ja siten on ollut mielestäni hyödyllistä tehdä mahdollisimman rankkoja suorituksia, että kalorien kulutus olisi mahdollisimman tapissaan. Liikunnasta tuleva hyvä olo on minulle ollut se sivutuote yrittäessäni vastata ulkonäköpaineisiin.

Tämän elämäntapamuutosprojektini yhteydessä olen pitänyt liikuntaa taka-alalla ikään kuin väkisin, mutta nyt vauvani ei ole enää pieni eikä tarvitse minun jatkuvaa läsnäoloani pärjätäkseen.

Nyt minä haluan vihdoin siihen parempaan kuntoon, joka on odotellut laihdutteluprojektieni takana, että milloin on mun vuoro. Nyt haluan olla parempikuntoinen, läskeillä tai ilman. Ehdottomasti parempikuntoinen. Nyt liikkumisen temmolla ei ole sinällään merkitystä, ei tarvitse olla mahdollisimman tehokasta/ rasittavaa liikuntaa, koska en enää käytä sitä laihtumiseen. Minun on ihan totaalipakko opetella vihdoin juoksemaan riittävän hitaasti pystyäkseni joskus juoksemaan nopeammin. Nyt annan itselleni mahdollisuuden kehittyä. Haluan suojella sisäelimiäni enkä piiskata sydäntäni liian kovalla työllä.

Back to basics

Ei nyt ihan suunnan muutos mutta tarkistanpa kurssiani kuitenkin. Olen ollut kovin tyytymätön siihen, että painoni on tönöttänyt paikoillaan ties kuinka kauan, ja nyt olen saanut jo toisen kesäkiloistani takaisin. Olen ollut tyytymätön tuloksiin, vaikka voiko niitä tuloksiksi sanoa, jos minkäänlaista työtä tai vaivannäköä en ole kilojeni eteen tehnyt?

Olen ollut kovin väsynyt liian vähäisen nukkumisen takia, ja kovin tyytymätön siihen, etten pysty tekemään asialle yhtään mitään. Että kun ei huvita mennä nukkumaan ajoissa, niin ei sitten. Valon lisääntymisen ja pikkupojan kävelyharjoittelun myötä pojan yöuni on muuttunut huonolaatuisemmaksi ja katkonaisemmaksi, ja ollaan oman väsymykseni takia luisuttu kohti huonoja vanhoja yöheräämistapoja, joista jo kertaalleen unikouluttauduttiin eroon. Ja tyytymättömyyttähän sekin on aiheuttanut.

Kaikenlainen reissaaminen ja stressaaminen ja siivoamatta jääneet huoneet ja pesemättä jääneet pyykit ja kaaokseksi muuttuva koti ja naapurista löytyneet turkiskuoriaiset (aaargh! meillä riittää myös pimeitä nurkkia tuholaisille asua, kun koskaan ei saa mitään raiveeks!) ja kasvavat vaatimukset oman pään sisällä ja toinen pitäs opettaa pyöräilemään ja toinen puhumaan ja kävelemään (no eihän tarviis, oppii ne ilmankin) ja kolmas pitää erossa pahanteosta, kun kylänraitti houkuttelee kesäiltana enemmän kuin oma huone...

Siispä rauhoitun, hengitän syvään ja keskityn olennaiseen. Olennainen ei ole tässä kohtaa painon aleneminen, eikä missään kohtaa. Olennaista on saada lenkkihousut pestyksi. En sano enää väsymyksestä mitään, jos jatkan tällä linjalla, etten tottele itseäni ja nukkumaanmenoaikojani. Olennaista on olla valittamatta, varsinkin jos ei ole valmis vaikuttamaan asian parantamiseen. 


Nyt menen laittamaan pikkupojan nukkumaan (jos vaikka onnistuisin) ja alan sitten siivoamaan (jos vaikka kerkeisin) ja palaan illalla (jos vaikka jaksaisin) kertomaan miten kävi tiistaisella juoksulenkillä. 


Iloa ja valoa teille. Minä olen myös päättänyt ottaa niistä osani! :)

Luovuttamista

Minulle tulee aina välillä mieleen, että sama olisi luovuttaa koko homma, kun mitään en ole kuitenkaan aikaan saanut. Osin ehkä tavoitteettomuutta, osin kyllä pelkästään sitä, että haluaisin kaiken tapahtuvan just nyt, heti, välittömästi, ei vasta viiden vuoden päästä.

Sellaisina hetkinä olen toisinaan kysynyt itseltäni, että mitähän olen sitten oikeastaan luovuttamassa? Että miten tämä minun luovuttaminen tapahtuisi? Söisinkö suklaalevyn, alun toista? Entä sitten? Kuulostaa tavalliselta torstailta. Onko se sitten luovuttamista? Ei minun kirjoissani.

Jättäisinkö vakkarixyclingini väliin? Entä sitten? Väliin se on jäänyt ennenkin, ja silti olen tällä tiellä. En kuollut, en romahtanut. Tein jotain muuta, kerran nukuin, muutaman kerran istuin eläkeläisseurassa kirjaamassa ylös taloyhtiövahdin häiriöilmoituksia. Nekin on tärkeitä, ainakin sille valittajalle. Tulee aikoja, jolloin on liian kipeä liikkumaan, liian väsynyt lähtemään, liian kiireinen irrottautumaan. Ei se silti tarkoita, että olisi luovuttanut.

Unohtaisinko salaatit ja marjat, hedelmät, vihannekset viikonlopuksi, viikoksi, kuukaudeksi? En usko. Kyllä elimistö kaipaa sitä vihreää (ja niitä muitakin värejä). Eikä tämä vene kaadu siihenkään, että parilla aterialla ei ole kuin pottua ja kastiketta. Ei aina jaksa, pysty, ehdi ostaa. Siihen lautaselle ne vitskut on silti aina takaisin hiipineet.

En kerta kaikkiaan keksi, miten voisin luovuttaa. En keksi sellaista, mihin haluaisin palata, mitä oikeasti haluaisin tehdä mieluumin kuin tätä. En sellaista, mitä en olisi jo kokeillut (ja toimivaksi todennut, esim. suklaa). Olen tyytyväinen lautasmalliini, olen tyytyväinen rataslenkkeihini, olen tyytyväinen pienentyviin mittoihini. Olen tyytyväinen siihen, että en pahoinpitele itseäni ruoalla, en kituuta, en ahmi. Olen tyytyväinen siihen, että olen löytänyt tavan antaa elämän tulla väliin. Olen tyytyväinen, että viimeinen raskauteni sotki elämäntaparemonttini. Ehdin sisäistää tämän paremmin.

Ennen minulla oli kiire. Halusin olla valmis, halusin hypätä suoraan siihen aikaan sitku. En nähnyt omia hyviä puoliani, luulin, että sitten olisin parempi, kun vatsa olisi litteämpi, reidet kapeammat. Olen kohdannut painohuippuni toisessa raskaudessani. Minun piti alkaa vain hyväksyä, että pieniä suloisia prinsessoja ei saa, jos ei ole valmis jostain tinkimään. Alkaa hyväksyä, että vaikka olen lihava, niin tämä on vain välivaihe ja voin silti olla itseni ystävä. En minä pahuuttani itseäni lihottanut, ei minun tarvitsisi suhtautua itseeni niin kuin viholliseen.

Olen opetellut lukemattomia pieniä tapoja, jotka auttavat minua eteenpäin. Niin pieniä, että niitä on turha omaksua enää takaisin. Ei ole muita vaihtoehtoja kuin tämä polku, jolla olen. Jolla tönötän. Vaikka en liikkuisi eteen enkä taakse, niin tällä tiellä olen silti, ja olen onnellinen.

Tavoitteiden asettelua

Tää taulu on myynnissä täällä.

Oon tässä miettinyt, että mitä minä oikein haluan. Mihin suuntaan minä elämääni remppaan? Viime aikoina on ollut kovin painokeskeistä minun hyvinvoinnin ajattelu. Ei minun elämäni hirveesti paremmaksi muutu, jos vaakalukemat muuttuukin, kun en minä kertakaikkiaan ehdi elää pelkän painoni ympärillä. Mitä Niina kirjoitteli omassa postauksessaan, oli mielestäni täyttä asiaa. Lisäksi huomaan olevani hyvin samanlaisessa tilanteessa, että väitän kovasti yrittäväni tehdä asioille jotakin, mutta oikeastaan en ole yrittänyt pitkään aikaan. Itse aioin alunperin ihan oikeasti hahmotella, mitä kaikkea elämässäni voisi olla paremmin, mitä kaikkea voisin tehdä tyytyväisyyteni lisäämiseksi, mutta yhtäkkiä huomaankin puhuvani pelkästään laihduttamiseen liittyvistä asioista. Olen minä paljon muutakin! Kaikki me ollaan.

Tällä hetkellä tönötän 69-70 kg painossa, välillä viivan alla, välillä viivan päällä. Ja tiedän, että tällä panostuksella tönötän tässä aikalailla kauan. Tällä hetkellä en ole valmis tekemään asiaan muutoksia. Joo, syön karkkia ja herkkuja ja ruokailuni on edelleen epäsäännöllistä ja nukun liian vähän ja liikun arkiliikuntana aivan minimaalisesti, pari rataslenkkiä viikossa ei todellakaan korvaa kaikkien muiden päivien liikkumattomuutta. Kyllä minä tiedän, mihin minun pitäisi kiinnittää huomiota, mutta tällä hetkellä en oikein osaa keskittyä siihen.

Haluaisin liikkua enemmän mutta menojen yhteensovittamisen kanssa on toistaiseksi ollut vähän saamattomuutta, hyvä tekosyy siis. Mutta oikeasti se aiheuttaa aika suurta tyytymättömyyttä koko elämää kohtaan, ettei "saa" tai voi tehdä, mitä haluaa. Lisäksi en ole koskaan ollut mikään pullantuoksuinen äiti, enkä näköjään sellaiseksi muuttunut tälläkään kierroksella. Minulle ei sovi kotona olo melkein yhtään. On ihana puuhastella rauhassa lapsosten kanssa, kun on hyvä päivä, mutta en jaksais kuunnella niitä känkkäränkkä-päiviä. Lisäksi laiskistun entisestäni. En saa mitään aikaiseksi, vaikka yrittäisinkin, kun voihan sen tehdä huomennakin, vaikkei voisikaan. Vaikka töihin paluussa on omat haasteensa (ja aikatauluhaasteensa!), odotan sitä silti. Nyt pitäisi vain hankkia se työpaikka.

Haluaisin nukkua enemmän. Sitä varten minun pitäisi mennä aikaisemmin nukkumaan. Mutta en mene. Minähän istun vaikka koneella blogeja lukemassa puolille öin, jos telkkarissa ei tuu muutakuin jalkapalloa. Olette liian mielenkiintoista seuraa! :) Mistä saisin siihen sen verran ryhtiä ja selkärankaa, että menisin nukkumaan vaikka kymmeneltä? Nyt valon lisääntyessä pikkupoika on ruvennut heräämään viideltä. Jokaisen matikkapää sanoo sen verran, että viisi tuntia unta yössä ei pidemmän päälle (eikä kuulkaas edes lyhyemmällä ajalla!) tee hyvää kenellekään. No yöheräämiset ovat sentään jääneet.

Haluaisin järjestystä tähän kaaokseen, jonka keskellä me eletään. Ja nyt en tarkoita mitään ruuhkavuosien mentaalikaaosta vaan ihan vain sitä, että joku muu tulisi ja laittaisi kaikki tavarat oikeille paikoilleen, ja loput roskiin tai kierrätykseen, ja sitten enää kukaan ei koskaan sotkisi. Mulle tulee niin toivoton olo, kun kaksi tuntia keittiön lattian imuroinnista ja pesusta se näyttää siltä kuin siihen ei olisi koko päivänä koskettukaan. Eikä se ole ainoa ongelmakohta. Olen laiskistunut liikaa, tässä on liikaa tekemistä, minen ehdi, minen jaksa. Äiti on vähän väsynyt.

Lisäksi menin taas sekoittamaan pääni lukemalla, mitä Pöperöproffalla oli sanottavaa liian hyvästä syömisestä. Vaikken olekaan vielä ihan niin syvällä suossa, tunnistin itseäni tekstistä. En siitä alipainon rajalla olevasta, enkä siitä runsaasti liikkuvasta, vaan siitä ajatusmaailmasta, että kaiken pitää olla terveellistä ja hyödyllistä, ja jos ei ole, niin sitten se pitää korjata. Herkkujen määrästä on ollut puhetta sekä omassa että muidenkin blogeissa. Olen koittanut varmaan koko talven ajan vähentää herkkujen syömistä, siinä sen kummemmin onnistumatta. Siinä sen kummemmin motivoitumatta. Siinä mitään pointtia näkemättä. Kertaakaan repsahtamatta, aina harkiten suunnitelmasta poiketen. Övereitä on kyllä tullut vedettyä, tietoisen herkuttelupäätöksen jälkeen, mutta se on eri asia. Se on se, kun toteaa jälkeenpäin, että viimeinen kakkupala oli kyllä liikaa, tuli paha olo. Toisaalta olen kuunnellut korvat höröllään siinä kohtaa, kun ko. proffa on sanonut, että yksi karkkipäivä viikossa ei ole riittävästi. No ei olekaan! Seitsemän on.

Kun ongelma ei ole ne herkut, eikä se liikkumisen vähäisyys. Unen puute tekee kaaoksen mahdottomaksi hallita mutta painoni hallintaan auttaa se yksi epäseksikäs ja todella kiinnostamaton juttu: ruokarytmi. Ja turha sanoakaan, ettenkö minä sitä tietäisi. Haluan vain silti edelleen yrittää mennä siitä, mistä aita on matalin, ja syyttää herkkuja ja liikkumattomuutta ja sitä, että kyllähän minä muuten, mutkun aika ei riitä. Oltiin viikonloppuna anopin luona ja sukujuhlissa (oli muuten hyvät juhlat, hyvää ruokaa, hyvää ohjelmaa, hyvää seuraa!) ja sieltä kotiuduttuani tajusin, että ympäristössäni ei ole yhtään tavallista ruokarytmiä noudattavaa ihmistä/perhettä, jonka kanssa joutuisin/saisin päivän ateriat sumplia ja suunnitella. Tarkoitan siis paikkoja, joissa yökyläilisin. Ihan kaikilla on jokin oma painon-/ ruokailunhallintakeinonsa käytössä, eikä perusruokarytmi kuulu niihin. Mutta kun se on se, mitä minä tarvitsen! Jotenkin on vain noloa olla se porukan ainoa pullukka, joka taas ois vaille jotain välipalaa, vaikka justhan me viisi tuntia sitten syötiin.

No mitä minä sitten teen? Pakotan itseni nukkumaan aiemmin. Nukun enemmän. Korjailen ruokarytmiäni. Se lounas onnistuu nyt ihan murehtimatta, mutta iltapäivän kanssa on haasteensa. Yritin saada päivällistä sujumaan, mutta totesin, että yrittäminen torppaantuu iltapäivän välipalaan. Panostan siis siihen. Että söisin välipalan kohdallaan. En nipota niistä herkuista edelleenkään, en ole valmis luopumaan niistä, enkä näe mitään syytä siihen, tässä kohtaa. Korjaan rytmini ensin. Vaikka siihen menisi sata vuotta. Sisältöä pystyy aina parantamaan, mutta onko aina pakko? Täytyyhän minun vähän voida luottaa Patrikiin, jos hän sanoo, että ihminen ei jaksa määräänsä enempää herkkujakaan vetää, jos muu ruokailu on kunnossa. Tiedän, että ei ole oikoteitä, vaan painonhallinnan tärkeysjärjestys on 1) Lepo 2) Ravinto 3) Liikunta. Jos minä luulen, että minun onnellisuuteni on painonhallinnassa onnistumisestani kiinni, minun on vain ruvettava nukkumaan tarpeeksi. Ehkä se muukin tyytymättömyys helpottaa, kun saa joskus edes levätä.

P.S. Mä tarviisin tuon taulun muistuttamaan, että onni ei tule etsimällä vaan valitsemalla. Mut se loppu oli siltä suomalaiselta jälleenmyyjältä, jossa sen näin. Pitänee askarrella oma.

Iholla

Olen ihastellut ihoani. Haltioituneena katsellut (ja miehelle esitellyt), miten ihoni menee ihan uudenlaisille rypyille. Tässäkin on tyhjää ihoa ja tässä ja tässä. Tästäkin olen laihtunut, ja tästä ja tästä. Sitä on liikaa, mutta kyllä se siitä vetäytyy, niinhän? Olen luottanut siihen, että kyllä se palautuu, vaikka olenkin tosi huono ihonhuoltaja. Kurttuinen, löysä iho on ollut kiehtova, olen ollut onnellinen, koska siitä näkee, että alta on lähtenyt tosiaan jotain. Että olen edistynyt.

Nyt minulla on ollut muutama punkeropäivä, jolloin ihoa on ihan liikaa, rasvaa edelleen sen alla liikaa, iho vain löystyy ja venyy entisestään, ja poimut ihan varmasti täyttyvät ihrasta, joka valuu sinne ihan nestemäisenä suoraan ruoansulatuskanavasta. Ihan on tullut kiire saada iho kiinteämmäksi ja kimmoisaksi ennen kuin kaikki - siis ihan kaikki - on liian myöhäistä. Yhtäkkiä en voikaan sietää löysää ihoa yhtään missään, ja pahimmat on nämä tyhjät nahkarukkaset, jotka täytyy aamuisin rullata ylös rintaliivien täytteeksi.

Oi milloin tämä iho palautuu? Palautuuko se? Entä jos olen niin vanha, että mitään ei ole tehtävissä? Jos ne jääkin näin? Ja allitkin. Entä jos en koskaan saa kiinteitä käsivarsia, kun ihoa on niin paljon?

Tiedän, että taidan vähän liioitella (jos vähän tarkoittaa paljon). Sitä paitsi minulla on ihan kelpo tuote ihon kiinteyttämiseen. Kunhan vain jaksan, muistan ja viitsin sitä itseeni voidella.

Kyse taitaa taas jälleen kerran ollakin vain siitä, tyydynkö makaamaan itsesäälissäni ja valittamaan, vai kohtaanko ongelmani ja teen sille jotain. Edes sen, että hyväksyisin ihoni sellaisena kuin se on, hoidettuna tai hoitamattomana.

Venyneen ihon hoitovinkkejä otetaan vastaan. :)

Kuuriluontoista

Kokeilin tässä "just for fun", aikani kuluksi, 20 päivän detox-kuuria. Ajattelin kirjoittaa siitä vähän matkatarinaa tänne, mutta ei siitä paljon käteen jäänyt. Motivaationi lähteä kokeilemaan oli alunperin pelkästään puhdistautumiskuurissa. Että jos elimistöön jotain ylimääräisiä kuona-aineita olisi kertynyt, niin joutaisi noista eroon päästä. Kun aloin tarkemmin tutustua kyseiseen tuotteeseen netissä, sen painoa pudottavia vaikutuksia kehuttiin aika lailla. Tokihan se alkoi houkuttaa, vaikka minä en olekaan noiden pussikuurien ja rasvansiepparien ja muiden "syö mitä p*skaa haluat ja laihdu silti" -tuotteiden kannattaja. Minä kannatan perusterveellistä kotiruokaa ja hitaampaa matkantekoa. Sitä helppoa, jossa ei tarvitse pinnistellä.

No, mitä käteen jäi? Paino tippui kolmena ensimmäisenä päivänä kaksi kiloa. Pissimällä. Aloin kutsua detox-kuuriani kusikuuriksi. Hyvin se tosiaan nesteitä irrotti ja paljonhan sen kanssa piti sen takia sitten juodakin. Päivittäinen litkumäärä oli 12 ml ainetta 1,5 litraan vettä. Sen lisäksi sitten muut juomiset. Tehokkaana liikuntapäivänä saatoin hyvinkin juoda yhteensä 4-5 litraa erilaisia nesteitä. Kuurin lupaamaa energiaboostia en kokenut, myöskään mitään erityistä puhdistautumista ja keventymistä en huomannut. Muutaman päivän kuluttua aloittamisesta sain kasvoihini nokkosihottuman kaltaisia näppylöitä, jotka kestivät muutaman päivän ja hävisivät. Ei ole iho sen kuulaampi ja kirkkaampi kuin aloittaessakaan. Noin puolessa välissä huomasin, että hikeni haisi erilaiselle, oikeastaan kovin samalle kuin entisessä sisäilmaongelmaisessa kodissamme aina aika-ajoin. Lähtikö kuurin myötä liikkeelle jostain elimistöni jemmasta vanhat homeitiöt vai mistä siinä oli kyse, en tiedä.

Mitä sitten sen laihduttaviin ominaisuuksiin tulee, niin niistähän voi olla monta mieltä. Netissä oli kaksi eri listaa, mitä pitää välttää puhdistavan kuurin aikana. Toinen lista kielsi esimerkiksi kahvin ja gluteiinia sisältävät tuotteet kokonaan, toisessa sanottiin, että juo kahvisi mielellään aamupäivällä ja vettä päälle, viljatuotteista vältä valkoista vehnää. Punainen liha oli myös kiellettyjen listalla, mutta itse en ole sitä seitsemääntoista vuoteen syönyt, joten ei ollut uhraus. Piti syödä kasvispainotteisesti ja liikkua vähintään puoli tuntia päivässä, välttää prosessoituja ruokia, herkkuja, alkoholia (sekä tupakkaa ja huumeita). Ei tarvitse olla kovin suuri neropatti huomatakseen, miten kuuri mahdollisesti kiloja pudottaisi. Jos sattuu vaikkapa katkaisemaan hyvän aikaa käynnissä olleen hese-elämäntavan tai perusvihanneksettoman makaronilaatikkokuurin sillä, että kolmen viikon ajan syö paljon kasviksia ja hedelmiä, liikkuu päivittäin ja nesteyttää itsensä hyvin, niin saattaahan siinä hyvinkin muutama kilo lähteä. Ohjeissa kehotettiin vielä kuurin päätteeksi jatkaa nyt opituilla uusilla hyvillä tavoilla. Niinpä niin.

Hyvää teki olla muutama päivä ilman suklaata. Hyvää teki myös palata suklaan ääreen. Mutta nyt olen todistanut itselleni, että pystyn olemaan ilman suklaata jopa useita päiviä putkeen. Minä en sitä tiukinta linjaa noudattanut, enkä tiedä, mihin suuntaan tulokset olisivat sitten kehittyneet. Lisäksi elämäntapani eivät tällä hetkellä ole kovinkaan huonolla tolalla. Päällimmäiseksi mieleen jäi, että tämä vaikutti vähän sellaiselta kesälomakuurilta. Loman alkajaisiksi korkataan puhdistava kuuri, kun on aikaa kiinnittää paremmin huomiota siihen, mitä syö ja pääsee kiireiltään helpommin liikuntaa harrastamaan, ja juoksemaan vessassa työkiireiden estämättä. Kolmen viikon kuurin (vai kesäloman?) jälkeen olo on energinen ja mahtava ja jaksaa taas painaa töissä. En kuitenkaan vähättele kuurin vaikutusta omaan 70 kg:n alitukseeni. Nyt on vain pidettävä huoli siitä, etteivät nuo pari kiloa tule enää IKINÄ takaisin.