Erilainen kesä

Kesällä laihtuminen on ollut minulle tosi vaikeaa. Ja sitten en ole onnistunut, koska olen ajatellut sen olevan tosi vaikeaa. Ajattelin, että tämä voisi olla erilainen kesä.

Olen puhunut elämäntaparemontista niin kauan, etten enää muistanut, minkälainen se vanha elämäntapani oli ja mitä olin siitä muuttamassa. Lisää liikuntaa ja enemmän kasviksiako? No, molemmat on kyllä toteutuneet, mutta se remppa on silti pään sisällä.

Olen sanonut jo hylkääväni laihdutuksen ja haluavani parantaa elintapojani. Sanoin ehkä vuosi sitten, ehkä jopa puolitoista. Sanoin, että tämä ei ole laihdutusblogi vaan elämäntapablogi. Paljonpa se on auttanut, kun edelleen kyynelehdin kiloista, aina silloin tällöin, kun sille päälle satun. Ja kiellän ja syön suklaata. Ja mitä näitä nyt on. Viimeisimmäksi sanoin: Terveyden kautta. Ja silti kyynelehdin kiloistani.

Tiedättekö, kun on pitkän pitkän aikaa mielessään sinnitellyt ja puurtanut, jotenkin ilottomasti, että jaksaisi vain keskittyä eikä herpaantuisi ja sitten kun olisi sitä tarpeeksi jatkanut, olisi perillä Onnessa ja Autuudessa? Tiedättekö sen tunteen, kun yhtäkkiä huomaakin, että kaikki on jotenkin kevyempää tai helpompaa tai entiedä jotenkin paikoilleen loksahtanutta? Niin kuin en enää tarpoisikaan jalkaisin jossain rämeikössä vaan olisin päässyt jokilaivan kyytiin. Onhan se eteneminen edelleen todella hidasta, mutta enää ei tarvitse ponnistella. Täytyy vain toistaa niitä hyviä valintoja, seurata rutiineitaan, huomata onnistumisensa ja vahvistaa niitä.

Että onko siitä ilottomasta puurtamisesta sitten mitään hyötyä? Ei voi tehdä hyviä päätöksiä ilman kokemusta, eikä kokemusta saa ilman huonoja päätöksiä. Minä en osaa sanoa, mikä minun nykyinen elämäntapani on, mutta se on muuttunut kyllä siihen entiseen verrattuna. Eniten minua on auttanut itseni vapauttaminen. Liikunnan pakosta, tietynlaisen ruokailun pakosta, mistä vain ehdottomuudesta. Että tehdään nyt näin tästä eteenpäin, kun näin päätin, vaikka tämä ei tunnu sen enempää hyödylliseltä kuin kivaltakaan. Ja siitä, että vain äärimmilleen venytettynä liikunta voi olla hyödyllistä, koska silloin se kuluttaa eniten. Opin juoksemaankin, kun päästin irti pakkoliikunnasta, ja se jos mikä niitä kaloreita oikeasti kuluttaa. :)

Minulla on elokuuhun muutama tavoite, joista tärkein liittyy kolesteroliarvojen kontrolliin. On minulla painotavoitekin, mutta se terveys on nyt ihan oikeasti etusijalla. Teen tämän itseäni varten. Lapsiani varten. Ennen kaikkea ja ehdottomasti itseäni varten. Tästä kesästä tulee hyvä. Jos näin kuumat kelit jatkuvat, istun onnellisesti ilmastoidussa toimistossa. Sadettakin se pitää, jos ilmat huononee. Ehtii sitä lenkille töiden jälkeenkin. Muutosta on ilmassa ja minä olen onnellinen. :)

Parempi Elämä

1. Paino alkaa kuutosella - check!
2. Palaan työelämään kotoa möllöttämästä - check!
3. Juoksu kulkee, kymppi taittuu - check!

Olen aika sinut itseni kanssa. <3

Juoksua mukavuusalueen ulkopuolella

Lähettiin salille, kun oli sovittu niin. Kun olin sisuuntunut omaan (yhteen) väliviikkoon, kun mitään en (melkein) tehnyt. Mies kyllä varovasti kysyi, että jaksetaankohan me mennä, minä kun olin jo lauantailta salikeikan perunut muiden menojen varjolla. Että jos jatkuis löysäily.

Mies oli käynyt viikonloppuna veljensä luona ja unohtanut lompakkonsa sinne. Tänään lounastunnilla huomasi, että olisi sitä tarvinnut. Hississä (ei toki kävelty koko matkaa salille) mies sanoi, että kävisi hakemassa lompakon ja voisi lasten kanssa käydä urheilukentällä vähän näyttämässä (yksi- ja kolmevuotiaille) miten korkeutta tai pituutta hypätään. Minä kuulin punaisen massaradan kutsun. Hiljaisen, vienon kuiskauksen, että mites se cooperin testi? Voi vitsit, minä sanoin, olisin voinut kyllä juoksukuntoani testata. Lähde mukaan, sanoi mies. Mutta kun se sali... minä epäröin. No älä tee niin paljo jalkoja, sanoi personal trainerini.

Käytiin salilla. En keskittynyt jalkoihin. Keskityin yläosaan ihmistä. Kotona nopea palautusjuoma ja lapsille ja itselle lenkkarit jalkaan, sitten menoksi. Autossa keksin tosi hyviä syitä, millä selittää heikkoa tulosta, koska heikkoa tulosta olin menossa hakemaan. Minun juoksukuntoni on koko ajan ollut surkea. Seuraavaa kertaa (ja seuraava kertahan on tulossa) ehtii edeltää monta peruskuntolenkkiä, joten kuntoni on väistämättä parempi seuraavalla kerralla. Seuraavan kerran en varmaankaan käy salilla etukäteen voimiani kuluttamassa. Seuraava kerta on todennäköisesti myös suunnitellumpi niin, etten lähde suorittamaan sitä surkeana ruokapäivänä (ja tänään on tosiaan ollut sellainen) ja vettäkin varmaan tankkaan paremmin, edes sen ihmisenkosteutusminimin verran.

Otin tavoitteeksi 1500 m. Ajattelin, että jos neljä kierrosta ehdin juosta, niin tavoite on saavutettu. Muistelin, että 1500 m on surkean raja (no se on ikäluokassani alle 1400 m) ja minua pelotti tosi paljon, että surkea kuntoni ei juuri sitä parempaa matkaa tarjoile. Kun neljäs kierros läheni loppuaan, ainoa ajatukseni oli, että samperi, eikö tämä lopukaan, vieläkö tätä pitää jaksaa jatkaa. Juoksin viisi täyttä kierrosta. Viisi täyttä kierrosta ja muutamia askelia päälle. Se on kuulkaa 2000 m ja se on kuulkaa Hyvä.
(Huoltajani olisi pitänyt seurata juoksuani vesipullon kanssa, mutta hän kiipeili lasten kanssa katsomossa ja vesipulloni jäi piruvie tasan toiselle puolelle kenttää kuin minä itse.)

Surkeus on pään sisällä. Kroppa jaksaa, sydän jaksaa, jalat jaksaa. Ne jaksavat Hyvin. Ei monta metriä keskinkertaisen päälle, mutta tarpeeksi monta jaksaakseen hyvin. Enää ei voi vähätellä itseään, jättää juoksua tosiammattilaisille. Tämä jos mikä motivoi jatkamaan. Minä sittenkin osaan, pystyn ja kykenen, vaikka luulin, että vain harrastelen. Käytiin pikkupojan kanssa tuulettamassa voittajan korkeimmalla korokkeellakin, vaikka siitä olikin numerolaatat potkittu hajalle, eikä pojanpallerolla ollut mitään hajua, miksi äiti sinne nousi seisomaan. Minä tiesin kuitenkin, oman elämänsä voittaja.

Ymmällään (tai ei)

Käytiin äsken salilla. Mun avain ei taaskaan toiminut, mutta onneksi oli mies mukana. Taasko pitää olla maanantaina soittamassa, että joku roti siihen avaimen lukkiuttamiseen? Tein enimmäkseen ylävartalolle ja selälle treeniä, viime viikon  pilateksesta jotain oppineena. Yleensä siellä muutaman kerran peräkkäin keskitytään johonkin tiettyyn alueeseen vähän enemmän, joten ei passaa huomista varten kokonaan jalkoja väsyttää.

Oikeastaan mun olisi pitänyt olla niitä portaita juoksemassa, niin olin itselleni luvannut. Mutta tuli tuo salille meno puheeksi eilen ja vaikka hetken jo luulin, että mies oli unohtanut sen, niin eikö mitä. Kun kerta ehdotti, että mennään niin sittenhän mennään. :) Ymmällään olen ehkä siitä, että jätin juoksun väliin, mutta olihan mulla salillekin ikävä. (Ja oikeesti pelkään vähän niitä portaita.)

Ymmällään olen myös tämän aamun vaakalukemasta. Sataa grammaa vaille vuoden alin, vaikka vietin eilen iltaa suklaan ja viinilasillisen kanssa ja kuukautiskiertokin on siinä tietyssä vaiheessa. Sen kummemmin hormonitoimintaani kuvailematta mainitsen, että olen niitä onnekkaita naisia, joilla hormonikierukka on tyrehdyttänyt kuukautiset käytännössä kokonaan. Keho muistaa silti ihan hienosti välillä kerätä nestettä enemmän ja välillä heitellä mielialojakin vähän tavanomaista enemmän. Näistä hienovaraisista (HAH!) vinkeistä tiedän siis parhaiten, missä kohtaa kiertoa olen menossa. No, sen kummemmin myöskään mysteerivaakaani analysoimatta otan tuloksen annettuna, joku muu saa tarkastaa laskukaavat sen taustalta.

Nyt on hyvä ja leppoisa olo. Varmaan olisi ollut juoksunkin jälkeen, mutta tämä meni nyt näin. Huomenillalla on pilates. Sitä ennen ehtii vaikka mitä.

Oikein aurinkoista viikonloppua teille kaikille! Sataa voi sitten vaikka yön aikana.

Sitä Parempaa Elämää kohti

Onhan näitä yhteenvetoja tehty ennenkin. Ja biisilista on lataamatta. Mutta ajattelin silti aikani kuluksi tarkistaa, minkälaisia tavoitteita olen asettanut, ja joko se parempi elämä on saavutettu. Nämä ovat nyt vain mieleentulemisjärjestyksessä, ei tärkeys- tai parhaitentoteutuneisuusjärjestyksessä.

1. Asumisasiat: Muutettiin kolmiosta neliöön, joten vanha tilanpuuteongelma ratkesi siinä, mutta jotenkin on sellainen tuntu, että ei me tässä vuosikausia viihdytä.
2. Ruokaremontti: Luulin syöväni hyvässä rytmissä jo puolitoista vuotta sitten, kunnes korjasin rytmiä ja tajusin, että tässähän riittää opeteltavaa. Helppoina rutiinipäivinä kaikki on hyvin, vähän kun normista poiketaan, taas on opeteltavaa.
3. Liikunta: Liikun hyvin. Luulin, että hyvin liikkuakseni tarvitsen omaa aikaa kuntokeskuksessa, mutta olen huomannut, että se kotijumppakin auttaa eteenpäin. Edelleenkään en osaa laskea joka kymmenminuuttista yhteen ja olla tyytyväinen päivän arkiliikuntoihin, mutta onnekseni pystyn koostamaan liikuntaviikkoni myös "ihan oikeista liikuntasuoritteista". Olen löytänyt juoksun, olen päässyt sinuiksi kuntosalin kanssa, pääsin vähän niin kuin vahingossa käsiksi parhaimpaan kehonmuokkaustreeniin ikinä - pilatekseen. Vielä kun opettelisin venyttelemään säännöllisemmin, tiheämmin, niin johan olisi kroppa kunnossa kaiken aikaa.
4. Siivous: Tökkii, ei parane ikinä. Ei näytä olevan minun käsissäni. Korkeammat voimat taitavat säädellä sitä.
5. Yksinkertaistaminen: Luullakseni olen parantanut tässäkin. Minulla ei ole kiire, kiire on mielentila. Tekemistä voi olla paljon, mutta kiirettä ei enää ole. Pyrin karsimaan ylimääräisiä kieppejä ja kierroksia, tavoittelen sitä, minkä inhimillisesti pystyy, en yritä ylikuormittaa päivääni vaan otan ulkoilut ja päiväuniajat ja "pakollisen dataamisen" huomioon aikataulutuksessani.
6. Uni, nukkuminen, lepo: Ei ole lisääntynyt, kuin pakon edessä. En ole ponnistellut tämän osa-alueen hallitsemiseksi. Välillä menen aikaisemmin nukkumaan, koska en jaksa enää valvoa tai olen nukahtanut sohvalle (tietokone sylissä) mutta systemaattisesti kymmeneltä nukkumaan on samanlainen utooppinen ajatus kuin vaikkapa painoni alkaminen viitosella. Ei tule tapahtumaan, ei ainakaan tällä yrityksellä.
7. Työ: Ei varsinaisesti ole ollut tällä Paremman Elämän tavoitelistalla, mutta rivienvälistä, ja muun mahdollistajana (=rahoittajana) kylläkin. Sen nostankin nyt tavoitteiden joukkoon. Jos teillä on tarvetta vähänkäytetylle sosiologille, niin laittakaas sähköpostia tulemaan, ihan oikeasti.
8. Lyijypallo: Eniten olen miettinyt nimimerkkiäni. En ole enää kovin iso pallo. En vain tiedä, mikä sitten olisin. Tarinani ei ole lopussa, olen edelleen matkalla kohti Parempaa Elämää, mutta minkälaisena. Mieluummin vingun täällä kuitenkin anonyymina elämäni epäonnistumisista, kun samaan aikaan yritän omalla nimelläni esimerkiksi etsiä töitä rautaisena ammattilaisena ja erehtymättömänä asiantuntijana. Eri puolia, eri elämän osa-alueita. En välttämättä halua yhdistää. Luultavasti keksin tähän jonkinlaisen ratkaisun, taikka sitten en. 

Tässä tosi hyvä jäähdyttelybiisi: Jason Mraz: I'm Yours. Tulee hyvä mieli treenistä ja musiikista. (Tosin Hullujen Akkojen jumpassa tämä on tiukka vatsalihastyöbiisi, ei lepoa eikä leppoisuutta.)

Laihtuminen ja miten se tehdään

Meni jotenkin kerralla mielenkiinto kaikkiin herkkuihin, kun tässä olen miettinyt, miten omaa ruokavaliota enää voisin parantaa. Painokin laskee herkuttomuuden seurauksena, ja se on hyvä asia. Kyllä tästä sittenkin taitaa tulla jotain.

Olen vuosien varrella laihduttanut useita kertoja, en koskaan kovin isoja lukemia, mutta jojotellut kymmenen, viidentoista kilon marginaalissa. Ensimmäisen kerran ajattelin, että laihtua pitäisi, kun painoin (järkyttävät) 58 kg. Joo, olin nuori, ja painoni oli pysytellyt viidenkympin tietämillä täysi-ikäisyyteni ajan. Ensimmäisen raskauden kilot olivat sulaneet imettämiseen ja lenkkeilyyn, vatsalihaksia olin jaksanut intensiivisesti treenata puolitoista kuukautta. Vaikka raskauden jälkeen aikomus olikin päästä takaisin entisiin mittoihin, se siinä iässä ja sillä kulutuksella oli niin helppo homma, ettei se varsinaisesti laihdutuskuurilta sittenkään tuntunut. Eipä ole yhtään läheskään sinnepäinkään helposti lähteneet nämä seuraavien raskauksien kilot.

Olen pudotellut painoani milloin viisi, milloin seitsemän kiloa. Asettanut tavoitteita, joita olen ajatellut tavoittavani, mutta joka kerta kovin alas, niin, että ovat sittenkin jääneet saavuttamatta. Olen kirjoitellut oikeastaan koko ajan jonkinlaista laihdutuspäiväkirjaa, ruutuvihko toisensa jälkeen on täyttynyt lähinnä painonhallintaan liittyvistä asioista. Viimeisen kerran rupesin laihduttamaan häiden jälkeen, kun mittari oli kimmonnut viirun verran 70 kg:n puolelle. Jossain vaiheessa olin hiljaisesti hyväksynyt, että painoni ei ehkä alakaan viidellä, mutta siinä kohtaa totesin, että ei sen seiskallakaan kuulu alkaa.

Sittenpä aloinkin laihdutuksen päätteeksi odottamaan toista tyttöäni ja paino lähti räjähdysmäiseen kasvuun. Samoihin aikoihin siskoni aloitteli omaa kokonaisvaltaisempaa elämäntaparemonttia ja omat laihdutushaaveeni muuttuivat myös pikkuhiljaa elämäntaparemonttihaaveisiin. Raskauden jälkeen painoni oli korkein ikinä 84,9 kg. Jonkinlaisen remontin ja laihdutuskuurin yhdistelmällä pudotin painon 68 kg tietämille - ja aloin odottamaan kuopustani.

Tässä kohtaa tajusin, että raskaus ei ole asia, jonka tarvitsee sotkea hienoa elämäntaparemonttia, koska raskaus on osa elämää sekin, ja siihen täytyy sopeutua samalla lailla kuin vaikka siihen, että kesä sotkee luistelijan liikuntarutiinit. Ja ennen kaikkea, että mitä paremmin ja monipuolisemmin syön raskauden aikana, sen paremmat eväät vauvakin saa. Aikanaan sanottiin, että raskaana ollessa ei saa laihduttaa, mutta ei se raskaus salaattia estä syömästä. Remonttia oli helppo jatkaa raskauden jälkeen, koska se ei kunnon tauolla oikeastaan ollutkaan.

Herkkujen kanssa minulla on ollut ongelmia oikeastaan keskeytyksettä siitä asti, kun viimeinen lapsi syntyi ja minulle kerrottiin, että sulla mitään diabetestä enää ole. En tiedä kuulostaako tuo teistä siltä, että syö herkkuja niin paljon kuin haluat, minusta kuulosti.

Joskus kaivoin kaikki ruutuvihkoni esille, kun epätoivoissani mietin, minkälaisiin raajanpoisto-operaatioihin minun pitäisi ruveta saadakseni painoa pienemmäksi. Otin alleviivauskynän ja aloin käymään vihkoja läpi. Mitä olen tehnyt silloin, kun olen laihtunut? Millaisia kikkakolmosia olin käyttänyt? Tulos joka vihkossa, joka alamäessä oli sama: Olin syönyt kevyesti ja kasvispitoisesti, pidättäytynyt herkutteluista ja liikkunut säännöllisesti ja tehokkaasti, ja jatkanut tätä kaavaa niin pitkään, että tuloksia syntyi. Mitä sitten olin tehnyt, että paino oli noussut? Olin jonkin tenttisuman, matkustamisen, muun kiireen nojalla jättänyt ensin liikunnan, sitten hyvän syömisen. En ollut jaksanut panostaa ruokailuunkaan, kun elämästäni puuttui säännöllisyys liikunnan avulla ja säännöllisen liikunnan tuomat edut.

Tänä aamuna olen ollut totaalisessa herkkukiellossa kaksi viikkoa. Kahdessa viikossa olen pudottanut 1,9 kg olemalla syömättä kaikkia makeita (ja suolaisia) hyviksiä. Who knew? Tänä aamuna painoni on 70,0 kg. Se on parasta, mitä edelleen seiskalla alkavana voi olla. Jatkanko tällä mallilla eteenpäin vai palaanko pikkuhiljaa pahoihin tapoihin? Sairaanhoitajan mukaan tyypillisesti miehet kasvattavat LDL:n osuutta lihalla ja makkaralla, naiset tyypillisesti karkilla ja herkuilla. Vaikka ulkonäölliset seikat ovat olleet vahva motivaattori tähän mennessä, ilmeisesti viitsin aidosti panostaa hyvinvointiini vasta kuolemanpelko perseessä.

20 % tavoitteesta

Hyvää päivää, tervetuloa uudet ja vanhat lukijat <3

Tänään olen saavuttanut kahdenkymmenen prosentin etapin kymppikiloni pudottamisessa. Tänään vaaka kertoi viime lauantain tuloksesta lähteneen 2,1 kg. Tänään on melkein hoikka olo.

Pilates palasi joululomalta. Keholla olikin jo ikävä sitä. Saattaa olla, että huomenna on pakara kipeä, ihme kidutusta. Saattaa olla, että syvällä syvällä vatsalihaksissakin on aamulla jotain tuntemuksia.

Lenkille en eilen ehtinyt oman jaksamiseni aikaan, mutta tuleehan noita tilaisuuksia. Tänään käytiin pulkkamäessä ja muutenkin ulkoilemassa lasten kanssa puolisentoista tuntia. Ehti siinäkin raitista ilmaa saada, vaikka tempo vähän eri olikin.

Nyt alan katsoa Jurassic Park III:sta ja syön pari belgialaista suklaapalleroa.

Puhtia uuteen viikkoon kaikille! :)

Se Parempi Elämä

Meidän perheessä on huoltokatko. Minä en tiedä, mitä minun pyykinpesukyvylle on tapahtunut, mutta pyykit seisoo. Pyykkikorissa odottamassa pesua, koneessa odottamassa levittämistä, narulla odottamassa taittelua, kaikkien tasojen päällä odottamassa kaappeihin vientiä. Ihan käsittämätöntä, nämähän on niitä oman toimen ohella suoritettavia juttuja, jotka ei varsinaisesti aivotyötä vaadi.

Haluaisin jaksaa paremmin, mutta kun se ei ole mitattavaa ja todennettavaa niin kuin pituus ja paino, niin siihen on hirveän vaikea keksiä mittareita, millä tarkastella parempaa jaksavuutta. Kuntoni on noussut, jonkin verran ainakin, ja olen siitä erityisen iloinen. Meidän vuosikas on ruvennut taas heräilemään yöllä, joten nukutaan taas himpun verran huonommin, mutta ei mitenkään dramaattisesti. Ryhtyminen mihin tahansa - siivoukseen, ruoanlaittoon, pilatekseen - on hirvittävän huonoa, mutta käännän itseni ikään kuin autopilotille ja vain teen, niin tulee tehtyä. Internetin ihmeellisessä maailmassa viihtyisin vaikka kuinka hyvin, avoimien työpaikkojen katsomiselle ei tunnu riittävän aikaa sitten mitenkään.

kuva

Olen oikeastaan aika tyytyväinen nyt kotona lasten kanssa, vaikka onhan se ihan pirun tylsää aina välillä. Pienempi on alkanut nyt toteuttaa itseään sellaisissa asioissa, mistä isompi on jo luopunut, kuten kukkamultien tyhjentäminen lattialle, itseensä ja lattiaan piirtely ja tietysti se, mitä meillä eniten luututaan lattialta eli maidon kaataminen mukista ja ilman vaippaa hiimailun tulokset. Taloudelliselta kannalta ajatellen pitäisi kyllä töihin palata, eikä minulla ole mitään lapset hoidetaan itse kotona kolmevuotiaaksi asti -periaatteita. Tilanteen mukaan.

kuva

Ruokapuoli on kunnossa, ainakin nämä aamupala, lounas, välipala, päivällinen -setti. Syön herkkuja vähemmän. Se suklaansyönnin lopetuskin on sujunut ihan hyvin. Välillä olen napsinut pari palaa jostain lasten herkuista, mutta pääasiassa en. En hirveästi tykkää irtokarkeista, olen enimmäkseen suklaa-ihminen. En muista, että koskaan olisin kaupassa miettinyt, että kylläpä tekee mieli jotain hedelmäaakkosia. Aina se on ollut suklaa. Ja suklaasta, ja sen syönnin lopettamisesta, on tullut symboli kaikelle herkuttelulle. Ennen, vielä kesälläkin, herkuteltiin helpostikin neljänä, viitenä päivänä viikossa, ja se saattoi olla jotain pientä tai ihan täysmittaista suurta, useampana päivänä. Sellaisesta typeryydestä olen päässyt eroon, herkuttelen edelleen jonkin verran, täyskielto ei minulle sovi, ja kas kummaa, hiilaripöhö on laskenut, enkä ole ollenkaan niin turpea kuin ennen. Lauantaina syötiin suklaalevy miehen kanssa puoliksi, ja se meni niin nopeasti, että itseänikin hirvitti. Silti herkuttelu jäi siihen. Meillä on keittiön kaapissa jos jonkinlaisia suklaatuotteita, joita mummot on tuoneet lapsille, mutta ylpeänä ilmoitan, että minä en niihin koske. Ne on lapsille.

kuva

Liikuntapuolikin on parantunut entisestään. Olin suunnitellut käyväni lenkillä lauantaina, mutta kun mies tuli kotiin omista menoistaan, alkoi sataa ihan julmetusti. Ei minua pikkuiset kuurot ja kevyet tihkut haittaa, mutta lauantainen taivaitten repeäminen oli kyllä jotain ihan muuta. Kun tässä ei nyt kuitenkaan treenata maratonille vaan pyrin kohottamaan kuntoani huonosta keskinkertaiseksi, ei ihan joka säähän lähtemisessä ole järkeä. Lenkin väliin jääminen tuntui kuitenkin vielä sunnuntainakin. Kävin kolmevuotiaan kanssa metsäseikkailulla kiipeämässä kallioille ja kastelemassa lenkkarini, mutta eihän se kolmevuotiaan kanssa ihan sama asia ole kuin itsekseen painella metsässä, pururadalla tai kevyenliikenteen väylällä. Neljältä iltapäivällä olin jo niin nuutunut, että kerroin itselleni, etten ehkä millään jaksa lähteä kuudelta alkavaan pilatekseen. Onneksi sisko laittoi viestin, että tuutko hakemaan mut kotoo sinne pilatekseen, kun muuten ei saata huvittaa lähteä. Ryhmäpaine vai pilateskaverin tuki? Mutta ei ole puolentoista tunnin pilateskaan sama kuin raittiissa ulkoilmassa juokseminen.

Liikun ulkoilmassa kolmisen kertaa viikossa, käyn tiistaisin rataslenkillä kolmevuotiaan kerhon aikaan. Torstaina kerhon aikaan on helpompi siivota ja hoitaa muita asioita, koska se on iltapäivällä, eikä pikku-ukko heti puoliltapäivin nukahda edes rattaisiin. Käyn juoksemassa kerran tai pari viikossa. Salilla pyrin nyt käymään ainakin kerran viikossa, mielellään enemmänkin, miten nyt sattuu iltamenot menemään. Pilates on sunnuntai-iltaisin. En tiedä, voisiko liikuntaa suorituksina lisätä ja minkä verran, mutta arjen aktiivisuutta voisi nostaa huomattavasti. Voisin hakea itse oman vesituoppini ja ihan hyvin voitaisiin kävellä kauempanakin olevaan lähikauppaan. Hyvin voisin nostaa persukseni nytkin sohvalta ja viedä pyykit tasoilta paikoilleen, taitella kuivatkin pyykit samaan syssyyn ja alkaa vain pestä uusia koneellisia.

kuva

Syksyn viemää

Mitä mieltä te ootte syksystä?

Siivosin eilen aamupäivällä, kävin viemässä kolmevuotiaan iltapäiväkerhoon, hoidettiin pojun kanssa yksi ah niin vaativa ja tärkeä taloyhtiöasia ja tultiin kotiin leikkimään ja riehumaan. Siis toisen meistä olis pitänyt mennä päiväunille ja toisen jatkaa siivoamista, mutta nyt ei niin käynyt. Vettä tihkutti, kun haettiin siskoliini kerhosta, mies oli ehtinyt jo kotiin sillä välin, niin tein ruoan, söin ja lähdin lenkille. Sade ei yllättänyt kotimatkalla mutta kyllä se kasteli silti. Saunassa käytiin ipanoiden kanssa ja sittenpä ne menikin nukkumaan.

Ilma oli hyvä lenkkeillä ja oli se päivällä hyvä myös ulkoilla. Mutta. En tiedä. Onhan se ankeeta, että koko ajan joutuu valoja käyttämään, että päivä ei puske hämärän läpi, että eteinen on täynnä kuraa ja kuolleita lehtiä.

Silti minä tykkään syksystä. En ehkä siitä loskaisimmasta ja ankeimmasta, mutta niistä kirkkaista aurinkopäivistä, kun paistaa navan korkeudelta, ettei auton ratissa aurinkovisiiri suojaa kuin ihan takakenossa. Ja taas naapurit katsoo, että siinä se ajaa niin ylpiänä nokka pystyssä. :) Ja ruskasta. Kaikenkirjavista lehdistä ja äiti kato, mä keräsin sulle tämmösen punasen lehlen. Joka kolmannella askeleella. Sisaruslauta on kyllä välillä ihan kätevä, vaikka se opettaakin lasta laiskottelemaan.

kuva

Eilen en käyttänyt epävakaista säätä tekosyynä olla lähtemättä lenkille. Aikaa minulla ei vain paljon mitään ollut, joten kävin juoksemassa neljä kilometriä. Pari yhteen suuntaan ja sitten pari kotiin. Juoksin mennessä sellaista reipasta tahtia välittämättä hirveästi sykkeestä, tulomatkalla yritin juosta niin hitaasti kuin suinkin pystyin, pitämään sykkeen niin alhaalla kuin suinkin. Hitaimmillaan kuvittelin juoksevani taaksepäin ja yritin nähdä asfaltin rullaavan toiseen suuntaan, tiiviisti tuijottamalla maata jalkojen edessä onnistuin hetken pitämään sykkeeni 127:ssä. Mutta on se ihan hirvittävän vaikeaa. Edelleen. Sitten alkoi kiire painaa päälle ja sitten alkoi sataa.

kuva

Näinä harmaina päivinä, kun sumu ja sade vuorottelevat ja lämpötila pysyttelee tiiviisti +5 asteen tietämillä, ei houkuttaisi lähteä ulos, ei houkuttaisi jumpata tai zumbata sisälläkään, houkuttaisi keittää taas uusi kuppi kahvia ja katsoa, olisiko jotain hyvää syömistä. Ei meillä ole, meillä on kaksi pullahiirtä, jotka syö kaiken, mitä kaapeissa lojuu, ja epäreilua kyllä, myös heidän syömänsä rasvat ja sokerit näyttävät koteloituvan minun vyötärölleni. Näinä päivinä olen tuijottanut tiukasti ruokalautastani, laskelmoinut suupalojani, yrittänyt pitää tavoitteet mielessäni, etten vain lipeäisi sellaiseen ajatusmaailmaan, että on oikeastaan ihan ok syödä mitä tahansa, kun ulkona on vähän kurja ilma, eikä huvita kotitöitäkään tehdä.

kuva

Syksyt ovat olleet minulle myös onnistumisen aikaa, miksei siis nytkin. Joulu ja joulusuklaat ovat antaneet minulle luvan heittää kaikki opittu menemään ja sukeltaa sohvalle peiton alle mässäämään ja katsomaan telkkaria. Siihen on kuitenkin vielä pitkä aika.

Syksy on myös hidastumisen ja masentumisen aikaa. Ensimmäisen kerran viikko riitti. Vein aamuisin esikoisen päiväkotiin, mutten millään pystynyt lähtemään luennoille, sadan, parin sadan, kolmen sadan muun ihmisen sekaan. Menin takaisin kotiin, vaihdoin pyjamat takaisin jalkaan, laitoin kellon soimaan tietääkseni, milloin pitää lähteä hakemaan lapsi takaisin hoidosta, ja katsoin Star Warseja (4-6) non-stoppina. Viikon kuluttua olin sen verran voimaantunut, että jaksoin taas palata opiskelujen ääreen.

Pisimmillään tolpilleen pääsyyn meni neljä kuukautta. Mieheni työskenteli silloin eri paikkakunnalla ja tuli kotiin vain viikonlopuiksi. Viikot oltiin esikoisen kanssa kahdestaan. Silloin hän oli jo koululainen. Olin jäänyt työttömäksi kesän lopussa, kun irtisanoin itseni paskaduunista, joka oli jo imenyt melkein kaikki mehut minusta. Vähitellen sohva veti minua puoleensa enemmän ja enemmän, oli paljon mukavampaa kuunnella raskaanpuoleista musiikkia ja paeta kirjojen tarjoamaan maailmaan kuin osallistua siihen elämään, mikä ympärillä oikeasti oli. Työvoimatoimistossa vakuutin tekeväni kaikkeni töiden saamiseksi, sukulaisille selittelin huonoa työtilannetta, viikonloput jaksoin tsempata niin, että vaikutin tarpeeksi aktiiviselta. En oikeastaan halunnut kenenkään puuttuvan asiaan ja sysäävän minut pois tältä uudelta mukavuusalueeltani. Olo alkoi helpottaa, kun valo alkoi vuoden vaihteen jälkeen lisääntyä.

kuva

Viime vuosina olen ollut niin ihmeissäni ja kiireissäni pienteni kanssa, että en ole ehtinyt masentua. Arki auttaa moneen asiaan. Nykyään vain en enää odotakaan syksyä niin varauksettomasti kuin joskus ennen. En osaa etukäteen sanoa, mitä syksy tuo tullessaan. Tuoko se tsemppihenkeä ja onnistumisia vai tuoko se väsymystä, ärtyneisyyttä, haluttomuutta, kyvyttömyyttä toteuttaa se, mitä tunti sitten on suunnitellut? Tarkkailen itseäni, alanko hidastua, jätänkö lenkin väliin, lipsunko rytmistäni, muistanko enää edes missä zumba-dvd:ni sijaitsee...

Oma <3

Toisaalta pikkuinen juoksulenkkini oli eilen kyllä niin motivoiva, että enhän minä malta käpertyä itseeni, kun minulla on tämä juoksukin. Nyt on juoksuaika.

Sitäpaitsi tänään paistaa aurinko, saa sammutella valot huone kerrallaan, pikkujätkä nukkuu päiväunia ja minä voin viimeistellä eilen alkaneen siivouksen. Joskus vain näyttää siltä, että sää saa minusta otteen vähän liian helposti.

Rytmihäiriöitä

Kesä on mennyt vähän aallokoilla ajelehtiessa. Kaikenlainen rytmi kadoksissa ja painonmuutokset vain ylöspäin, uusia suunnitelmia ja niiden toteuttamatta jättämisiä, halua tehdä "asioille" jotain, mutta ei oikein tietoa siitä, mitä nämä asiat ovat, ja mistä päästä niitä lähtisi ratkomaan.

Rytmi hukassa. Siitä se kaikki lähti. Sattumalta (en todellakaan usko, että näillä kahdella olisi mitään syy-seuraus-suhdetta keskenään) Pikku Tyttöni kerho loppui suurin piirtein samoihin aikoihin, kun olin kaikista väsyneimmilläni. Se vähäkin järki, mikä arjen pyörittämisessä oli koulun ja kerhon myötä, otettiin pois. Vaikka väsymyksestäni pääsin, rytmi ei palautunut, koska ei ollut sitä samaa, mihin palata.

Tajusin sen eilen, kun kävimme hakemassa lähiperhepuiston esitteen kerhohakemusta varten. Istuin pihalla ja lapset leikkivät hiekkalaatikolla ja minä ajattelin, että kyllä se tästä. Pitkästä aikaa tuntui hyvältä. Ehkä pikkukaveri on kasvanut niin isoksi, ettei malta rataslenkkeillä yhtä pitkiä matkoja kuin viime talvena, mutta ainakin meillä on taas kaksi kertaa viikossa pitelemätön syy lähteä liikkeelle.

Kerhossa on tilaa, joka ryhmässä. Tänään kävimme tutustumassa perhekahvilassa, laitan hakemuksen netissä ja lapsi aloittaa kerhon ensi viikolla. Tänään on viimeinen torstai-pilates ja syyskuussa jatkuu sunnuntai-illassa. Ruokarytmikin on palautumassa normaaliksi, eiköhän se kohta ala vaa'allakin näkymään. Mitatkin otin pitkästä aikaa (mutta ne olivat muuttuneet vain huonompaan suuntaan) ja alan taas seuraamaan kehitystä niissäkin. On se kumma, miten pienetkin asiat riittävät saamaan tolalleen (tai pois), kunhan niitä on riittävän paljon. Ehkä ne olivat niitä merkityksellisimpiä, vaikka sen tajuaakin vasta jälkikäteen.

Back to basics

Ei nyt ihan suunnan muutos mutta tarkistanpa kurssiani kuitenkin. Olen ollut kovin tyytymätön siihen, että painoni on tönöttänyt paikoillaan ties kuinka kauan, ja nyt olen saanut jo toisen kesäkiloistani takaisin. Olen ollut tyytymätön tuloksiin, vaikka voiko niitä tuloksiksi sanoa, jos minkäänlaista työtä tai vaivannäköä en ole kilojeni eteen tehnyt?

Olen ollut kovin väsynyt liian vähäisen nukkumisen takia, ja kovin tyytymätön siihen, etten pysty tekemään asialle yhtään mitään. Että kun ei huvita mennä nukkumaan ajoissa, niin ei sitten. Valon lisääntymisen ja pikkupojan kävelyharjoittelun myötä pojan yöuni on muuttunut huonolaatuisemmaksi ja katkonaisemmaksi, ja ollaan oman väsymykseni takia luisuttu kohti huonoja vanhoja yöheräämistapoja, joista jo kertaalleen unikouluttauduttiin eroon. Ja tyytymättömyyttähän sekin on aiheuttanut.

Kaikenlainen reissaaminen ja stressaaminen ja siivoamatta jääneet huoneet ja pesemättä jääneet pyykit ja kaaokseksi muuttuva koti ja naapurista löytyneet turkiskuoriaiset (aaargh! meillä riittää myös pimeitä nurkkia tuholaisille asua, kun koskaan ei saa mitään raiveeks!) ja kasvavat vaatimukset oman pään sisällä ja toinen pitäs opettaa pyöräilemään ja toinen puhumaan ja kävelemään (no eihän tarviis, oppii ne ilmankin) ja kolmas pitää erossa pahanteosta, kun kylänraitti houkuttelee kesäiltana enemmän kuin oma huone...

Siispä rauhoitun, hengitän syvään ja keskityn olennaiseen. Olennainen ei ole tässä kohtaa painon aleneminen, eikä missään kohtaa. Olennaista on saada lenkkihousut pestyksi. En sano enää väsymyksestä mitään, jos jatkan tällä linjalla, etten tottele itseäni ja nukkumaanmenoaikojani. Olennaista on olla valittamatta, varsinkin jos ei ole valmis vaikuttamaan asian parantamiseen. 


Nyt menen laittamaan pikkupojan nukkumaan (jos vaikka onnistuisin) ja alan sitten siivoamaan (jos vaikka kerkeisin) ja palaan illalla (jos vaikka jaksaisin) kertomaan miten kävi tiistaisella juoksulenkillä. 


Iloa ja valoa teille. Minä olen myös päättänyt ottaa niistä osani! :)

Luovuttamista

Minulle tulee aina välillä mieleen, että sama olisi luovuttaa koko homma, kun mitään en ole kuitenkaan aikaan saanut. Osin ehkä tavoitteettomuutta, osin kyllä pelkästään sitä, että haluaisin kaiken tapahtuvan just nyt, heti, välittömästi, ei vasta viiden vuoden päästä.

Sellaisina hetkinä olen toisinaan kysynyt itseltäni, että mitähän olen sitten oikeastaan luovuttamassa? Että miten tämä minun luovuttaminen tapahtuisi? Söisinkö suklaalevyn, alun toista? Entä sitten? Kuulostaa tavalliselta torstailta. Onko se sitten luovuttamista? Ei minun kirjoissani.

Jättäisinkö vakkarixyclingini väliin? Entä sitten? Väliin se on jäänyt ennenkin, ja silti olen tällä tiellä. En kuollut, en romahtanut. Tein jotain muuta, kerran nukuin, muutaman kerran istuin eläkeläisseurassa kirjaamassa ylös taloyhtiövahdin häiriöilmoituksia. Nekin on tärkeitä, ainakin sille valittajalle. Tulee aikoja, jolloin on liian kipeä liikkumaan, liian väsynyt lähtemään, liian kiireinen irrottautumaan. Ei se silti tarkoita, että olisi luovuttanut.

Unohtaisinko salaatit ja marjat, hedelmät, vihannekset viikonlopuksi, viikoksi, kuukaudeksi? En usko. Kyllä elimistö kaipaa sitä vihreää (ja niitä muitakin värejä). Eikä tämä vene kaadu siihenkään, että parilla aterialla ei ole kuin pottua ja kastiketta. Ei aina jaksa, pysty, ehdi ostaa. Siihen lautaselle ne vitskut on silti aina takaisin hiipineet.

En kerta kaikkiaan keksi, miten voisin luovuttaa. En keksi sellaista, mihin haluaisin palata, mitä oikeasti haluaisin tehdä mieluumin kuin tätä. En sellaista, mitä en olisi jo kokeillut (ja toimivaksi todennut, esim. suklaa). Olen tyytyväinen lautasmalliini, olen tyytyväinen rataslenkkeihini, olen tyytyväinen pienentyviin mittoihini. Olen tyytyväinen siihen, että en pahoinpitele itseäni ruoalla, en kituuta, en ahmi. Olen tyytyväinen siihen, että olen löytänyt tavan antaa elämän tulla väliin. Olen tyytyväinen, että viimeinen raskauteni sotki elämäntaparemonttini. Ehdin sisäistää tämän paremmin.

Ennen minulla oli kiire. Halusin olla valmis, halusin hypätä suoraan siihen aikaan sitku. En nähnyt omia hyviä puoliani, luulin, että sitten olisin parempi, kun vatsa olisi litteämpi, reidet kapeammat. Olen kohdannut painohuippuni toisessa raskaudessani. Minun piti alkaa vain hyväksyä, että pieniä suloisia prinsessoja ei saa, jos ei ole valmis jostain tinkimään. Alkaa hyväksyä, että vaikka olen lihava, niin tämä on vain välivaihe ja voin silti olla itseni ystävä. En minä pahuuttani itseäni lihottanut, ei minun tarvitsisi suhtautua itseeni niin kuin viholliseen.

Olen opetellut lukemattomia pieniä tapoja, jotka auttavat minua eteenpäin. Niin pieniä, että niitä on turha omaksua enää takaisin. Ei ole muita vaihtoehtoja kuin tämä polku, jolla olen. Jolla tönötän. Vaikka en liikkuisi eteen enkä taakse, niin tällä tiellä olen silti, ja olen onnellinen.