Laiska töitään luettelee...

Olen siivonnut ja pessyt pyykkiä, järjestellyt kaappeja, jopa pahamaineista vaatehuonettamme ja leikittänyt lapsia ulkona, nyt kun on luntakin millä leikkiä. Se on kuulkaa jollain tavalla hassua, kun heti kun ulkona alkaa valjeta, pätkä seisoo tuolin päällä keittiön ikkunassa ja yrittää lasin läpi nuolla uutta, lumista maisemaa. Voitte vain kuvitella, miltä se ikkuna nyt näyttää. Kämmenen jälkiä, räkää ja kuolaa... Nice. Elämän jälkiä. Ei sillä reppanalla viime talvelta mitään muistikuvia olekaan, eikäpä se paljon lumessa ehtinyt leikkiäkään, kun ei osannut kontatakaan. Mutta mikä puuttuu listasta? Reipas liikunta raikkaassa ulkoilmassa? Totaalinen raudan vääntäminen salilla? Ei edes pilatesta.

Joo hiljaista on ollut liikuntapuolella ja siitä suoraan seuraten vähän vilkkaampaa ruokakaapeilla. Perjantaina väänsin vihdoin itseni salille, edellinen kerta oli siis edellisen viikon tiistaina. Kymmenen päivää taukoahan on jo käytännössä katsoen kaksi viikkoa, käytännössä puoli kuukautta, käytännössä ihan hirveeen pitkä aika? No on se kotona laiskottelua kyllä enemmän kuin tarpeeksi. Eilen sitten alkoivat jo juoksuvaatteetkin huudella, että etkö sinä oikeasti aio meitä enää ikinä käyttääkään? Ihan kokonaanko olet meidät hyljännyt? Tänään menen juoksemaan. Eka kertaa lumella.

Vaikka olen ennenkin juoksennellut enemmän tai vähemmän säännöllisesti, en ole talviaikaan tainnut koskaan vetää lenkkareita jalkaan juoksutarkoituksessa. Talvisin on kävelylenkit riittäneet. Nyt näyttäis mittari nollaa, eilen oli ajoväylät kyllä sulat, mutta saapa nähdä, minkälaisessa peitteessä tiet on, kunhan ilta saapuu ja meitsi painelee lenkille. Mikä siinä on, että heti kun lumi tulee, ilmakin tuntuu kylmemmältä, vaikka on sen saman muutaman astetta vain pakkasella kuin ennen lumiakin? Tekisi mieli pukea kaikki vaatteet päälle, mutta eiköhän siinä juostessa (vaikka kuin hitaasti juokseekin) lämmin jossain vaiheessa tule?

Pilateskin oli syyslomalla mutta eilen oli taas reenivuoro, ja oli kyllä ihan sairaan raskasta. Venyteltiin siinä liikkeiden lomassa melkosen hyvin myös, mutta ei todellakaan lempeää venyttelyä koko puolitoistatuntinen ollut. Lisäksi meinasin menettää henkeni (tai toivoni) askelkyykyissä, ihan tavallisissa tutuissa ja turvallisissa askelkyykyissä, koska olin perjantaina treenannut salilla jalkoja. Onneksi en ollut ainut, ryhmämme ainut mies valitteli tunnin jälkeen, että edellisen päivän jalkatreeni painoi jaloissa ihan liikaa. Raskainta oli kuitenkin vatsan puolella. Ihana tunne, kun tietää, että jatketaan tätä, ja tää pötsi pienenee.

Tämmösen löysin täältä. Olihan se pakko kopioida. Toi Boromirkin on niin ihana. :)

Aamulla oli telkkari jäänyt kolmoselle ja Studio55:ssä oli joku geriatri (?) jumppaamassa. Lapset paineli leikkimään toiseen huoneeseen, niin minä huomasin laittavani hullujen akkojen jumpan pyörimään, kun joku inspiraatio iski. No ihan viisi minuuttia sainkin rauhassa ennen ensimmäistä riitaa lämmitelläkin, mutta ihmeen hyvin molemmat pysyivät tieltä pois, pari kertaa jouduin vain keskeyttämään, mutta sainpahan itsekin samalla vähän vettä huikata. :) Kädet tärisee punnerrusten jäljiltä vieläkin. <3 Enköhän minä tästä vähän aktiivisemmaksi muutu taas, kun on tullut taas lepäiltyä ihan turhan takia. Mulla pitäisi vain olla joku selkeä, konkreettinen tavoite.

Luovuttamista

Minulle tulee aina välillä mieleen, että sama olisi luovuttaa koko homma, kun mitään en ole kuitenkaan aikaan saanut. Osin ehkä tavoitteettomuutta, osin kyllä pelkästään sitä, että haluaisin kaiken tapahtuvan just nyt, heti, välittömästi, ei vasta viiden vuoden päästä.

Sellaisina hetkinä olen toisinaan kysynyt itseltäni, että mitähän olen sitten oikeastaan luovuttamassa? Että miten tämä minun luovuttaminen tapahtuisi? Söisinkö suklaalevyn, alun toista? Entä sitten? Kuulostaa tavalliselta torstailta. Onko se sitten luovuttamista? Ei minun kirjoissani.

Jättäisinkö vakkarixyclingini väliin? Entä sitten? Väliin se on jäänyt ennenkin, ja silti olen tällä tiellä. En kuollut, en romahtanut. Tein jotain muuta, kerran nukuin, muutaman kerran istuin eläkeläisseurassa kirjaamassa ylös taloyhtiövahdin häiriöilmoituksia. Nekin on tärkeitä, ainakin sille valittajalle. Tulee aikoja, jolloin on liian kipeä liikkumaan, liian väsynyt lähtemään, liian kiireinen irrottautumaan. Ei se silti tarkoita, että olisi luovuttanut.

Unohtaisinko salaatit ja marjat, hedelmät, vihannekset viikonlopuksi, viikoksi, kuukaudeksi? En usko. Kyllä elimistö kaipaa sitä vihreää (ja niitä muitakin värejä). Eikä tämä vene kaadu siihenkään, että parilla aterialla ei ole kuin pottua ja kastiketta. Ei aina jaksa, pysty, ehdi ostaa. Siihen lautaselle ne vitskut on silti aina takaisin hiipineet.

En kerta kaikkiaan keksi, miten voisin luovuttaa. En keksi sellaista, mihin haluaisin palata, mitä oikeasti haluaisin tehdä mieluumin kuin tätä. En sellaista, mitä en olisi jo kokeillut (ja toimivaksi todennut, esim. suklaa). Olen tyytyväinen lautasmalliini, olen tyytyväinen rataslenkkeihini, olen tyytyväinen pienentyviin mittoihini. Olen tyytyväinen siihen, että en pahoinpitele itseäni ruoalla, en kituuta, en ahmi. Olen tyytyväinen siihen, että olen löytänyt tavan antaa elämän tulla väliin. Olen tyytyväinen, että viimeinen raskauteni sotki elämäntaparemonttini. Ehdin sisäistää tämän paremmin.

Ennen minulla oli kiire. Halusin olla valmis, halusin hypätä suoraan siihen aikaan sitku. En nähnyt omia hyviä puoliani, luulin, että sitten olisin parempi, kun vatsa olisi litteämpi, reidet kapeammat. Olen kohdannut painohuippuni toisessa raskaudessani. Minun piti alkaa vain hyväksyä, että pieniä suloisia prinsessoja ei saa, jos ei ole valmis jostain tinkimään. Alkaa hyväksyä, että vaikka olen lihava, niin tämä on vain välivaihe ja voin silti olla itseni ystävä. En minä pahuuttani itseäni lihottanut, ei minun tarvitsisi suhtautua itseeni niin kuin viholliseen.

Olen opetellut lukemattomia pieniä tapoja, jotka auttavat minua eteenpäin. Niin pieniä, että niitä on turha omaksua enää takaisin. Ei ole muita vaihtoehtoja kuin tämä polku, jolla olen. Jolla tönötän. Vaikka en liikkuisi eteen enkä taakse, niin tällä tiellä olen silti, ja olen onnellinen.