Laiska töitään luettelee...

Olen siivonnut ja pessyt pyykkiä, järjestellyt kaappeja, jopa pahamaineista vaatehuonettamme ja leikittänyt lapsia ulkona, nyt kun on luntakin millä leikkiä. Se on kuulkaa jollain tavalla hassua, kun heti kun ulkona alkaa valjeta, pätkä seisoo tuolin päällä keittiön ikkunassa ja yrittää lasin läpi nuolla uutta, lumista maisemaa. Voitte vain kuvitella, miltä se ikkuna nyt näyttää. Kämmenen jälkiä, räkää ja kuolaa... Nice. Elämän jälkiä. Ei sillä reppanalla viime talvelta mitään muistikuvia olekaan, eikäpä se paljon lumessa ehtinyt leikkiäkään, kun ei osannut kontatakaan. Mutta mikä puuttuu listasta? Reipas liikunta raikkaassa ulkoilmassa? Totaalinen raudan vääntäminen salilla? Ei edes pilatesta.

Joo hiljaista on ollut liikuntapuolella ja siitä suoraan seuraten vähän vilkkaampaa ruokakaapeilla. Perjantaina väänsin vihdoin itseni salille, edellinen kerta oli siis edellisen viikon tiistaina. Kymmenen päivää taukoahan on jo käytännössä katsoen kaksi viikkoa, käytännössä puoli kuukautta, käytännössä ihan hirveeen pitkä aika? No on se kotona laiskottelua kyllä enemmän kuin tarpeeksi. Eilen sitten alkoivat jo juoksuvaatteetkin huudella, että etkö sinä oikeasti aio meitä enää ikinä käyttääkään? Ihan kokonaanko olet meidät hyljännyt? Tänään menen juoksemaan. Eka kertaa lumella.

Vaikka olen ennenkin juoksennellut enemmän tai vähemmän säännöllisesti, en ole talviaikaan tainnut koskaan vetää lenkkareita jalkaan juoksutarkoituksessa. Talvisin on kävelylenkit riittäneet. Nyt näyttäis mittari nollaa, eilen oli ajoväylät kyllä sulat, mutta saapa nähdä, minkälaisessa peitteessä tiet on, kunhan ilta saapuu ja meitsi painelee lenkille. Mikä siinä on, että heti kun lumi tulee, ilmakin tuntuu kylmemmältä, vaikka on sen saman muutaman astetta vain pakkasella kuin ennen lumiakin? Tekisi mieli pukea kaikki vaatteet päälle, mutta eiköhän siinä juostessa (vaikka kuin hitaasti juokseekin) lämmin jossain vaiheessa tule?

Pilateskin oli syyslomalla mutta eilen oli taas reenivuoro, ja oli kyllä ihan sairaan raskasta. Venyteltiin siinä liikkeiden lomassa melkosen hyvin myös, mutta ei todellakaan lempeää venyttelyä koko puolitoistatuntinen ollut. Lisäksi meinasin menettää henkeni (tai toivoni) askelkyykyissä, ihan tavallisissa tutuissa ja turvallisissa askelkyykyissä, koska olin perjantaina treenannut salilla jalkoja. Onneksi en ollut ainut, ryhmämme ainut mies valitteli tunnin jälkeen, että edellisen päivän jalkatreeni painoi jaloissa ihan liikaa. Raskainta oli kuitenkin vatsan puolella. Ihana tunne, kun tietää, että jatketaan tätä, ja tää pötsi pienenee.

Tämmösen löysin täältä. Olihan se pakko kopioida. Toi Boromirkin on niin ihana. :)

Aamulla oli telkkari jäänyt kolmoselle ja Studio55:ssä oli joku geriatri (?) jumppaamassa. Lapset paineli leikkimään toiseen huoneeseen, niin minä huomasin laittavani hullujen akkojen jumpan pyörimään, kun joku inspiraatio iski. No ihan viisi minuuttia sainkin rauhassa ennen ensimmäistä riitaa lämmitelläkin, mutta ihmeen hyvin molemmat pysyivät tieltä pois, pari kertaa jouduin vain keskeyttämään, mutta sainpahan itsekin samalla vähän vettä huikata. :) Kädet tärisee punnerrusten jäljiltä vieläkin. <3 Enköhän minä tästä vähän aktiivisemmaksi muutu taas, kun on tullut taas lepäiltyä ihan turhan takia. Mulla pitäisi vain olla joku selkeä, konkreettinen tavoite.

Ihana elämä

Bloggaava siskoni tuli kylään. Tuli perjantaina ja sanoi, että voin mä sun kanssa lähteä juoksemaan, vaikka kyllä mä aamulla jo kävin. Että mennään yhtä hiljaa kuin opettivat juoksukoulussa. Toi sykemittarinkin, kun oli itse saanut uuden. Hiivittiin hiljaa, helpompi on juosta hitaasti kaverin kanssa. Syke pidettiin alhaalla. Vitonen juostiin melkein ilman pysähdyksiä. Eikä me oikeasti niin hirveän hiljaa edes hiivitty. Paitsi niin hiljaa, että päästiin pelottavan lähelle pimeällä tiellä istuvaa huuhkajaa. (Alan pikkuhiljaa myöntää, että saattoi se olla huuhkaja, eikä vain julmetun iso pöllö. Siskoa kun pelotti, sanoin, että tule nyt, se on vain kissa, mutta sitten se samperin kissa levitti siipensä ja lähti lentoon. Ei tyytynyt ruoja juosta jolkottelemaan tien yli.)

Lauantaina käytiin vetämässä xyclingpuolimaraton. Siskoni tuli mukaan, ilman muuta. Ilman aiemmin sovittuja välttämättömiä menoja oltaisiin kyllä mielellään väännetty koko kolmetuntinenkin. Mutta sitten ei olisi kyllä päässyt ne puolivälistä aloittavat mukaan. Ei käynyt kateeksi niitä kesken tulleita, niitä alusta aloittaneita kylläkin. Sali oli viimeisintäkin pyörää myöten täynnä, ilma lämmin ja hikinen. Tunnelma oli loistava ja alkupuolen ohjelma rakennettu niin, että hienosti oltaisiin jaksettu jatkaakin. Puoliväkisin piti vääntää kovemmalle, että pääsi voittajana poistumaan salista. Ettei jäisi vahingossa sellainen olo, että kesken jäi. Koulun vanhempainiltapäivässä oli  porkkanaraastetta, vihreää salaattia ja makaronilaatikkoa, kai se palautusruokana kävi, myöhästyinkin vain kaksikymmentäviisi minuuttia.

Tänään venyteltiin kiltisti siskon kanssa, juostut ja pyöräillyt lihakset takaisin oikeaan pituuteensa. Synttärikakku leivottiin meidän pikkurinsessalle, joka kieltäytyi tulemasta samaan pöytään meidän kanssamme. Puhalletaan ne kynttilät sitten ilmeisesti tiistaina, kun on se virallinen kolmeveepäivä. Ei kai sitä lasta voi kakun syöntiin pakottaa?

Illalla kävin vielä pilateksessa toisen siskon kanssa. Puolentoista tunnin pilateksessa, haluan korostaa. Lopuksi venyteltiin lonkankoukistajat ja pakarat. Lähdin huomattavasti letkeälanteisempana kotiin mitä sinne menin. Ihana tunne sekin. Edes synttärituotteiden kanssa en ole (vielä) övereitä vetänyt ja painoakin on matkan jälkeen lähtenyt tällä viikolla huikeat 1,8 kg. Taisin olla aika turvoksissa kotiin tultua. Tästä on hyvä jatkaa. Mistähän sitä seuraavaksi haaveilisi?

Hetken haaveilua

Olen osallistunut Naisten Kympille nelisen, viitisen vuotta sitten. Olin silloin sellaisessa kunnossa, että jaksoin kympin juosta ja maaliin pääsin iloisena ja onnellisena. Lähdimme siskon kanssa siinä keskimmäisessä sarjassa, ei juoksijat vaan mikä se oli? Hölkkääjät? Wannabe-juoksijat? Siitä johtuen jouduimme lähinnä kävelemään kolme ensimmäistä kilometriä, tungos oli niin valtava, kun hitaimmat juoksijat olivat ryhmämme edessä ja nopeimmat kävelijät/sauvakävelijät alkoivat ottaa perää kiinni. En siis juossut koko kymppiä mutta kun vauhtiin pääsimme, juoksu sujui loistavasti. 8 km -kyltin kohdalla ensimmäinen ajatukseni oli: "Ei vielä, eikö tätä ole tämän enempää jäljellä?" Viimeisen kilometrin taistelin itseni kanssa: juoksisinko kovempaa, kunnon loppukirin, vai juoksisinko himmaillen, niin saisin juosta pidempään, en vielä ehtisi maaliin, säästelisin viimeistä tippaa? No rehellisyyden nimissä kovin monta lisäkilometriä ei olisi taittunut, vaikka reitillä tuntuikin maali lähestyvän liian nopeasti.

Sitten olen tehnyt lapsia, eikä lihavimmillani juoksu ole ollut todellakaan se ensimmäinen laji, mihin olisin halunnut ryhtyä. Olen xycling-ihminen.

Ennen Naisten Kympille osallistumista sanoin siskolleni jossain vaiheessa, että haluaisin olla sellaisessa kunnossa, että voisin tarvittaessa juosta maratonin. Siitä on ainakin se viisi vuotta aikaa. Minulla nousee karvat pystyyn kaikesta kilpailusta (todennäköisesti vastustan, koska tiedän, etten voi voittaa, ja ikäänkuin kieltäydyn yrittämästä, sanon, että kilpailu on ihan tyhmää ja miks vain ensimmäiset saa palkintoja?) ja silloin ajatus osallistumisesta juoksutapahtumaan, jossa otetaan aikaa ja tehdään tulosluetteloita tuntui äärettömän vastenmieliseltä. Halusin olla maratonkunnossa vain ollakseni hyvässä kunnossa, ja halusin säilyttää mahdollisuuden olla osallistumatta.

Jos muistatte, minulla on ollut tässä vuosien mittaan suhde juoksuun. Tänä keväänä/kesänä olen tajunnut, miksi suhteemme ei ole toiminut. Olen ollut Elixian jäsen vuodesta 2004 asti. Olen rakastanut kuntokeskusta ja sen tarjontaa melkein koko sydämestäni. Tänä kesänä olen laittanut jäsenyyteni ensin jäihin, sitten irtisanoin itseni. Olen juossut. Olen ollut vapaa juoksemaan, koska mielessäni ei jyskytä: "Miksi sinä tuhlaat liikunta-aikaasi ulkoliikuntaan, kun maksat kalliita kuntokeskusmaksuja?" Tämä ajatus on ollut selkeämpi kuin ne alitajuntaiset viestit, joita olen kesän aikana tunnistanut. Olen tunnistanut, koska olen tuntenut olevani vapaa valitsemaan, vaikken tiennyt ennen, etten olisi vapaa. Tekosyyt eivät ole aina itsestäänselviä, vai kuulostaako jotenkin selkeältä logiikalta ja johdonmukaiselta ajatukselta tällainen kuvio:

Tekisi mieli liikkua, voisin vaikka käydä pururadalla kävelemässä, mutta siellä taitaa olla nyt vähän liian märkää, mitäs elixian lukkari sanoo, olisko siellä jotain mukavaa tuntia, ai pumppi alkais puolen tunnin kuluttua, no en minä siihen taida ehtiä, olisko huomenna jotain, no huomenna olis xycling, minä taidankin huomenna mennä sinne. Mitäs telkkarista tulee?

Miten itseään melkolailla täysjärkisenä pitävä ihminen osaakin huijata itseään näin hyvin, eikä edes kyseenalaista toimintamallia? Että jättää menemättä sinne lenkillekin, koska ei ehdi sinne pumppiin joka tapauksessa? Koska on tärkeämpää hyödyntää maksettuja ryhmäliikuntatunteja kuin (maksettuja) lenkkareita? Olisiko se lenkki jotain siltä seuraavan päivän xyclingiltä pois?

Tällaisen kuvion takia jätin kuitenkin maraton- ja juoksuhaaveeni. Sitten keksin, miten voisin hyödyntää jäsenyyttäni melkein vastaavaan: Elixia järjestää xyclingmaratoneja muutaman kerran vuodessa ja xycling on juuri minun lajini. Sanoin siis, että haluan olla sellaisessa kunnossa, että voin osallistua xyclingmaratonille. En ole osallistunut, olen ajatellut sitku. Jäsenyyteni on voimassa tämän kuukauden loppuun ja arvaatteko, mitä lauantaina järjestetään? Arvaatteko olenko menossa? Tottakai! (Vaikken osallistukaan koko neljän tunnin iloitteluun, koska esikoiseni koulussa järjestetään koululauantai ja vanhempain(ilta)päivä ja sosiaalinen pakko ajaa minut sinne tutustumaan uuteen rehtoriin ja uusiin väistötiloihin, jossa homekouluevakkolaiset aloittivat syksyllä opiskelunsa.) Otan haaveestani kiinni ja toteutan sen. Osallistumista on aloittaminenkin, jättäähän osa juoksumaratoonareistakin matkan kesken.

Tämän haaveen jälkeen olen vapaa toteuttamaan myös juoksullisia haaveitani. Tällä hetkellä kuntoni on siinä pisteessä, että juoksen kymmenen minuuttia putkeen. Ajattelin tänään kokeilla, miltä 15 minuuttia tuntuisi. Matkaa on siis Kymppeihin ja puolikkaisiin ja kokonaisiin, ensimmäinen tavoitteeni (sen viidentoista minuutin jälkeen) on juosta viisi kilometriä putkeen. Seuraan löysästi yhtä varttimaratonille valmentavaa juoksuohjelmaa, mutta se ei ole minulle laadittu, enkä lue sitä kuin piru raamattua, vaan pidän sitä enemmänkin sellaisena ohjeistuksena oman fiiliksen mukaan juoksussani. Minulla ei ole aikataulua, milloin minun "pitäisi" se vitonen juosta, mutta toivon voivani kasvattaa viikoittaisten lenkkieni määrää (se on minusta itsestäni kiinni, vaikka voisin vetää tähän tekosyyllisiksi lapset) niin että se päivä koittaisi aiemmin.

Uskon, että tulevaisuudessa osallistun myös niihin kisoihin, missä mitataan aikaa. Uskon, että olen kasvanut ihmisenä sen verran, että pystyn tulemaan maaliin myös sijalla 812. ja olemaan tyytyväinen suoriutumiseeni. Ja kyllä, olen jo googlettanut vaihtoehtoja Naisten Kympille. Voi olla, ettei minua nähdä ensi vuonna kummassakaan, voi olla, että juoksen ensi kesänä henkilökohtaista kymppiäni kotimaisemissa, mutta nyt ainakin tiedän, että olen vapaa valitsemaan.

Avain taloyhtiön kuntosalille :)

Ps. No hard feelings, Elixia, suosittelen kuntokeskusjäsenyyttä lämpimästi kaikille, jotka sellaista harkitsevat. Kun asiakaspalvelija tiskillä kysyi, miksi haluan erota, sanoin, että Elixia on antanut minulle kaiken sen tuen ja avun, mitä olen tarvinnut, ja nyt on aika siirtyä eteenpäin. Hän sanoi, että sehän on oikeastaan hyvä asia.

Ah autuutta!

Lähdin eilen taas lenkille. Ensimmäiselle juoksukouluohjelman mukaiselle lenkille. Viisi minuuttia juoksua, kaksi minuuttia palauttelua välissä. Etsin sopivaa paitaa, sovitin ainakin kolmea ja palasin siihen ensimmäiseen vaihtoehtoon, jopa meikkasin! Ihan niin kuin olisin treffeille menossa. Viivyttelin, koska minua pelotti. Pelkäsin sitä, etten pysty juoksemaan viittä minuuttia pitäen sykkeeni koko ajan alle 150. Se oli minun ensisijainen tavoitteeni.

Yllättäen vaikeinta lenkillä olikin kymmenen minuutin alkulämmittely kävellen. Kymmenen! Kuka jaksaa odottaa kymmenen minuuttia, että pääsee jo juoksemaan?? Ihan käsittämätöntä, kuka näitä ohjeita oikein laatii? 

No se sykkeen alhaalla pitäminen onnistui oikeasti ihan hienosti. Ja nopeammalla temmolla kuin olin kuvitellut, hitaasti tosin kaikilla mittapuilla, mutta sehän me jo tiedettiin. Olin ihan äärettömän onnellinen! Minä osaan sittenkin, tästä saattaa sittenkin tulla jotain! 149 oli se minun tavoitteeni, sykemittari antoi rajoiksi 120-150. No keskisyke oli 124 koska kävelyä tuli aika paljon, varsinkin kun ohitin risteyksen, josta minun olisi pitänyt kääntyä. Olen näillä kulmilla kävellyt vaunuilla ja ilman, hölkännyt ja juossut noin kaksitoista vuotta, että tämä ei nyt varsinainen eksyminen ollut, ajatusvirhe ennemminkin. 

Oli tarkoitus juosta ohjelman mukaisesti neljä viiden minuutin pätkää mutta tämän ylimääräisen mutkan takia juoksin vielä viidennenkin pätkän, palauttelua välissä oli viitisen minuuttia kun huomasin, etten ole ikinä kotona, jos en yhtään nopeuta tahtia. Ja viimeisellä pätkällä tuntui, että sekä minä että jalkani ovat vihdoinkin saaneet juonen päästä kiinni. Että alkoi helpottaa.

Seuraavaksi pakollinen valitusosuus. Ne, jotka ovat kyllästyneet ainaiseen valittamiseeni, voivat hypätä seuraavan yli. 

(Minulla on erittäin kireät penikat, ovat aina aikuisiällä olleet, ja ne oireilevat oikeastaan vain juoksussa. Heti ensimmäiset hitaat, lyhyet askeleet tuntuivat erittäin pahalta ja tiesin, ettei juoksunautinnosta oikein voisi puhua tämän lenkin yhteydessä. Vielä pahempaa oli kuitenkin kävelyyn siirtyminen, se viiltävä kipu on ihan sietämätöntä, pahempaa kuin synnytys (koska siihen on lääkkeet)! Jalat tottuivat oikeastaan vasta viimeisellä, ylimääräisellä juoksuosuudella ja kotona suihkussa annoin niille vähän kylmä-kuumahoitoa, mikä rentoutti ihanasti. Soitin myös hätäpuhelun hierojalle, että nämä on kuule runtattava nyt auki niin, että ei tarvii olla kohta uudelleen hierottavana. Olen kerran yhdellä hyvällä urheiluhierojalla ne aukihierottanut ja olen vakavasti harkinnut käväiseväni hänen vastaanotollaan uudelleen, koska sen edellisen kerran jälkeen pystyin jatkamaan tuskatonta juoksua ja se on kuitenkin aika paljon kivempaa kuin sellainen viiltävä tuska.)

Juoksin siis viisi viiden minuutin pätkää, vaikka tarkoitus oli vain neljä. Kotona vilkaisin sitä juoksuohjelmaa ja totesin, että olisi pitänyt vain kaksi. Oh well. Tuskasta huolimatta hyvin kulki. Minä osaan. Mikä onni, mikä autuus! Tätä jatketaan!

Hyviä treenejä teidänkin viikkoon!

"Mä luen sun blogias!"

Koska Niina haastoi, minä vastaan.

You, who read this, put this to your own blog 

and list twenty things that make you happy at this moment.


1. Viikonloppu alkamassa


2.Siivouspäivä = jotain järkeä tähän kaaokseen


3. Sisaruslauta


4. Kun on välillä hirmutosi laiha olo


5. Uusi kevättakki


6. Ulkoilu ihan vaan tyttöjen kesken, ei vaunuja, ei ärsyttäviä poikia


7. Lapset leikkivät hetken ihan keskenään


8. Ja kohta pääsee päikkäreille


9. Maha täynnä just syötyä ruokaa, sopivasti, kevyesti


10. Reidet jumissa kaikenlaisesta liikkumisesta


11. Polkupyörä, joka odottaa rengasremonttia, pesua ja puunausta, ja lastenistuinta. Käytiin katsomassa sitä äsken pyörävarastossa


12. Tyhjä pyykkikori! Se on juhlan paikka :)


13. Kevätistutukset parveketta varten


14. Yks henk.koht. projekti, joka on tässä aluillaan


15. Vanhemmat, jotka ymmärsivät tulla käymään ja ymmärsivät lähteä ajallaan :)


16. Kevät: tarkoittaa että kesä on kohta täällä, mutta ei vielä yhtään kulunut


17. Esikoinen, joka eilen murehti, että kun ysiluokkalaiset lähtevät pois, koulussa enää sitten ole ylisöpöjä poikia


18. Sisäinen dialogini, joka on positiivista


19. Mies, jonka kanssa tapaamisesta tulee maanantaina 11 vuotta täyteen <3

20. Ettei aina tarvitse olla HIENO ja MAHTAVA ollakseen rakastettu. 

Energiat kohdilleen!

Olen kiinnostunut feng shuista. Ajatuksena siinä on minusta jotakin todella kiehtovaa, että sisustamalla kotinsa oikein, alkaa rahaa ja onnea ja rakkautta virrata sisään ovista ja ikkunoista. Suuntaukseen liittyy kuitenkin tosi paljon pientä pipertämistä ja pikkutarkkoja ohjeita, kuten "Hanki pajukori, maalattu, musta." Osa säännöistä on toisaalta ihan järkeviä, kuten "Pidä wc-pöntön kansi suljettuna." Ettei tulis sitä pahaa energiaa. Tai hajua. Tai ois pönttö täynnä lego-palikoita.

Minäpä ajattelin sitten tässä aikani kuluksi, että katsotaas, miten se feng shui sitten meidän kotiin sopii. Löysin ohjeen, jonka mukaan koti on jaettavissa ilmansuuntien mukaisiin sektoreihin, joista jokainen edustaa jotakin elämänaluetta. Tulostin siis vuokranantajamme kotisivulta asuntomme pohjapiirustuksen ja mallasin siihen ilmansuunnat niin kuin ne ovat. Paremman Elämän metsästäjänä halusin toki tietää, miltä parisuhteemme tila näyttää feng shuin mukaan. Olemmeko jo täydellisessä harmoniassa vai vieläkö pitää töitä tehdä?

Sektoreiden mukaan lounas edustaa rakkautta, parisuhdetta, avioliittoa. Katsoin meidän pohjapiirustustamme: Meidän kodissamme ei ole lounasta. Siis ollenkaan. Meidän asuntomme on L:n muotoinen ja lounas osuu juuri siihen kulmaan neliötä, josta on lohkaistu pala pois. O-ou. No minähän en näin vähästä lannistunut, vaan katsoin tietysti, mitä meillä on lounaisimmassa kulmassa: Vaatehuone, joka on oveaan myöten täynnä selvittelemättömiä laatikoita ja laukkuja, viikkaamattomia lakanapinoja, poisheitettäviä vaatteita ja "sitten kun on aikaa, käyn läpi nuokin ja heitän roskiin" -tavarapinoja. Avioliittosektorimme on siis joko kokonaan poissa tai ainakin täysi kaaos ja selvittämättömien asioiden kaatopaikka. O-ou.

Onneksi googlettamani 10 ohjetta aloittelijalle, eli feng shui for dummies, ohjeistaa, että kaikki alkaa suursiivouksesta. Ehkä meidän parisuhteellamme on sittenkin vielä toivoa? Tai sitten fuck the feng shui. Kai sitä nyt voi tulla onnelliseksi länsimaisinkin keinoin?


(Kun kerroin miehelleni tästä meidän parisuhdekriisistämme, hän vain nauroi. Minun pitäisi kuulemma keksiä jotain muuta, kun feng shui ei nyt selvästikään sovi meidän tarpeisiimme.)