Elixiatreeniviikko ja liikuntapäiväkirja

Elixian tutustumisviikko on ohi. Onneksi on, en millään jaksaisi treenata niin paljon ja tehokkaasti viikosta toiseen. Yhden tehoviikon nyt pystyy elämästään lohkaisemaan, vaikka täytyy myöntää, että viikon muut menot ja teot rakentuikin sitten elixian lukujärjestyksen ympärille.

Maanantaina kävin puolen tunnin xycling + puolen tunnin power -yhdistelmässä. Tuli hirveen kiireen tuntu, en tykännyt fiiliksestä, vaikka itse treeni ihanan tehokas olikin. Kiire kun jatkui vielä pukkarin puolellakin, kun lapset oli parkissa ja se oli menossa kiinni kymmenen minuutin päästä tunnin loppumisesta. Lapsiparkki saa kiitosta, välinpitämättömät ja töihin vain keskenään seurustelemaan tulleet hoitsut olivat (luonnollisestikin?) vaihtuneet ihmisiin, jotka välittivät asiakkaistaan, eli lapsista.

Tiistaina kävin Fast, Fit & Fabulous -tunnilla, jota edelleen suosittelen lämpimästi kaikille, joilla siihen on mahdollisuus. Tanssitunneilla minulla on kaksi vasenta jalkaa tai jos mahdollista, kaksi naapurin vanhan ukon jalkaa: ei nouse, ei ainakaan tahdissa. Tässä ei tarvinnut hankalia koreografioita pelätä eikä silti jyystää naama peruslukemilla jotain sivulle-viereen askellusta. Nauratti, treenasi, tehosi. Erityisplussa myös ohjaajalle. :)

Keskiviikkona haastoin itseni ja koko olemiseni RAWissa, joka on saanut inspiraationsa taistelulajeista. Olen ennen käynyt elixian kuntonyrkkeilyssä ja rakastanut sitä koko olemuksellani, joten RAW sopi minulle kuin nyrkki silmään. En kyllä nähnyt siinä kovin monta eri taistelulajia, lähinnä sen (varjo)nyrkkeilyn ja jotain potkuja, mutta ei haittaa minua. Tätä tuntia tulee ikävä. Tosin puolen tunnin kohdalla en vakavasti ottaen ollut varma, näenkö tunnin loppua vai korjaako kuolema minut ennen sitä, mutta tässä sitä vaan edelleen sätkitään.

Torstaina annoin itselleni vaihtoehdoksi kevyen palauttelevan easy xyclingin (45 min) heti aamusta tai kahvakuulatunti iltapäivässä. Kun aamulla kampesin itseäni himotreeniputken kuudetta päivää varten pystyyn, totesin, että vaikka mitä mieli tekisi tehdä, on tänään palauteltava, ei muuta. En ole kuulkaas koskaan yhtä lepsulla pyöräilytunnilla ollut, enkä koskaan ole onnistunut polkemaan niin nätisti kestävyyskuntoa kohottavalla matalalla sykealueella. Ohjaaja oli joko erityisen löysä tai erityisen taitava, mutta juuri siihen hetkeen, kun palauttavaa olin hakemassa, tuo tunti oli kuin minun tarpeisiini räätälöity.

Kevyt, palautteleva treeni sai myös mielessäni nyt sen täyden merkityksen, mitä sen pitäisi olla, minä kun en ole koskaan oikein tajunnut niiden päälle, tai ajatellut treenaavani niin paljon, että pitäisi erityisen aktiivisesti palautella - että pelkkä sohvaperunointi ei ehtisi palauttaa elimistöä pelikuntoon ennen seuraavaa treenikertaa. Ehkä siinä on se tosiurheilijoiden ja harrastelijoiden ero, se, että tällä harrastemäärällä ei pitäisi itseään enää ihan 1-3 krt/vko-aloittelijaksi laskea.

Perjantaina menin sitten uudelleen pyöräilemään, tällä kertaa "tosimielellä" 45 min ja puolen tunnin fitball siihen päälle. Kyljet oli vieläkin kipeät keskiviikosta ja hyvästi fitballin kanssa rasittuivat lisää. Sellaisen dramaattisen treenipuutteen huomasin, että kyllä on pilatesta ja jokaisen raskaana olleen vatsajumppaohjeita veivattu ja noudatettu. Tarkkaan olen kuunnellut ja ottanut opikseni, että jos haluaa litteän vatsan, (pelkistä) perinteisistä rutistuksista ja istumaannousuista ei ole mitään hyötyä, hienosti olen markkinamiesten (tai whatnot) hypetyksen niellyt ja huoltanut sisäkerrosta.

Keskivartalon tukilihakset ovat kyllä terästä (tai ainakin keskivertokuosissa) mutta jumalauta meikäläisen suorat vatsalihakset ovat varmaan viimeistä säiettä myöten näivettyneet, minä en istumaannousuja kertakaikkiaan pysty tekemään! Jos ei ole ihan niitä vartavasten lepuutetut lihakset, lapoja enempää ei lattiasta nouse! Arvatkaa hävettääkö, ja hävettikö kirkkaastivalaistussa, isoilla peileillä päällystetyssä jumppasalissa eturivissä. Katsoin itseäni peilistä ja näin itseni paljon isompana kuin kaikki muut. Isompana kuin vieressä jumppaava teinikeijukainen, isompana kuin toisella puolella naama punaisena vääntävä aikuinen mies. Päänikin näytti isommalta kuin noiden kahden yhteensä. Joskus oma (väärä) kehonkuva ottaa vallan, vaikka kuin tietäisi itse paremmin.

Lauantain huhkin pihatalkoissa, joten jätin suosiolla suunnittelemani powerin väliin. Kuusi tuntia vierähti pihalla haravaan nojaten ja grillimestarina päsmäröiden mutta tulipa sitä itsekin sen verran huhkittua, että kädessä on rakko ja kyljet edelleen kipeänä. Sunnuntaiaamuna minun piti mennä 10:30 alkavaan zumbaan, mutta kotona klo 10:20 totesin, että voin lopettaa jumppakassin pakkaamisen, en millään kulkuneuvolla ehdi ajoissa. Muuhun aikatauluun ja jumppaonnistumiskokemuksien hakemiseeni ei muut tarjolla olevat tunnit sopineet, joten elixiaviikkoni olikin sitten siinä. Salille en halunnut lähteä, koska en halunnut.

No tuliko minusta elixialainen? Ei tältä istumalta. Ihanaa, tuttua ja turvallistahan se oli, mutta myös tiukasti aikataulutettua ja rajaavaa. Sain tänään markkinointipuhelun ja lupasin palata asiaan syksyllä. Kesällä en perinteisesti ole koko keskusta päin katsellutkaan, mutta pieni kaipuu vanhaan kumppaniin jäi. Markkinointipuhelun toisessa päässä luvattiin uutta tutustumisviikkoa syksylle, eihän se pahalta kuulosta. :) Nyt minun kuitenkin täytyy miettiä melko tarkkaan, että mitä liikunnallisia tavoitteita minulla on. Se on nimittäin melko varmaa, että juoksut ja kotizumbat jäävät kuntokeskusjäsenyyden myötä väkisinkin vähemmälle. Jäävät, vaikka kuin sanoisin, että tottakai minä juoksua jatkan. Juoksussa minulla on kuitenkin uusi kumppani, eikä uuden kumppanin kanssa vanha suola saisi pahemmin janottaa.

Kun mikään ei oo hyvä

Kolesteroliarvojeni tiedoksisaannin jälkeen mieheni on kiltisti syönyt omat karkkinsa ja suklaansa tarjoamatta minulle palaakaan. Nyt löytyi se viimeinen piste, mikä muuttaa miestäkin. Karkkifani en oikeastaan ole, niin minua ei paljoa hetkauta, jos hän haluaa jotain hedelmäkarkkisekoituspusseja syödä, sen kun antaa mennä vaan.

Perjantaina mies osti milka-suklaata. Minusta vastenmielinen ajatus, olen niin fazer-orientoitunut, etten näe pointtia vaihtaa merkkiä sellaiseen pääsiäismunasuklaaseen. Kaksi iltaa se söi sitä suklaata sohvalla minun vieressä, palat eri puolella vieressä kuin minä. Eikä tarjonnut palaakaan. Ette voi uskoa, miten loukkaantunut olin! Että ei palaakaan tarjoa! Vasta jonkun neljä vuotta olen rankuttanut, että syö itse, minä en halua, ja nyt yhtäkkiä lakkaa kokonaan tarjoamasta! Miten voikin olla niin julma ja tavaton?

Teki mieli sanoa, mutta sain pidäteltyä. Muuten oltais luisuttu saman tien taas siihen "eihän mun pitäis, mutta kun mä niin haluisin, ja eihän tämä yksi kerta haittaa..." Eihän tässä herkuttomuudessa ole (patrikborgilaisittain) mitään järkeä, mutta jostain sitä huonoa kolesterolia nostattavaa on karsittava, miksei sitten juuri jostain milka-suklaasta, josta en muutenkaan tykkää?

(Ps. Lauantaina maistoin palan, enkä halunnut enää toista.)

Kaksosen kanssa parisuhteessa

Maijun parisuhdekirjoituksesta inspiroituneena meinasin kirjoitella herkkupepun kanssa elämisestä, mutta asia kääntyikin mielessäni kokonaisvaltaisemmin kaksosuuteen. Olemme olleet yhdessä yli kymmenen vuotta ja yksi epävirallisista tehtävistäni tässä parisuhteessa on ollut kouluttaa miehestäni itsenäisempi yksilö. Ei sillä, etteikö hän sitä olisi varsinkin opiskelussa, töissä, virallisissa asioinneissa, mutta kotikentällä kaksosuus ottaa silloin tällöin vallan. Anoppi kertoi, että pojat olivat ruokapöydässä ruvenneet itkemään esimerkiksi sellaista, jos kaksosilla oli ollut eri kokoiset perunat lautasellaan. Kaikki piti olla samanlailla, yhtä paljon, yhtä isot, samaan aikaan.

Jos pienenä "oli pakko" olla samanlainen, kyllähän siitä vahva tapa tulee. "Minä halusin tuplan, tässä sinulle sinun tuplasi." Ymmärrättekö? Viimeisimpänä hankintana pojat kävivät ostamassa toiselle veljelle punttisarjan, ja samalla myös toiselle, koska onhan se hyvä, että molemmilla on. Tarvitsi tai ei. Mutta kunhan on samanlainen, vaikkei käytäkään. Veli osti itselleen PS3:n ensin, meillä oli xbox360, koska me tytöt tykätään siitä enemmän. Meidän xbox meni rikki; veli osti meille PS3:n, koska pitäähän kaksosella pelikone olla. Tytöt jäi ilman xboxia, mutta onpahan kaksosilla sentään samat, voi kätevästi myös ostaa toiselle jonkun pelin lahjaksi ja saada sen sitten pitkäaikaislainaan ilman palautusvelvollisuutta...

Palatakseni takaisin Maijun aiheeseen parisuhde elämäntaparemontissa minä en oikein jaksa uskoa, että mieheni sinnikkäällä herkkujen tarjoamisella olisi tekemistä sabotoinnin kanssa, vaan sillä vanhalla tavalla, että kun mullakin on niin sullakin on oltava, muuten sulle tulee paha mieli. Alkuaikoina oli hirveän vaikeaa välillä, kun piti puolittaa munkit ja makaronilaatikot ja viimeiset kääretorttupalaset. "Jouduin" syömään ylimääräistä ihan sen takia, että mies ei suostunut santsaamaan ilman minua, vaikka mieli teki tai nälkä oli. Tästä tavasta rimpuilin ensin irti. Meillä on aina ollut erilainen ruokailurytmi, mies on sitä tyyppiä, joka syö mieluummin kerran päivässä kunnolla, minulle maistuu ruoka myös päivän mittaan. Mies ei syö aamupalaa, jos en hänelle erikseen voileipää voitele (ihan totta!), minulle maistuu ruoka aamusta asti. Ongelmat tulee siinä, kun minä täytän energiavarastojani pitkin päivää ja mies ei, ja sitten pitäisi illalla syödä yhtä paljon spagettia ja yhtä monta kukkakaalia: EI KIITOS!

Ollaan erilaisia myös herkkujen ja naposteltavien suhteen. Mieheni on normaalipainon alarajalla, minä en ihan. Seurasin joskus, miten hän söi suolapähkinöitä. Otti pari pähkinää, heitti yhden suuhun, söi suun tyhjäksi, heitti toisen perään, söi, piti taukoa, otti kohta uuden parin pähkinöitä. Miten tein minä? Pähkinöitä kouraan sen verran kuin mahtuu, siitä kallistin suuhun niin paljon kuin mahtuu ja niitä pureskellessa käsi kävi jo uudelleen pähkinäkulholle. Tarvitseeko sanoa, että tämän havaittuani meillä on pähkinöiden kulutus vähentynyt radikaalisti? Kuulostaako kenestäkään muusta tutulta, kumpikaan versio? Se on muuten jännä, että eipä tarvinnut suolapähkinöitä kahteen kulhoon jakaa, kristillisellä tasajaolla. Mutta tasan ne eivät menneet.

Olen monesti raivonnut hänelle, että anna minä päätän, mitä minä syön, minä en ole sinä, me ei olla kaksosia, meidän ei tarvitse tehdä kaikkea samalla lailla! Jostain syystä tämä tasajako kulminoituu aina ruokailuun, minä en sentään kaupasta saa omaa punttisarjaa tai pelikonetta. Ne on jaettu jo veljen kanssa.

Minä en tiedä, opinko ikinä ymmärtämään kaksosuutta. Puutteekseni voidaan laskea myös se, etten tunne kuin kaksi kaksosparia, ja molemmilla on taustallaan vähän hankalia kotioloja, joiden seurauksena siitä lähisisaruksesta on tullut huomattavan tärkeä tuki ja turva kasvuun ja elämään. Toisen tuntemani kaksosparin kanssa joskus valitin sitä, miten kaksosen kanssa parisuhteessa eläminen on välillä h*lvetin haastavaa. Tuntuu, että suhteessa olisi kolme ihmistä, mies jakaa aikansa kaksosensa kanssa, niin että välillä oma vaimo unohtuu. Tottakai se välillä herättää mustasukkaisuutta, että jos mies keksii jotain kivaa, se sanookin jakavansa sen kivan veljen kanssa, vaikka minäkin olisin ollut valmis yrittämään. No tämä toinen kaksonen ei silloin ollut parisuhteessa, mutta sanoi, että tuohon varmaan on muuten hänen useimmat suhteet kaatuneet, kun sisko on ollut tärkeämpi kuin se oma poikaystävä. Myöhemmin, kun juttelukumppanini oli alkanut seurustella ja kiinnitti poikaystäväänsä enemmän huomiota, sisko syytti miestä muun muassa narsistiksi, joka haluaa eristää tyttöystävänsä ystävistään ja perheestään... Ei ole aina helppoa kaksosillakaan.

Sitten se toinen puoli: minun opettelu kaksosenpariksi. Yli kymmenen vuoden aikana olen opetellut passuuttamaan itseäni (no se oli helppo, pohjimmiltaan laiskalle ihmiselle). Teetkö mun puolesta, haetko mun puolesta, kannatko mun puolesta? Yli kymmenen vuoden aikana olen oppinut siihen, että kaikki on yhteistä. Meillä ei ole melkein koskaan ollut vaikkapa omia karkkipusseja, vaan se on selvää, että jos jotain hyvää on, se jaetaan. Koko käsite 'miehen karkkipussilla/leffaherkuilla käyminen' on vähän vieras, koska automaattisesti ne kuuluvat myös minulle. Kun teen itselleni aamupalaa, voitelen leivän miehellekin, että saan hänet syömään. Hän sitä ylimääräistä energiaa tarvitsisi, minä en niinkään. Kun puhumme salille menemisestä, lähtöoletus on, että yhdessä tietenkin. Saatamme lähteä yhdessä vaikkapa vuokraleffaa palauttamaan, vaikka toinen voisi sen tehdä ihan hyvin yksinkin. Usein toinen meistä torkkuu sohvalla tunnin tai ylikin, odottamassa, että toinenkin malttaa lähteä nukkumaan, vaikka hyvin voisi mennä jo edeltä, kun joka tapauksessa nukkuu.

Yli kymmenen vuotta minä olen opetellut olemaan osa kokonaisuutta, jossa karkin tai suklaan tarjoaminen jää loppujen lopuksi aika pieneen rooliin. Olen opetellut olemaan kaksonen, vaikka haluaisin samalla olla vahva ja itsenäinen nainen. Rooleja tässä on purettava itse kunkin, ei se niin mene, että jos mies lakkaa tuomasta suklaata kotiin, kaikki on yhtäkkiä hyvin ja aurinko paistaa ja linnut laulaa ja trallallaa.

Tekemisen meininkiä, ainakin periaatteessa :)

Tervetuloa uudetkin lukijat! Kahdenkymmenen maaginen raja on saavutettu. Hienoa, rohkeasti mukaan vaan! ;)

Ajattelin palata painonpudotuksen pariin. Ajattelin käydä vaa'alla joka lauantai. Etten aloittaisi viikonloppumässäystä jo perjantaista. En ole vaa'an orja vaan hyväksikäyttäjä. Kun punnitsee itsensä tarpeeksi usein, löytää aina arkistoista sen huonomman painon, johon verrata, ja siten ei oikeastaan etene. Vaikka kesän perusteella voin kyllä sanoa, että jo se, ettei paino nouse, on hyvä suoritus.

Niinpä ajattelin, että kokeilen tätä virallista vaakalauantaita nyt vaikka loppuvuoden. Ja samalla sovin itseni kanssa, että pudotan kilon. Kun kerroin tästä lähisiskolleni, hän kysyi: "Ai siis viikossako?" No ei, vaan elämässä. Tavoitteeni on pudottaa yksi kilo. Kun sen saavutan, mietin, mitä sitten otan tavoitteekseni. Kolmekin kiloa on ollut vaikea saada pois, kolmestakin kilosta on tullut valtava taakka, saati sitten viidestä tai kymmenestä. Niinpä minä pudotan kilon ja katson sitten, mitä seuraavaksi.

En ole ajatellut heittää terveellistä elämää ja hyvinvointia mihinkään ja "alkaa laihduttaa". Aion vain seurata vaakalauantaisin, elänkö sittenkään niin terveellisesti kuin kuvittelen, ja olisiko aihetta tehdä muutoksia. Yksi haastava työ minulla on edessäni: miehen tarjouksista kieltäytyminen. Olen viimeiseen asti sitä mieltä, että olen yksin vastuussa liikakiloistani, enkä (valitettavasti) voi syyttää miestäni lihottamisestani, vaikka kuinka houkuttaisi.

Mutta vaikka päivisin teenkin viisaita valintoja, illat ovat minulle hankalia. Kun mies hakee itselleen leipää sohvalle, minunkin tekee mieli. Kun sanon hänelle, että herkuttele vain itseksesi, osta vaikka karkkia, ei minua haittaa, minun tekee silti mieli. Siitä lähtee sitten se "eihän yksi ylimääräinen leipä mitään haittaa", "no kai minä pari karkkia voin maistaa", "kyllähän yhtenä iltana (ja toisena, ja sitä seuraavana) voi vähän rennommin ottaa..."

Toinen puoli on sitten tämä "Mä tein sullekin leivät tässä samalla." tai "Kiva sä tulitkin jo lenkiltä, mä en jaksanu ruveta laittamaan ruokaa, niin mä tilasin pitsat." tai "Tein sulleki annoksen jo valmiiksi." tai "Mä ostin meille viinerit kahvin kanssa." ja mitä näitä nyt on. Kun toinen hyvää hyvyyttään... Vaikka itse ei haluaisi, eikä edes tekisi mieli. Välillä mietin, että ihan hyvyyttään vai pahuuttaan? Vaikka kuinka sanon, että anna minä teen itse annokseni ja anna minä itse päätän, haluanko leipää tai pitsaa tai viineriä, älä päätä minun puolesta, mitä minun pitäisi suuhuni laittaa. Kun olen niin tolkuttoman huono kieltäytymään näistä, kun sitten toiselle tulee paha mieli... Mutta ihan aikuisten oikeasti: Onko se tarkoituksenmukaista, että minulle itselleni tulee sitten paha mieli? Tuskailin tätä joskus siskolleni, joka sanoi, että painut vain ovesta pihalle ja sanot, että tulet sitten takaisin, kun pitsat on syöty. Minä kauhistelin, että enhän minä niin voi tehdä. Mutta voinhan minä. Kyllä niillä Afrikan lapsilla edelleen nälkä on, vaikka minä sen pitsani söisinkin, voin ihan hyvin jättää syömättäkin.

Ollaan me molemmat petrattu tässä. Olen kieltäytynyt sen verran ahkerasti (ja sen verran herneitä nenään vetänyt) että miehen tarjoilut on vähentyneet. Aina se ei vaan muista, enkä minä aina muista kieltäytyä. Koska mitä pahaa nyt parissa juustovoileivässä on? Kun on just syönyt iltapalarahkaa ja vatsa on ihanan täysi muttei pinkeä... Ja entäs pari karkkia? Kun eihän mun oikeasti tee niitä edes mieli, maistelen vain... Kun kello on puoli kymmenen illalla ja mies hakee jemmastaan sen päivällä ostamansa karkkipussin, niin enhän minä nyt oikeasti ovesta ulos paukahda, mutta saatan siirtyä sohvalta nojatuoliin, että ylettyminen pussiin on hankalampaa.

Kuva Radio Rockin facebook-sivulta

Onko kohtuutonta?

Oisko kenestäkään teistä edes pikkuisen ärsyttävää, että mies päättää alkaa pelata pleikkaria kesken siivouksen? Vaikka jäljellä olisi vain se viimeisen huoneen luuttuaminen, yhden ihmisen homma, jota olisit itse joka tapauksessa jo tekemässä. Eikö ihan pikkuisen ärsyttäisi silti?

No minä ratkaisin asian niin, että jätin moppini odottamaan, keitin kahvia ja tulin nettailemaan. Kohta menen kahvini ja kirjani kanssa parvekkeelle aurinkoon, ja moppi saa odottaa niin kauan kuin peliä riittää. Kiva on saada apua siivoukseen, kun tavallisesti siivoon arkena itsekseen, mutta kiva olis, jos auttaja jaksais loppuun asti. 

Muuten on luvassa leppoisaa oleilua, lähden lasten kanssa siskon luokse pitkän kaavan kyläilylle, ja mies saa tehdä sillä aikaa mitä haluaa. Vaikka pelata sitä pleikkaria. :) On se ihan rakas ukko, mutta on se vaan joskus niin kovin ärsyttävä! :)

Lehmän pesua vähentämässä

Heippa, hengissä edelleen.

Ottamatta kantaa tuoreempiin tapahtumiin, olen muistellut tässä tositapahtumiin perustuvaa suomalaista elokuvaa, muistaakseni nimeltään Kaivo, jossa perheenäiti hukutti lapsensa kantamalla heidät yksi kerrallaan pihakaivoon. Erityisesti se jälkipyykki sitten, miksi näin pääsi käymään. Poliisit/sosiaalityöntekijät haastattelivat isää, joka hiljaisella äänellä kertoi, että kyllä kai se äidin taakka raskaaksi kävi, kun joka päivä piti koti ja lapset ja navettatyöt hoitaa ja työtä oli niin paljon, kun päivittäin lehmät piti pestä. Tähän kysyi haastattelija, että oliko ne lehmät tarpeen todella joka päivä pestä, johon isä vastasi vain: "Kyllä se niin tykkäs, että piti pestä..."

Oma fyysinen väsymykseni lipsahti henkisen väsymyksen puolelle, ihan kesän kunniaksi mieli päätti siirtyä suoraan syksyyn. Parisen viikkoa sitten käytiin siskontytön rippijuhlissa, joissa huomasin, etten jaksanut olla omien lasteni kanssa tippaakaan. En edes viittä minuuttia. Kenen tahansa kohti katsovan syli oli parempi vaihtoehto kuin minun taas taistella, että otatko ruokaa vai otatko juomaa vai luetaanko kirjaa, ja pysyisit edes hetken hiljaa. No onneksi niitä sylejä sitten oli. Ja vain neiti 2vee onnistuttiin eksyttämään metsään, mutta hänkin löytyi pienen juoksu-huutosession jälkeen.

Juhlien jälkeen mies oli viikon lomalla, juhannuksen yli, ja käytännössä se lomailija olinkin sitten minä. Helpotti. Ja paljon. Unta ei juurikaan entistä enempää mutta tätä kaikkea muuta tylsää huomattavasti vähemmän. Ehdittiin myös tarkastella ja yhtenäistää muutamia lapsenkasvatuksellisia seikkoja, joissa ollaan ajauduttu vähän eri linjoille. Hyvä sekin. Vaikka ties mistä asti olen sanonut, että minä en jaksais enää ja väsyttää olla kotona ja aina vaan minä saan tehdä kaikki ja sinä et ikinä mitään... ja osaatte varmaan kuvitella jatkoksi edelleen kärjistyviä eikä enää niin totuudenmukaisia argumentteja, vasta nyt on viesti mennyt perille.

Nyt kun itsellä on viikon höllänneenä olo, että pahin on ylitetty ja kyllä tämä tästä, ja onhan tää elämä sittenkin ihan ookoo, mies on alkanut kysellä, että jaksanko minä. No hyvä että kyselee. Kai se viikon koti-isänä oltuaan huomasi, ettei se olekaan "vain" kotona oloa ja netissä luuhaamista ja leppoisia hetkiä hiekkalaatikon reunalla. Maanantaiaamuna sanoi, että lähtee töihin lepäämään. Minä sanoin, että jos me ei pärjätä, me ollaan ehkä jo kymmenen aikaan sosiaalitoimiston aulassa itkemässä koko porukka. (Mieheni on siis töissä sosiaalitoimistossa.) Eihän tämä kotiäitiys mitään rakettitiedettä ole, kaikkihan riippuu siitä mitä vaatimuksia itselleen asettaa. Ja minä olen päättänyt vähentää lehmänpesua ja hankkia töitä kodin ulkopuolelta.

Energiat kohdilleen!

Olen kiinnostunut feng shuista. Ajatuksena siinä on minusta jotakin todella kiehtovaa, että sisustamalla kotinsa oikein, alkaa rahaa ja onnea ja rakkautta virrata sisään ovista ja ikkunoista. Suuntaukseen liittyy kuitenkin tosi paljon pientä pipertämistä ja pikkutarkkoja ohjeita, kuten "Hanki pajukori, maalattu, musta." Osa säännöistä on toisaalta ihan järkeviä, kuten "Pidä wc-pöntön kansi suljettuna." Ettei tulis sitä pahaa energiaa. Tai hajua. Tai ois pönttö täynnä lego-palikoita.

Minäpä ajattelin sitten tässä aikani kuluksi, että katsotaas, miten se feng shui sitten meidän kotiin sopii. Löysin ohjeen, jonka mukaan koti on jaettavissa ilmansuuntien mukaisiin sektoreihin, joista jokainen edustaa jotakin elämänaluetta. Tulostin siis vuokranantajamme kotisivulta asuntomme pohjapiirustuksen ja mallasin siihen ilmansuunnat niin kuin ne ovat. Paremman Elämän metsästäjänä halusin toki tietää, miltä parisuhteemme tila näyttää feng shuin mukaan. Olemmeko jo täydellisessä harmoniassa vai vieläkö pitää töitä tehdä?

Sektoreiden mukaan lounas edustaa rakkautta, parisuhdetta, avioliittoa. Katsoin meidän pohjapiirustustamme: Meidän kodissamme ei ole lounasta. Siis ollenkaan. Meidän asuntomme on L:n muotoinen ja lounas osuu juuri siihen kulmaan neliötä, josta on lohkaistu pala pois. O-ou. No minähän en näin vähästä lannistunut, vaan katsoin tietysti, mitä meillä on lounaisimmassa kulmassa: Vaatehuone, joka on oveaan myöten täynnä selvittelemättömiä laatikoita ja laukkuja, viikkaamattomia lakanapinoja, poisheitettäviä vaatteita ja "sitten kun on aikaa, käyn läpi nuokin ja heitän roskiin" -tavarapinoja. Avioliittosektorimme on siis joko kokonaan poissa tai ainakin täysi kaaos ja selvittämättömien asioiden kaatopaikka. O-ou.

Onneksi googlettamani 10 ohjetta aloittelijalle, eli feng shui for dummies, ohjeistaa, että kaikki alkaa suursiivouksesta. Ehkä meidän parisuhteellamme on sittenkin vielä toivoa? Tai sitten fuck the feng shui. Kai sitä nyt voi tulla onnelliseksi länsimaisinkin keinoin?


(Kun kerroin miehelleni tästä meidän parisuhdekriisistämme, hän vain nauroi. Minun pitäisi kuulemma keksiä jotain muuta, kun feng shui ei nyt selvästikään sovi meidän tarpeisiimme.)