Kesäfiilis

Ilmat on ennusteista huolimatta olleet ihania. Ulkona on ollut vähän niin kuin pakko olla. Tänään on kuitenkin vähän niin kuin pakko pysyä sisällä siivoamassa, koska ei täällä kukaan muukaan käy sotkuja hoitamassa, kun me ollaan poissa. Menemistäkin on ollut vaihteeksi enemmän kuin taas vähään aikaan, tälle viikolle on joka päivälle jotakin: on opon tapaamista ja rippikouluvanhempainiltaa ja taloyhtiöjuttuja ja jopa yhdet 5v synttärit. Mukavaa, että on jotain, minkä varassa arki rullaa eteenpäin. Vaikka on tuo hiekkalaatikkokin ihan kiva taas vaihteeksi, ei sen vierellä enää heinäkuussa niin kiinnosta istua. Että nautitaan näistä kesäulkoiluista, kun se niin tuore juttu taas on.



Penikat on vähän kipeät maanantain juoksun ja eilisen rataslenkin jäljiltä. Enemmän sen juoksun. En ole punaisella (tai minkään muunkaan värisellä) radalla käynyt juoksemassa lukion jälkeen ja siitä on jo pitkä aika. Kai se erituntuinen alusta sen tekee, vaikka luulis, että asfaltti haittas enemmän. Mut kai se on vaan että mihin on tottunut.

Paino on nyt muutaman päivän ollut tasaisessa, tuskallisen hitaassa laskussa, sata grammaa päivässä. Mutta se riittää, jos se on kaikki alaspäin. Elixiaviikolla paino laski huimasti, viime viikolla otin kilon takaisin, kun kova treenitahti ei jatkunutkaan. Tämä viikko onkin sitten liikunnallisesti ahkerampaa kuin edellinen, vaikka en iltamenojen takia taidakaan päästä juoksemaan ennen perjantaita. Sinällään mulla on kyllä elixiaa ja lapsiparkkia ikävä, että tätä päiväaikaa voisi hyödyntää kyllä liikkumiseenkin, mutta toisaalta lapsille on varmaan kivempaa juosta leikkipuistossa kuin nököttää sisällä lapsiparkissa, että mikä minä olen sitä liikunnanriemua toisilta riistämään...

Liikkuessa on niin paljon helpompi pitää ruokailunsakin kunnossa, vaikka vähän hakemista tämä nyt tuntuu olevan. Olen aika mestari kusemaan omiin muroihini ja torpedoimaan hienot saavutukseni ja tavoitteisiin pääsemiseni. Yleensä keksin jotain muuta, johon voisinkin keskittyä sen ensimmäisen sijaan, tai ruokailun ollessa kyseessä ajattelen, että onhan tässä jo hienosti menty (kolme päivää), kyllähän sitä välillä voi vähän höllätä. Mutta ei, ei voi kahden-kolmen päivän välein höllätä, jos tavoitteena on muutakin kuin oman painonsa säilyttäminen tai hidas (tai nopea) nostaminen.

Nyt kaivelin esille kolesterolia alentavat ohjeet ja päätin muistuttaa itseäni, että terveyden kautta. Kun kyse ei ole siitä, että terveellinen ruoka ei maistuisi vaan olisin vaikkapa vannoutunut uppopaistetun evään ystävä. Nyt viimeaikoina on ollut vähän hankalaa jaksaa aamupuuroa tai valmistaa kasviksia, vanha kahvi+leipä on houkutellut sata kertaa enemmän. Kahvia ja leipää vaan joka välissä. Sitä joutuu itselleen kahvipannu kädessä aika napakasti sanomaan, että ei näin vaan nyt alat kuoria niitä porkkanoita. Salaattiakaan en edelleenkään uskalla isompaa satsia tehdä kerralla, koska ne on meillä perinteisesti jääneet jääkaapin perälle mädäntymään. Sekin on siis joka kerta tehtävä alusta. Voishan sitä toki kokeilla, tulisko se sieltä syötyä, mutta toistaiseksi en ole rohjennut. Valitettavasti meillä menee koko ajan jonkin verran ruokaa haaskuuseen ilman minun salaattipanostustakin. Nyt kuitenkin sydänystävällisellä linjalla eteenpäin, terveys ennen kaikkea. Kyllä niitä hyviä valintoja jaksaa tehdä, kun muistaa miksi. Ei kai silti ole liikaa pyydetty, jos tänä vuonna kesäkilot olis miinusmerkkisiä?

Melkein onnistuttiin

Maanantaina lähdettiin käymään iltakävelyllä naapurikunnan puolella, ajettiin Muuramen keskustan tuntumassa olevalle luontopolulle. Tarkoituksena oli kävellä lenkki ympäri ja katsella vähän sorsia siinä samalla.

Koski kuohui lupaavasti, kuulosti mahtavan keväiseltä.

Osa pitkospuista oli vähän veden alla, jouduttiin miettimään, kannattaako jatkaa eteenpäin. Tästä vielä jatkettiin.

Lampi oli autio ja tyhjä, sorsat taisivat olla vasta pesimässä? Mutta olis voineet olla lammella uiskentelemassa.

Pitkospuiden ja siltojen tulviminen aiheutti luovia ongelmanratkaisuja. Kultakutrin kengät pysyivät kuivina. Melkein minunkin. Tässä ollaan jo takaisinpäin tulossa.

Melkein vihertää jo.

Ja melkein kukkii.

Melkein siistiäkin ja melkein nähtiin lintuja.

Melkein koko ihminen kerrallaan saa riippusiltaa käyttää, mutta vain jos on pakko.

Katsotaan, josko kuukauden päästä olisi vähän kuivempi reitti ja enemmän katsottavaa. Mutta tulipahan ulkoiltua.

Elixiatreeniviikko ja liikuntapäiväkirja

Elixian tutustumisviikko on ohi. Onneksi on, en millään jaksaisi treenata niin paljon ja tehokkaasti viikosta toiseen. Yhden tehoviikon nyt pystyy elämästään lohkaisemaan, vaikka täytyy myöntää, että viikon muut menot ja teot rakentuikin sitten elixian lukujärjestyksen ympärille.

Maanantaina kävin puolen tunnin xycling + puolen tunnin power -yhdistelmässä. Tuli hirveen kiireen tuntu, en tykännyt fiiliksestä, vaikka itse treeni ihanan tehokas olikin. Kiire kun jatkui vielä pukkarin puolellakin, kun lapset oli parkissa ja se oli menossa kiinni kymmenen minuutin päästä tunnin loppumisesta. Lapsiparkki saa kiitosta, välinpitämättömät ja töihin vain keskenään seurustelemaan tulleet hoitsut olivat (luonnollisestikin?) vaihtuneet ihmisiin, jotka välittivät asiakkaistaan, eli lapsista.

Tiistaina kävin Fast, Fit & Fabulous -tunnilla, jota edelleen suosittelen lämpimästi kaikille, joilla siihen on mahdollisuus. Tanssitunneilla minulla on kaksi vasenta jalkaa tai jos mahdollista, kaksi naapurin vanhan ukon jalkaa: ei nouse, ei ainakaan tahdissa. Tässä ei tarvinnut hankalia koreografioita pelätä eikä silti jyystää naama peruslukemilla jotain sivulle-viereen askellusta. Nauratti, treenasi, tehosi. Erityisplussa myös ohjaajalle. :)

Keskiviikkona haastoin itseni ja koko olemiseni RAWissa, joka on saanut inspiraationsa taistelulajeista. Olen ennen käynyt elixian kuntonyrkkeilyssä ja rakastanut sitä koko olemuksellani, joten RAW sopi minulle kuin nyrkki silmään. En kyllä nähnyt siinä kovin monta eri taistelulajia, lähinnä sen (varjo)nyrkkeilyn ja jotain potkuja, mutta ei haittaa minua. Tätä tuntia tulee ikävä. Tosin puolen tunnin kohdalla en vakavasti ottaen ollut varma, näenkö tunnin loppua vai korjaako kuolema minut ennen sitä, mutta tässä sitä vaan edelleen sätkitään.

Torstaina annoin itselleni vaihtoehdoksi kevyen palauttelevan easy xyclingin (45 min) heti aamusta tai kahvakuulatunti iltapäivässä. Kun aamulla kampesin itseäni himotreeniputken kuudetta päivää varten pystyyn, totesin, että vaikka mitä mieli tekisi tehdä, on tänään palauteltava, ei muuta. En ole kuulkaas koskaan yhtä lepsulla pyöräilytunnilla ollut, enkä koskaan ole onnistunut polkemaan niin nätisti kestävyyskuntoa kohottavalla matalalla sykealueella. Ohjaaja oli joko erityisen löysä tai erityisen taitava, mutta juuri siihen hetkeen, kun palauttavaa olin hakemassa, tuo tunti oli kuin minun tarpeisiini räätälöity.

Kevyt, palautteleva treeni sai myös mielessäni nyt sen täyden merkityksen, mitä sen pitäisi olla, minä kun en ole koskaan oikein tajunnut niiden päälle, tai ajatellut treenaavani niin paljon, että pitäisi erityisen aktiivisesti palautella - että pelkkä sohvaperunointi ei ehtisi palauttaa elimistöä pelikuntoon ennen seuraavaa treenikertaa. Ehkä siinä on se tosiurheilijoiden ja harrastelijoiden ero, se, että tällä harrastemäärällä ei pitäisi itseään enää ihan 1-3 krt/vko-aloittelijaksi laskea.

Perjantaina menin sitten uudelleen pyöräilemään, tällä kertaa "tosimielellä" 45 min ja puolen tunnin fitball siihen päälle. Kyljet oli vieläkin kipeät keskiviikosta ja hyvästi fitballin kanssa rasittuivat lisää. Sellaisen dramaattisen treenipuutteen huomasin, että kyllä on pilatesta ja jokaisen raskaana olleen vatsajumppaohjeita veivattu ja noudatettu. Tarkkaan olen kuunnellut ja ottanut opikseni, että jos haluaa litteän vatsan, (pelkistä) perinteisistä rutistuksista ja istumaannousuista ei ole mitään hyötyä, hienosti olen markkinamiesten (tai whatnot) hypetyksen niellyt ja huoltanut sisäkerrosta.

Keskivartalon tukilihakset ovat kyllä terästä (tai ainakin keskivertokuosissa) mutta jumalauta meikäläisen suorat vatsalihakset ovat varmaan viimeistä säiettä myöten näivettyneet, minä en istumaannousuja kertakaikkiaan pysty tekemään! Jos ei ole ihan niitä vartavasten lepuutetut lihakset, lapoja enempää ei lattiasta nouse! Arvatkaa hävettääkö, ja hävettikö kirkkaastivalaistussa, isoilla peileillä päällystetyssä jumppasalissa eturivissä. Katsoin itseäni peilistä ja näin itseni paljon isompana kuin kaikki muut. Isompana kuin vieressä jumppaava teinikeijukainen, isompana kuin toisella puolella naama punaisena vääntävä aikuinen mies. Päänikin näytti isommalta kuin noiden kahden yhteensä. Joskus oma (väärä) kehonkuva ottaa vallan, vaikka kuin tietäisi itse paremmin.

Lauantain huhkin pihatalkoissa, joten jätin suosiolla suunnittelemani powerin väliin. Kuusi tuntia vierähti pihalla haravaan nojaten ja grillimestarina päsmäröiden mutta tulipa sitä itsekin sen verran huhkittua, että kädessä on rakko ja kyljet edelleen kipeänä. Sunnuntaiaamuna minun piti mennä 10:30 alkavaan zumbaan, mutta kotona klo 10:20 totesin, että voin lopettaa jumppakassin pakkaamisen, en millään kulkuneuvolla ehdi ajoissa. Muuhun aikatauluun ja jumppaonnistumiskokemuksien hakemiseeni ei muut tarjolla olevat tunnit sopineet, joten elixiaviikkoni olikin sitten siinä. Salille en halunnut lähteä, koska en halunnut.

No tuliko minusta elixialainen? Ei tältä istumalta. Ihanaa, tuttua ja turvallistahan se oli, mutta myös tiukasti aikataulutettua ja rajaavaa. Sain tänään markkinointipuhelun ja lupasin palata asiaan syksyllä. Kesällä en perinteisesti ole koko keskusta päin katsellutkaan, mutta pieni kaipuu vanhaan kumppaniin jäi. Markkinointipuhelun toisessa päässä luvattiin uutta tutustumisviikkoa syksylle, eihän se pahalta kuulosta. :) Nyt minun kuitenkin täytyy miettiä melko tarkkaan, että mitä liikunnallisia tavoitteita minulla on. Se on nimittäin melko varmaa, että juoksut ja kotizumbat jäävät kuntokeskusjäsenyyden myötä väkisinkin vähemmälle. Jäävät, vaikka kuin sanoisin, että tottakai minä juoksua jatkan. Juoksussa minulla on kuitenkin uusi kumppani, eikä uuden kumppanin kanssa vanha suola saisi pahemmin janottaa.

Väsynyt mutta onnellinen

Toista päivää elixialaisena ja pahoin pelkään, että tämän viikon jälkeen olen niin pahasti koukussa, että irti ei ole pääsemistä.

Tänään testasin Fast, Fit & Fabulousin, vaikka ensin pelkäsin, olenko tarpeeksi fast tai fit koko tunnille - fabulous: ilman muuta! Sen voin sanoa, että jos fast-osiosta hengissä selviää, niin loppua kohti helpottaa, näin ainakin minun kehollisuudellani, kun kestävyyskunto ei parhaimmasta päästä ole, mutta jonkin verran lihaskuntotyö on tuottanut jo tulosta.

Tänään testaan myös toista ihan uutta juttua, sain nimittäin lahjakortin Ayurvediseen pää- ja kasvohierontaan. Hoitokuvauksessa luvataan, että hoidon aikana pääsee ainakin hetkeksi syvään rentoutumisen tilaan. Minä varmaan nukahdan siihen hoitopöydälle. Nukahdin eilen illalla piikkimaton päällekin. Ja meinasin nukahtaa FFF:n loppurentoutukseenkin. :) 

Olen nyt jo muutamana iltana laittanut koneen ajoissa kiinni ja mennyt nukkumaan ajoissa, eilen jo ennen kymmentä (no ehkä kymmentä vaille kymmenen mutta silti). Luultavasti se auttaa, luultavasti jossain vaiheessa alkaa helpottaa, nyt jaksaminen on sellaista perusvireistä, ei vielä virkeää. Mutta eipä tämä elämäntaparemppa muutenkaan ole koko ajan pakottamatta tapahtunut, ensin pitää pakottaa itseään myös lepäämään ennen kuin siitä tulee rutiinia ja ennen kuin hyödyt alkavat tosissaan näkyä.

Hyviä juttuja on tiedossa toukokuuhun muutenkin, joten hyvällä mielellä jatketaan. :) Pienet vastoinkäymiset tuntuvat tällä hetkellä kovin pieniltä, ja se on hyvä se. Antaa arjen olla ja elämän sotkea, iso kuva on vaihteeksi kirkkaana mielessä ja keho onneksi näköjään tietää, mitä tehdä, jos itse en. Se on pyytänyt minulta viime aikoina salaattia ja muitakin hyviä ruokapäätöksiä. Opettelisi vielä pyytämään venyttelyä hetkeä ennen kuin on liian myöhäistä. ;)

Oikein mahtavaa viikkoa teille! Omani on ainakin erityinen. :)

Pitkät pääsiäispyhät eikä mitään tekemistä, siksi haastan teidät

Ollaan lähdössä mun vanhempien luo tänään. Lenkkikamat lähtee mukaan, muita sisällöntuottajia ovat sitten omat lapset, jotka varmaan nyhjää nilkassa kiinni koko ajan, kun isovanhemmat haluaisivat hoitaa ja sylitellä. En odota lepoa enkä leppoisuutta, jos odottaisin, jättäisin pennut kotiin.

Ruokailutkin odotan menevän ihan perseelleen, anteeksi kielenkäyttöni. Luulen, että hyvästä tarkoituksesta huolimatta pääsen korkeintaan yhdelle lenkille. Oletettavasti tulen kotiin muutaman lisäkilon kanssa, suklaakakkua syöneenä, vaikka etukäteen luulin kieltäytyväni siitä.

Lähdetään silti. Saatiin joulukin kulumaan, ei kai yksi suklaamunapääsiäinen voi koko venettä kaataa? Ja jos kaataa, niin antaa mennä sitten, heppoisella pohjalla oli sitten sekin remontti.

Vähän ärsyttää, kun pitää varmaan luututa lattiat vielä kertaalleen ennen lähtöä. Pikkupoika kun ei tunnu osuvan pottaan, vaikka sen teippais sen peppuun kiinni. Eikä se takapuoleen teippaaminen varsinaisesti pojalla kyllä edes auta. Sillä itsellään on vimma olla ilman vaippaa, mutta minä rullaan mattoja ja kuljen perässä luutun ja suihkutettavan pesuaineen kanssa. No, ei se vuoden kuluttua enää tämmöistä ole. Jaksaa jaksaa!

Hassua, että onnistun kuulostamaan tosi negatiiviselta silloinkin, kun oikeastaan olen ihan hyvällä mielellä. On kiva lähteä, oli oikein kiva käydä eilen ruokakaupassa, kun ei tarvinnut varautua samanlaisilla vuorilla ruokaa kuin kaikki muut pääsiäisostosten tekijät (vaikka ne ruoassa säästyneet rahat menevätkin suoraan bensatankkiin ja vähän ylikin). Jos muutama asia tässä kokonaisuudessa ärsyttääkin, niin se on vain... no, ehkä ominta minua. Voihan olla, että loma tuntuukin lomalta. Tarvitseeko siitä aina stressata etukäteen? Voihan sitä stressata sitten siinä tilanteessakin, jos se vielä tuntuu tarpeelliselta?

Sitten jotain ihan muuta. En muista, tunnustinko, mutta onnistuin tyhjentämään soittimeni jo jokin aika sitten sitä ladatessani. Tapahtumaketju eteni suurinpiirtein näin: ladattiin koneelle yksi vanha peli kolmevuotiasta varten, mutta se oli vuodelta miekka ja kirves, vaatimuksissa mm. win 98 (!!), joten sen jälkeen koneella ei toiminut aika moni uudempi sovellus ja osanen. ITunes lopetti tuolloin kommunikoinnin kokonaan ja jokin osa iTunesissa esti sitten jonkin muun toiminnan. Poistettiin peli, poistettiin iTunes, ja minä seuraavan kerran ladatessani soitinta valitsin "Kyllä" kysymykseen: Haluatko synkronoida soittimesi? Jep, siinä meni soittolista poikineen ja nyt olen kuunnellut radiota juostessani. Välillä vähän haastavaa, vai mitäs sanotte hitaasta, säästävästä juoksusta vaikkapa tämän tahtiin?

En ole oikein diskopopin ystävä, vaikka myöntää täytyy, että siinä on kategorisesti paras biitti tasaisen juoksuvauhdin ylläpitoon. Hevimpi meno tien päällä on myös joskus vähän liian masentavaa. Ei ole kiva, jos juoksusta tullut hyvä mieli hukkuu musiikista tulleeseen huonoon mieleen.

Haastankin teidät paljastamaan omat soittolistanne tai parhaimmiksi katsomanne palat niistä. 

Kaipaan uutta kuunneltavaa. Jos jostain sattuman oikusta olette jo ko. postauksen joskus tehneet, voitte linkata siitäkin minulle. Ja nyt oikeasti toivoisin niitä vastauksia. :)

Reipasta lauantaipäivää!

Kävin juoksemassa uudelleen niitä samoja portaita, mitä pari viikkoo sitten Siskon kanssa. Kehukaa mua, mä olin reipas! Ihan yksin, juoksutrikoissa, keskellä kaupunkia, uskalsin! Viisi kertaa! :)

Perjantaina kävin yksin salilla, kun ei se mies sitten suostunutkaan mukaan ja oli siinä jotain kuumesairaanlapsen hoitoakin tai jotain sinne päin. Tein sellasen vähän liian raskaan treenin, ja kyllä se kieltämättä pikkuisen saattoi näkyä niissä portaissakin, tai sitten se oli ne portaat, jotka näkyi siinä porrasjuoksussa. Eilen olisin tarvinnut tsempparia. Tunnollisesti tein, mutta olisin saattanut "helpommalla" päästä, jos olisi joku vieressä kirittänyt, valanut uskoa siihen, että pari toistoa jaksaa vielä.

Tänään sanoin itselleni, että kyllä minä voin nämä rappuset kävelläkin, mutta nyt ei tultu kävelylenkille, joten se on sitten tehtävä useampi kierros. Juoksussa (olkoonkin maailman hitaimmassa) pitäydyin, ei tarvinnut kävellä, ei tarvinnut tehdä sakkokierroksia. Mies oli lasten kanssa viereisessä leikkipuistossa, laskin juoksun päätteeksi pyllymäkeä harjua alas heidän luokseen, alakoululaiset pojat jäivät leuat loksahtaneina rinteeseen katsomaan, että mitä just tapahtui. :)

Nyt on hyvä olo. Kunhan illalla vähän venyttelen, on vielä parempi olo. Suosittelen itsensä ylittämisiä ihan kaikille!

No kävi se juoksemassa eilen

Ja oli sillä kamerakin mukana, kun olisi ollut kiva ottaa muutama pimenneen illan (kuudelta) tunnelmakuva lumisateessa (viimassa ja tuiskussa) mutta kamerasta loppui akku heti alkuunsa (toista kuvaa ottaessa) ja nyt se on nukkumassa miehen kanssa makkarissa, niin en viitsi mennä kolistelemaan, että saisin sen laturiin ja katsottua, olisko niistä puolestatoista kuvasta mitään iloa. Jotenkin tulee mieleen Marilyn Monroe elokuvassa Piukat paikat: "The story of my life, I always get the fuzzy end of the lollipop." Minä ja kamera emme vain oikein pärjää keskenämme.

Vaaka näytti nollatulosta, no eipähän plussannut, sykemittarikin näytti monta minuuttia nollaa lenkin alussa. Ilmeisesti heräsin kunnolla eloon vasta alkulämmittelyn jälkeen?

Tälle talvelle ei vielä sellaista oikeasti liukasta juoksukeliä ole osunutkaan. Luulen, että osansa tekee se, että käytän ei-niin-ruuhkaisia reittejä, joissa lumi ei ehdi kauttaaltaan tamppautua kovaksi ennen uutta aurausta. Nyt sateli jotain taivaalta koko lenkin ajan, niin, että kotiinpalatessa en enää tiellä omia menoaskeliani nähnyt. Mukavasti pehmentää alustaa tuommoinen puuterilumi, mitenhän sitten kevään tullen asfaltilla pärjäänkään?

Juoksin samaa vanhaa lenkkiäni, tällä kertaa vähän ripeämmin. Ensimmäisen kerran heitin kävelyksi kääntyessäni vastatuuleen, kun viima iski jotenkin yllättäen päin niin, että naama kastui pöllyävästä lumesta ja henki meinasi salpaantua. Risteyksestä alkoi alamäki, joten päästyäni vähän alemmas tuuli ei enää minuun niin päässytkään, eikä sen jälkeen haitannut juoksemista. Kävelin pari sykkeentasoittamispätkää myöhemminkin, irtolumesta tuli kuitenkin juoksuunkin sen verran lisävastusta.

Ainoassa isossa ylämäessäni huomasin ilokseni, että syke ei nouse enää ihan niin korkealle kuin ennen. Toki korkealle vielä mutta enköhän minä itseni kuntoon saa. Välillä vain tuntuu, että mitään kehitystä ei voi tapahtua, kun en loppujen lopuksi kovin usein lenkille ehdi. Tulee näitä musteenostoreissuja ja vatsatauteja ja mitä näitä nyt on. Viikon ainoasta rataslenkistä yritän pitää kiinni, koska se on pitkä pääntuuletuslenkki, mutta tietenkin kävellen. Viimeksi otin taas sykemittarin mukaan ja lukemat ovat huomattavasti parempia kuin viime talvena. Kolmen tunnin (3 h 18 min) mitatusta ajasta (tähän sisältyi kerhoon vienti ja haku) vain 15 minuuttia oli 120-150 sykealueella, eli juurikin ne ylämäet, mitä lenkin varrella on. Keskisyke taisi olla 118, eli ei kuitenkaan ihan ostoskeskusvauhtia menty. Tiekin oli aika ideaalikunnossa, ei ihan juuri aurattu, mutta ei mitenkään hankala lastenrattaille.

Olen mittauttanut kuntoani polkupyöräergometritestillä muutamia kertoja tässä vuosien varrella, joten ajattelin sellaiseen hankkiutua tässä kevään mittaan uudemman kerran, kunhan löydän sopivan palveluntarjoajan (eli sellaisen, joka ei vaadi kuntokeskusjäsenyyttä). Nykyinen lenkkini on noin kuusi kilometriä (tai 6,5) juoksua ja minun pitäisi kokeilla pitempää. En vain ole vielä uskaltanut. Kyllä se kymppikin varmaan menisi, mutta en ole vielä uskaltanut kokeilla. Pitäisi varmaan siskon tulla minua taas juoksuttamaan? (Vink vink)

PS. Koska mieheni on kaksonen, ei kaksosille riittänyt, että vain toinen veli sai puntit. Nyt meilläkin on kahteenkymmeneen kiloon asti säädettävät käsipainot...

Back in track

Eilen käytiin taas miehen kanssa salilla. Niitä pakaroita mulle hankkimassa. Siellä on vähän onneton valikoima noita isompia kiekkoja, kyllä sitä 1,25 kg ja 2,25 kg löytyy vähän joka tangolle, mutta sitten nuo, mitä lataisi kyykkytankoon, on vähän harvalla välityksellä. Koska en ole mikään painonnostaja, olen vähän arastellut sitä ainoaa isoa tankoa, mikä siellä on. Eilen pyysin kuitenkin miestä apuun, että sain kympit molempiin päihin ja ennen kaikkea siitä lattialta sen telineeseensä. Mulla kun on vähän semmoinen ongelma, että jalat jaksaisi tehdä, mutta yläkroppa ei jaksa kannatella sitä tankoa. Jalkaprässin paikka, mutkun sitä ei ole. :) Ihan kelpo treenin sain kyllä aikaiseksi näillä vaatimattomillakin painoilla, enpä vielä eiliseen malliin ole ennen tuolla salilla puuskuttanutkaan.

Vertailtiin treenitapojammekin, mies kun tykkää tehdä kaikki liikkeet niin, että ensin yksi sarja ja sitten hetki huilia ja sitten toinen sarja ja sitten taas tauko ja kolmannen sarjan jälkeen uuteen liikkeeseen. Minä taas tykkään enemmän sellaisesta kiertoharjoittelusta, että teen kutakin liikettä yhden sarjan kerrallaan ja siirryn seuraavaan ja seuraavaan kunnes sitten koko homma alkaa taas alusta. Ensinnäkin minä en malta istuskella jotain kahta palauttavaa minuuttia paikoillani tai seisoskella vesipulloon nojaten. Toiseksi minusta on noilla julkisilla saleilla noloa varata laitetta, jos en tee sillä juuri sillä hetkellä mitään. Kolmanneksi minussa on edelleen sitä saliharjoittelun inhoajaa, joka jaksaa jatkaa seuraavaan liikkeeseen ainoastaan siksi, että äskeiseen ei tarvitse ihan heti palata. Huomasin vaihtaneeni toista sarjaa tehdessä liikkeiden järjestystä niin, että hemmetin hankalan kyykkytangon kohtaaminen siirtyisi kauemmas ja kauemmas... :) Saan sen tangon hyvin pois, mutta en enää saa itse palautettua sitä telineeseen.

Olen tällä vaatimattomalla taloyhtiön salilla löytänyt sitä vapautta ja rauhaa, mitä kaipaan salitreeneiltäni. Olen tosiaan alkanut tykätä salilla käymisestä ihan eri lailla, vaikka aina ennenkin olen sen treenin jälkeen uudestaan ja uudestaan hyväksi todennut - en vain omaksi, niin kuin nyt. On aika kivaa huomata saaneensa uuden lajin, josta tykätä vuosikausien xyclingien tilalle.

Tänään kävin kahden tunnin rataslenkillä hakemassa vähän happea rasvan polttoa varten. Lunta oli satanut vähän, ei ihmeesti, eikä se pelkkää kävelyä haitannutkaan, mutta oli taas sitä laatua, että tarttui hanakasti renkaisiin kiinni ja lisäsi siten vastusta niin, että minulla meni tosiaan kaksi tuntia yhteen kymmeneen kilometriin. Hiki tuli ja tuskastuminen. Eikä epäillystäkään siitä etteikö eilinen salitreeni mennyt perille. Nyt voitte kuvitella, minkälainen olo on hyvin tankanneena ja lepomoodissa. <3 Taidan rakastaa kaikkea. :)

Hetken haaveilua

Olen osallistunut Naisten Kympille nelisen, viitisen vuotta sitten. Olin silloin sellaisessa kunnossa, että jaksoin kympin juosta ja maaliin pääsin iloisena ja onnellisena. Lähdimme siskon kanssa siinä keskimmäisessä sarjassa, ei juoksijat vaan mikä se oli? Hölkkääjät? Wannabe-juoksijat? Siitä johtuen jouduimme lähinnä kävelemään kolme ensimmäistä kilometriä, tungos oli niin valtava, kun hitaimmat juoksijat olivat ryhmämme edessä ja nopeimmat kävelijät/sauvakävelijät alkoivat ottaa perää kiinni. En siis juossut koko kymppiä mutta kun vauhtiin pääsimme, juoksu sujui loistavasti. 8 km -kyltin kohdalla ensimmäinen ajatukseni oli: "Ei vielä, eikö tätä ole tämän enempää jäljellä?" Viimeisen kilometrin taistelin itseni kanssa: juoksisinko kovempaa, kunnon loppukirin, vai juoksisinko himmaillen, niin saisin juosta pidempään, en vielä ehtisi maaliin, säästelisin viimeistä tippaa? No rehellisyyden nimissä kovin monta lisäkilometriä ei olisi taittunut, vaikka reitillä tuntuikin maali lähestyvän liian nopeasti.

Sitten olen tehnyt lapsia, eikä lihavimmillani juoksu ole ollut todellakaan se ensimmäinen laji, mihin olisin halunnut ryhtyä. Olen xycling-ihminen.

Ennen Naisten Kympille osallistumista sanoin siskolleni jossain vaiheessa, että haluaisin olla sellaisessa kunnossa, että voisin tarvittaessa juosta maratonin. Siitä on ainakin se viisi vuotta aikaa. Minulla nousee karvat pystyyn kaikesta kilpailusta (todennäköisesti vastustan, koska tiedän, etten voi voittaa, ja ikäänkuin kieltäydyn yrittämästä, sanon, että kilpailu on ihan tyhmää ja miks vain ensimmäiset saa palkintoja?) ja silloin ajatus osallistumisesta juoksutapahtumaan, jossa otetaan aikaa ja tehdään tulosluetteloita tuntui äärettömän vastenmieliseltä. Halusin olla maratonkunnossa vain ollakseni hyvässä kunnossa, ja halusin säilyttää mahdollisuuden olla osallistumatta.

Jos muistatte, minulla on ollut tässä vuosien mittaan suhde juoksuun. Tänä keväänä/kesänä olen tajunnut, miksi suhteemme ei ole toiminut. Olen ollut Elixian jäsen vuodesta 2004 asti. Olen rakastanut kuntokeskusta ja sen tarjontaa melkein koko sydämestäni. Tänä kesänä olen laittanut jäsenyyteni ensin jäihin, sitten irtisanoin itseni. Olen juossut. Olen ollut vapaa juoksemaan, koska mielessäni ei jyskytä: "Miksi sinä tuhlaat liikunta-aikaasi ulkoliikuntaan, kun maksat kalliita kuntokeskusmaksuja?" Tämä ajatus on ollut selkeämpi kuin ne alitajuntaiset viestit, joita olen kesän aikana tunnistanut. Olen tunnistanut, koska olen tuntenut olevani vapaa valitsemaan, vaikken tiennyt ennen, etten olisi vapaa. Tekosyyt eivät ole aina itsestäänselviä, vai kuulostaako jotenkin selkeältä logiikalta ja johdonmukaiselta ajatukselta tällainen kuvio:

Tekisi mieli liikkua, voisin vaikka käydä pururadalla kävelemässä, mutta siellä taitaa olla nyt vähän liian märkää, mitäs elixian lukkari sanoo, olisko siellä jotain mukavaa tuntia, ai pumppi alkais puolen tunnin kuluttua, no en minä siihen taida ehtiä, olisko huomenna jotain, no huomenna olis xycling, minä taidankin huomenna mennä sinne. Mitäs telkkarista tulee?

Miten itseään melkolailla täysjärkisenä pitävä ihminen osaakin huijata itseään näin hyvin, eikä edes kyseenalaista toimintamallia? Että jättää menemättä sinne lenkillekin, koska ei ehdi sinne pumppiin joka tapauksessa? Koska on tärkeämpää hyödyntää maksettuja ryhmäliikuntatunteja kuin (maksettuja) lenkkareita? Olisiko se lenkki jotain siltä seuraavan päivän xyclingiltä pois?

Tällaisen kuvion takia jätin kuitenkin maraton- ja juoksuhaaveeni. Sitten keksin, miten voisin hyödyntää jäsenyyttäni melkein vastaavaan: Elixia järjestää xyclingmaratoneja muutaman kerran vuodessa ja xycling on juuri minun lajini. Sanoin siis, että haluan olla sellaisessa kunnossa, että voin osallistua xyclingmaratonille. En ole osallistunut, olen ajatellut sitku. Jäsenyyteni on voimassa tämän kuukauden loppuun ja arvaatteko, mitä lauantaina järjestetään? Arvaatteko olenko menossa? Tottakai! (Vaikken osallistukaan koko neljän tunnin iloitteluun, koska esikoiseni koulussa järjestetään koululauantai ja vanhempain(ilta)päivä ja sosiaalinen pakko ajaa minut sinne tutustumaan uuteen rehtoriin ja uusiin väistötiloihin, jossa homekouluevakkolaiset aloittivat syksyllä opiskelunsa.) Otan haaveestani kiinni ja toteutan sen. Osallistumista on aloittaminenkin, jättäähän osa juoksumaratoonareistakin matkan kesken.

Tämän haaveen jälkeen olen vapaa toteuttamaan myös juoksullisia haaveitani. Tällä hetkellä kuntoni on siinä pisteessä, että juoksen kymmenen minuuttia putkeen. Ajattelin tänään kokeilla, miltä 15 minuuttia tuntuisi. Matkaa on siis Kymppeihin ja puolikkaisiin ja kokonaisiin, ensimmäinen tavoitteeni (sen viidentoista minuutin jälkeen) on juosta viisi kilometriä putkeen. Seuraan löysästi yhtä varttimaratonille valmentavaa juoksuohjelmaa, mutta se ei ole minulle laadittu, enkä lue sitä kuin piru raamattua, vaan pidän sitä enemmänkin sellaisena ohjeistuksena oman fiiliksen mukaan juoksussani. Minulla ei ole aikataulua, milloin minun "pitäisi" se vitonen juosta, mutta toivon voivani kasvattaa viikoittaisten lenkkieni määrää (se on minusta itsestäni kiinni, vaikka voisin vetää tähän tekosyyllisiksi lapset) niin että se päivä koittaisi aiemmin.

Uskon, että tulevaisuudessa osallistun myös niihin kisoihin, missä mitataan aikaa. Uskon, että olen kasvanut ihmisenä sen verran, että pystyn tulemaan maaliin myös sijalla 812. ja olemaan tyytyväinen suoriutumiseeni. Ja kyllä, olen jo googlettanut vaihtoehtoja Naisten Kympille. Voi olla, ettei minua nähdä ensi vuonna kummassakaan, voi olla, että juoksen ensi kesänä henkilökohtaista kymppiäni kotimaisemissa, mutta nyt ainakin tiedän, että olen vapaa valitsemaan.

Avain taloyhtiön kuntosalille :)

Ps. No hard feelings, Elixia, suosittelen kuntokeskusjäsenyyttä lämpimästi kaikille, jotka sellaista harkitsevat. Kun asiakaspalvelija tiskillä kysyi, miksi haluan erota, sanoin, että Elixia on antanut minulle kaiken sen tuen ja avun, mitä olen tarvinnut, ja nyt on aika siirtyä eteenpäin. Hän sanoi, että sehän on oikeastaan hyvä asia.

Kiirettä, kiirettä on pitänyt

Voivoi, viime viikko oli kyllä kaikenlaisten kiireiden täyttämä. Enemmän kuin yksi kotiäiti ehtii, jaksaa ja muistaa. Oli kokousta ja tapaamista ja kahvittelua ja neuvottelua ja puhelinaikaa ja pilatesta ja taloyhtiön juhlaa. Ja mikäs sieltä jäi sitten tekemättä? No neuvola jäi väliin, se yksivuotisneuvola. Mutta tiiättekö mitä, tässä tulee paras kohta: jätettiin menemättä neuvolaan kaksi kertaa. Ensin siihen varsinaiseen sovittuun, sitten siihen, joka sovittiin sen väliin jääneen tilalle. Että miten huonomuistinen sitä voikaan olla?

Syödä olen yrittänyt siivosti, mutta yrittämiseksi se on välillä jäänyt. Liikkua ehdin muutaman kerran sillä lailla tarkoituksellisesti. Kävin minä juoksulenkilläkin, mutta sykemittarin vyön minä olen jonnekin hävittänyt. Sitten kokeilin pilatesta toisenkin kerran. Kerroinko minä, että kokeilin sitä ensimmäisen kerran? No, tällä kerralla meillä oli oikein apuvälineitäkin, pilatesrulla ja joku rengas (no varmaan pilatesrengas) ja tunti osu ja uppos. Sitten luulen, että tein vielä jotain muutakin, mutta koska en muista, mitä, en sitten varmaan tehnyt?

Tällä viikolla ei ole ihan niin paljon muistettavaa, ja varmaan minun pitää anella sieltä neuvolasta vielä uutta mahdollisuutta. Älkää olko vihaisia, en minä tahallani. Ollaan vielä kavereita, jookos?

Olen jo pari päivää yrittänyt päästä lenkille, mutta se on vain jäänyt. En ole "ehtinyt". Tänään voisin vetäistä lenkkarit jalkaan suurin piirtein siinä kohtaa, kun mies tulee töistä, niin sitten varmaan ehdin? Ilma on ihana, vaikka onkin kylmä, tai ehkä juuri siksi. Käytiin tuossa aamusella jo vähän ottamassa esimakua ulkoilusta, mutta pikkukaveri oli niin väsynyt, että huutamiseksihan se sitten meni ja lähdettiin kesken leikin takaisin kotiin. Isukki saa kokeilla iltasella uudelleen, minä painun juoksemaan.

Kaverini lainaus "If your dreams don't scare you, they aren't big enough" on inspiroinut minua tällä viikolla. Laitetaan unelmat isolleen ja aletaan toteuttaa niitä!

Oivallista viikkoa teille kaikille!

Lähden makaamaan riippumattoon ja syömään muurinpohjalettuja 24/7

Heippa rakkaat kansalaiset!

Se olis sitten kotiäidin lomaviikon aika. Sen sijaan, että pelkäisin niitä lettuja jo etukäteen, olen päättänyt kohdata pelkoni rohkeasti ja pakata lenkkareiden lisäksi myös kahvakuulan mukaan reissuun. Koska minulla on kolme lasta, olen luultavasti vasta neljäntenä siinä riippumattojonossa, samoin lettujonossa, joten onhan minulla oltava jotain puuhaa jonottaessani, sitten kun kaikki talven avut ja seurat on luettu.

Tämä viikko on ollut erittäin aktiivinen noin niin kuin liikunnan suhteen. (Unohdetaan nyt se siivouspäivä, kyllä miehellä on aikaa siivota töiden jälkeen ensi viikon aikana, kun ei tarvitse lapsia hoitaa...) Olen vetänyt sellaisen teholiikuntaviikon. Teho minulle, mieto jollekin TM:lle :) Mutta on ollut kivaa oikein odottaa, että mitäs tänä päivänä sitten. Tein itselleni viikon liikuntaohjelman ja se sisälsi parin juoksulenkin lisäksi kaikenlaista kotijumppaa ja kahvakuulan heiluttelua. Ei mitään ihmeitä, mutta sellaista, mitä kotona voi ilman aikatauluja tehdä, kun lapset nukkuu tai leikkii keskenään. Perjantaina jumppailua pakoillessani ajattelin, että ehkä on ollut vähän turhan kova rykäisy näin alkuun, mutta toisaalta en ihan samalla lailla aikonutkaan jatkaa ja joka tapauksessa ensi viikko katkaisee tämänkin putken erilaisuudellaan.

Hiilarit mielessä, lenkkarit jalassa, kahvakuula kädessä, psyykemittari mukana, ja lomafiilistä kehiin. Tsempatkaa mua! :D :D Tästä se lähtee!

Muahhahhahhaa... :) Jatkoa edelliseen!

Vitsit, etten voi olla nauramatta noille jättiläismansikoille. Tässä sitä nyt nähdään tämä minun tietokoneosaamiseni. Kuvaa liittäessä kävi sellainen juttu, että kaikki kirjoittamani teksti hävisi kokonaan, enkä saanut sitä palautettua itselleni, mutta esikatselun se näytti ja noi valtavat mansikat! Ei voi olla totta että onkin niin huono korjaamaan tekemisiään mutta kun peruakaan ei voinut niin näillä mennään!

Sitä mun piti sanoa vielä, että aloitan nyt sen juoksukoulun, jonka ideana hylkäsin tuossa keväämmällä. Nyt on otollinen aika. Ja laitoin Elixian jäsenyyden kesätauolle ja aion irtisanoa sen kunhan tässä kerkiän. Opettelen juoksemaan niin hitaasti, että saan pidettyä sykkeeni alle 150, vaikka se tarkoittaisi paikallaan juoksemista. Minun kunto lähtee nyt nousuun, ja rehellisyyden nimissä täytyy myöntää, ettei sillä muutenkaan kuin yksi suunta olisi ollut.

Nyt harjoittelen vielä kertaalleen kuvan liittämistä, ja jos tähän tulee jättimäisiä hedelmiä keskelle tekstiriviä, lupaan ilmoittautua heti syksyllä kansalaisopiston tietokoneajokorttikurssille! :)

Meikäläisen juoksukunto suksii

 No niin, viitaten edelliseen, pikkupoika ei nukahtanut, minä en siivonnut, ja ilta menikin sitten muissa kuin bloginpäivityspuuhissa, mutta eteenpäin taas.

Tiistaina, siis viikko sitten, kävin taas juoksulenkillä. Olen jo pitkään miettinyt, että enkö oikeasti osaa kuunnella sydäntäni, kun keskisyke taisi olla 174, ja siellä minä vain painelin itikoiden keskellä metsässä. Yhteensä lenkille tuli mittaa kahdeksisen kilometriä, mutta aikamoista poukkoamista se oli ja loppumatka asfaltilla turvallisesti (tästä ei enää pääse eksymään). Juoksua noin tunti, kävelyä kolme viiden minuutin pätkää. Rääkkilenkille oli tilauksensa siinä fyysisessä tilassa, mutta myös siinä mielessä, että se pisti miettimään.

Seuraavana päivänä googlettelin sykeraja-asioita, ja päätin, että nyt on asioiden muututtava. Sykemittarini on antanut minulle maksimisykkeeksi 188 (ainakaan sitä suurempia lukemia en ole viime aikoina nähnyt) ja se on myös minun laskennallinen maksimini. Tohtori.fi-sivuston mukaan juoksen (ja sisäpyöräilen) enimmäkseen anaerobisella tasolla ja tämä puoli onkin minulla kehittynyt niin, että jaksan kyllä rankkaa liikuntaa pökertymättä, mutta aerobista kuntoani se ei kohota, eikä siis sitä juoksu- ja pyöräilykuntoakaan.

Olen vuosikausia toivonut ja kaivannut parempaa kuntoa, mutta se on aina jäänyt laihdutuksellisten tavoitteiden taakse odottamaan vuoroaan. Liikunta on ollut minulle lisäväline polttaa yhä enemmän ja enemmän kaloreita ja siten on ollut mielestäni hyödyllistä tehdä mahdollisimman rankkoja suorituksia, että kalorien kulutus olisi mahdollisimman tapissaan. Liikunnasta tuleva hyvä olo on minulle ollut se sivutuote yrittäessäni vastata ulkonäköpaineisiin.

Tämän elämäntapamuutosprojektini yhteydessä olen pitänyt liikuntaa taka-alalla ikään kuin väkisin, mutta nyt vauvani ei ole enää pieni eikä tarvitse minun jatkuvaa läsnäoloani pärjätäkseen.

Nyt minä haluan vihdoin siihen parempaan kuntoon, joka on odotellut laihdutteluprojektieni takana, että milloin on mun vuoro. Nyt haluan olla parempikuntoinen, läskeillä tai ilman. Ehdottomasti parempikuntoinen. Nyt liikkumisen temmolla ei ole sinällään merkitystä, ei tarvitse olla mahdollisimman tehokasta/ rasittavaa liikuntaa, koska en enää käytä sitä laihtumiseen. Minun on ihan totaalipakko opetella vihdoin juoksemaan riittävän hitaasti pystyäkseni joskus juoksemaan nopeammin. Nyt annan itselleni mahdollisuuden kehittyä. Haluan suojella sisäelimiäni enkä piiskata sydäntäni liian kovalla työllä.

Kokonaisuus kaipaa liikkumista

Meinasin ensin, että keho. Mutta kun mielikin. Koko-nainen kaipaa liikkumista. Viime viikolla jäi xycling väliin tärkeiden taloyhtiöasioiden takia, kävin toki ma & ke rataslenkkeilemässä. Ollaan myös siirrytty kävelemään kerhoon noina aamuina (ja puolilta päivin takaisin), joten lenkkini pitenee ajallisesti melkein tunnilla. Perjantai-iltana pötköttelin vauvan kanssa makkarissa nukutushommissa, pikkujätkä paini uuden uninallen kanssa ja koitti löytää hyvää asentoa nukahtamiseen, minä pidin nilkasta kiinni, ettei putoo sängystä, ja ajattelin, että haluaisin lähteä juoksulenkille. Iloinen mainitsi tästä samasta ilmiöstä, jonka oli huomannut. Minä huomasin, että ajatus on itselläni kovin vanha, olen vain tottunut sen hiljentämään hyvin tehokkaasti.

Kun ma-ke liikkuu tehokkaasti, torstaina lepää ihan mielellään, mutta loppuviikosta-viikonlopusta kaipaa kyllä jo uutta repäisyä kotisohvalta. Sinne salille siis.

En toki lähtenyt perjantai-iltana yhdeksältä enää juoksemaan. Saunassa oli käyty ja olin ihan aikuisten oikeasti väsynyt. Mutta lauantaina olisin kyllä joutanut lenkin heittää. Olin vain ehtinyt jo hiljentää sen vienon liikuntatoiveen edelliseltä illalta. Ruokkiahan noita toiveita pitäisi, sillähän ne kovaäänisemmiksi vaatimuksiksi muuttuisivat. Mitä tuli tehtyä, ei voi muuttaa, mutta ehkä seuraavalla kerralla voisin suhtautua siihen erilailla. Näinä väsyneinä hetkinä haluaisin nimenomaan juoksemaan. Tuulettaa päätä ja kroppaa, haukata vähän raitista ilmaa.

Olen muuten ensimmäistä kertaa harkitsemassa elixian jäsenyydestä luopumista. Mitähän tekis? Käyn siellä aika harvoin ja tällä hetkellä muut lajit kiinnostaa enemmän. Mutta entäs sitten, KUN haluaisin xyclingiin tai fitness fusioniin? Entäs jos alan itkeä samantien takaisin pääsyä, kun lähden keskuksesta eropaperit taskussa? En tiedä. Pitäiskö vain alkaa juosta?

Uusi lajikokeilu

Jätin eilen vakkarixyclingini väliin ja menin kokeilemaan ihan jotain muuta. Tunnin nimi oli fitness fusion, se on kuntokeskuksen keho&mieli-ohjelmistoa ja siinä yhdistellään joogaa ja pilatesta ja ilmeisesti ohjaajan vapaata mielikuvitusta. Tykkäsin! On jo aikakin ruveta tekemään jotain tälle vatsa"korsetille" ja tämä osui kyllä ja upposi kohteeseen.

MUTTA: Olen käynyt tiistaixyclingissa ennen kaikkea ohjaajan takia ja nytkö minun pitää vaihtaa hänet huonompaan? Tätä fitness fusionia on lukkarissa tasan kaksi kertaa, ja toinen kerta ei millään uppoa minun henkilökohtaiseen aikatauluuni. Onko minun pakko luopua saadakseni jotain uutta? Onko? Aaaaarrrggghh! Mä niin arvasin tämän, melkein (mutta vain melkein) olisi ollut parempi olla menemättä koko tunnille, kun tämmöisen tuskan tuotti!

Minä olen polkenut tässä vuosien varrella niin monen eri ohjaajan kanssa, että tiedän kyllä kenen tunneilla haluan käydä ja kenen en. Enkä tosiaan voi jättää xyclingiä kokonaan pois, kun se on ainoa, jossa on enemmän tempoa kuin rataslenkeissä. Nyt on selkeä pohdinnan paikka. Vajaan parin kuukauden päästähän tässä siirrytään kesäohjelmaan joka tapauksessa ja sitten pitää miettiä taas koko homma uusiksi, mutta kun minä haluan jatkaa Fitness Fusionissa NYT! Ihan jo ohjaajankin takia. :)

Juoksun tuomaa

Ajattelin vaivojani ja ajattelin kenkiäni. Olen ostanut kunnolliset, asfalttijuoksuun soveltuvat kengät muutama vuosi sitten. Samana vuonna, kun osallistuin Naisten Kympille. Ajattelin, että parhaitenhan ne kengät askelta vaimentaisi, jos niillä ei niin paljon painoa olisi. Sitten tajusin, miten tyhmä olen. Se, mitä minä painan nyt, on kymmenisen kiloa enemmän kuin haluaisin, kymmenisen kilon päässä minun normaalipainostani. Mutta se kilomäärä on jollekin muulle täysin normaalipaino. Monelle juoksijallekin normaalipaino. Ei niitä lenkkareita tehdä pelkille urheilukeijukaisille, niitä tehdään myös meille, jotka eivät pidä viidenkymmenen kilon painoa itselle realistisena. Ajattelin, miksi niin usein kerron itselleni olevani ihan järjettömän lihava, painava, läski, vaikka kyse on nyt kuitenkin vain kymmenestä kilosta. BMI:ni on 28. Selkeästi enemmän kuin 25, mutta enhän minä oikeasti sairaalloisen lihava ole, miksi sitten kuvittelen toistuvasti niin? En tiedä. Tietääkö joku muu?

Tiesin juoksevani liian kovaa, vaikka minulla ei ollut psyykemittariani mukana. Se on lainassa kaverilla. Satun tietämään, ettei hän tarvitse sitä enää, joten minun täytyy pyytää se takaisin, niin voin seuraavalla kerralla tarkkailla sykettäni. Huomaatteko? Tässä minä vain suvereenisti puhun seuraavasta kerrasta, vaikka minähän inhoan juoksua ja tämän piti olla vain pieni testi. Mutta olen jo suunnitellut tulevat juoksureittini ja -ohjelmani. Tiedättekö miksi? Koska pikku lenkuroisellani oli kaksi hetkeä.

Ensimmäinen, kun vasta kävelin alkulämppänä kohti sitä kävelytietä, jolta alkaisin juoksemaan. Kolme tiukkoihin juoksutrikoisiin ja teknisiin takkeihin pukeutunutta juoksi tien yli. Minä sanoin mielessäni aaaww. Niin kuin silloin, kun valoisassa kesäyössä ajaa tyhjällä maantiellä ja peuraperhe ylittää tien. Jotain herkkää ja kaunista. Sitten ajattelin, että hittojako huokailet, sinä olet ihan kohta nuo kolme. Toinen hetki, kun juoksin ja katsoin asfalttia jalkojen edessä, miten se rullasi ja rullasi ja kun otin pidempää askelta, jalat kohosivat ihan selvästi tien pinnasta, ja olen aivan varma, että jos olisin levittänyt käteni, olisin lähtenyt lentoon. Vyötäröstä alaspäin olisin jo ollut valmis lähtemään lentoon. Valitettavasti vyötäröstä ylös päin oli ja on edelleen liikaa painoa pidättelemässä minua maanpinnalla ja etenkin siellä sijaitsevat ne keuhkot, jotka toivoivat kovasti, että olisivat olleet myös lentokunnossa eivätkä toimintakykynsä äärirajoilla.

Ymmärrättehän, että minun on ihan pakko päästä kokeilemaan uudestaan.

Liikkumisen pakko

Se on kuulkaa viimenen vaunulenkki heitetty tältä mammalta. Ei enää vaunuilua olleskaan. Tästä eteenpäin kuljemme ei-enää-niin-vauvan kanssa rataslenkeillä :) Vaihdettiin vaununkoppa ratasistuimeen ja taas mennään! Muuhan tässä ei ole nyt muuttunut. Hirvee hinku olis kyllä liikkua enemmän. Nyt oon pohjaa rakentanut jo sen verran, että tämä ei enää riitä. Pakko olis päästä tekemään jotain lisää. Kerta viikossa enemmän. No, onhan mulla nyt se kahvakuula, että kyllähän sillä voi heilutella vaikka joka päivä. Mutta minä kyllä ajattelin, että kotoa pois. :)

Itseasiassa en ole vielä ehtinyt sitä kuulaa oikein tosi mielellä kokeilla, kun mulla on selkä ihan jumalattoman kipee tuolta lapaluiden välistä. Sieltä minä jumitan aina, kun selkä jumii. Johtuu ryhdistä, nojatuolissa nukkumisesta ja rintavarustuksesta. Ja nyt se on sen päiväsessä juntturassa, että oon vetänyt panadol+burana-coctaileja tässä pari päivää. Alueena se on tosi pieni, ehkä sellanen kakseurosen kokoinen, mutta vihloo, niinku siellä ois puukko pystyssä. Harmittelin puolitosissani miehellekin, että miks me ollaan niin pirun terveitä ja hyväkuntosia, ettei meillä tarvittaessa ole kotona panacodeja eikä lihasrelaksantteja. En minä niitä tämmösen vaivan takia lähtis lääkäriltä pyytään. Ja en sais, vaikka pyytäsin. Tähän auttaa lepo, venyttely ja hieronta. Mutta ennen sitä se on pirun kipee ja kuula pysyy lattialla, kun vasen käsi ei liiku.

Siispä minä tässä vain suunnittelen, että mitenhän liikkuis, sitten kun liikkuis. Suunnittelussa minä oonkin tosi hyvä. Toteutus on aina se, mikä tökkii. Mutta kyllä tää tästä. Käsi ja selkä kestää kaikenlaista, ei vain just sitä kuulaa. Jalkojen toimintaan lapaluulla ei ole mitään vaikutusta.